Kaksi!

Huh, nyt on selvitty ehkä yhdestä elämäni tunteikkaimmasta viikosta. Onneks mulla on noin normaalistikkin melko rajuja mun tunneskaalan heittelyt, etten mene sitten ihan epätasapainoon (omasta mielestäni) vaikka ääripäät sysätään samalle viikolle. Meijän pikkunenkin on nyt sitten jo kaksi vuotias ja sitähän tarvi juhlia kaksien juhlien voimin. Eka oli juhlat Naapurin Rouvan perheelle (melko eksklusiivista (voin kertoo, että tuli hiukan tavattua tota sanaa ja jos se on edelleen väärin niin ei tarvi kertoo) sanoisinko) ja seuraavana päivänä perheille ja kummeille.

Onnistuin mielestäni samaan ton pursotuksen melko tasaisesti tohon täytekakkuun. ... Ja toi kiilteen tekokin sujui näppärästi. ... Ja siis noi silkkipaperit kakkujen alla on ihan mun lemppareita, niitä löytyy kotoo aina. ... No joo, luotan siihen, että Naapurin Rouvan perhe tietää merkityksensä meille vaikka kakku onkin haettu leipomosta. Haetaan oikeastaan kakku yhdestä samasta, oikein hyväksi todetusta leipomosta joka toisiin kemuihin, noin karkeasti arvioituna. Joskus tekee mieli leipoa itse (Niiin niin niin, siis kun sanon leipoa, niin tarkoitan tietenkin täyttää ja koristella, en missään nimessä sitä, että "itse tehdyissä kakuissa" olisi meillä itse tehdyt pohjatkin, hyvänen aika sentään, ei nyt liioitella) makeeta joskus suolaista. Perjantaina ei tehnyt mieli kumpaakaan, vaan teimme L:n kanssa suolaiseksi osioksi siilin. Kun googlettelin juhlien tiimoilta jotain suolaista tarjoomista lastenkutsuille, niin jossain moiset siilit ja tikut teilattiin ihan täysin mauttomina ja ysäreinä, joten mua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Viimeksi meillä oli nakkipiiloja, joten ymmärrätte viehätykseni kaikkeen inasen mauttomaan.

Itsehän lähden juhlatarjoomisissa hyvin usein liikkeelle siitä mitä tekee itse mieli. Tällä kertaa pizzaa. Koitan sulkea mielestäni kaiken mitä kahvipöydässä kuuluisi olla ja sen sijaan tarjoan/tarjoamme sitä mitä itse olisi kiva syödä kemuissa. Ensinnäkin, minähän kuulun siihen ryhmään joka lähes poikkeuksetta luo kaipailevia katseita juhlissa lasten tarjoomisiin ja esim. buffeteissa ottaisin ruokani mieluusti (ja otankin toisinaan) lasten puolelta. Mää en välitä pullasta, keksistä enkä kuivakakusta, sen sijaan välitän kaikesta suolaisesta ja limpparista tai mehusta myös aikuisille. Meillä oli aika kauan tapana tarjota voikkareita, koska toisen tekemät voileivät on ehkä parasta maailmassa, mutta niihin kyllästyttyämme, ollaan aina menty intuitiolla ja päätetty about edellisenä iltana mitä tehdään. Perjantaina oli siilin ja kakun lisäksi sipsiä ja dippiä, joten lauantaiksi tarvittiin jotain muuta: Hot Rodeja! Miten ysäriä ne on?! Ihan mahtavaa.  Ja mun pikkuveli - se vasta mahtava onkin. Kaveri soitteli mulle joku päivä ja kyseli, että voisko hän tehdä jotain juhliin! Siis, voi vitsi, ei multa oo varmaan koskaan kukaan kysyny tollasiin perus-synttäreihin, että voisko tuoda jotain. Todellakin voi, varsinkin kun edellisviikonloppuna olin päässyt syömään veljeni tekemää tonnikala-voileipäkakkua, joka oli ehkä parasta voileipäkakkua ikinä. Pari semmosta siis ja pikkuveljeni tuli lauantaina meille koristeleen kakkuja ennen juhlia silläkin uhalla, että mainitsin "juhlia edeltävän angsti-Hannan" olevan vähintäänkin kiinnostavaa katseltavaa. Veljeni oli melko yllättynyt kun saavuttuaan kohtasikin ihan perus-Hannan, ehkä jopa huolestuttavan hyväntuulisen sellaisen ottaen huomioon olosuhteet. Kaikki oli vaan sujunut niin hyvin, ettei mulla ollut mitään syytä ressata, tai olis ehkä ollut jos kaikki olisi pilkun tarkkaa, mutta kaiken hyväntuulisuuden/tarmon/energian laitto esim. vimpan päälle siivoamiseen ennen lastenkutsuja on sulaa hulluutta. Olen myös melko vakuuttunut, että kaikki vieraat olivat tulossa katsomaan päivänsankaria ja hänen ollessa hyvinkin valovoimainen kaveri ei mulla ollut syytä huoleen/ressiin/erityiseen siisteyteen. :)

Koitan yleensä tehdä kakusta sellasen joka liittyy jotenkin poikien intresseihin, ei sillä, että se olis jotenkin pakollista, mutta kun niitä on tosi hauska ideoida ja toteuttaa. S:n oli melko helppo. "-U-uu." Toteutushan mulla vastaa aina ehkä esikoulu-ikäisen toteutusta, mutta se ei oo se pääasia, vaan se, että yrittää edes ja kakku näyttää hauskalta. Aina positiivista jos makukin on ok. :)

Kun juhlat saatiin juhlittua tuli paluu arkeen. Brutaali paluu arkeen. Kaksi vuotiaan oli aika luopua tutistaan (,että mää uskallan varata sen 2 v. neuvolan. (Sikäli sellaista edes on..?)), joten aamulla pakkasimme S:n kanssa tutit koriin ja marssimme roskakatokseen sanomaan hyvästit.

Aattelin, että noin simppelin jutun kaksi vuotiaskin varmasti ymmärtää, että jos tutit heittää roskiin, niin sitten niitä ei enää ole. "-Anna! Anna! Tutti!" "-Ei äitillä ole tuttia, me heitettiin ne roskiin." Sehän meni...

kivasti. ... Voi raasua. Pojat tulivat sitten eilen vielä kipeiksikin. (Terkkuja kaikille synttäreillä olleille, sooooriiii.) Vähän tuntui kohtuuttomalta viedä kipeeltä pojalta rakas tutti, mutta äh, tehdään nyt kun kerta meinattiinkin ja helpompihan se on hengittää suun kautta kun on nenä tukossa, eikä tutti ole tiellä. Illalla nukutin S:a 45 minuuttia mikä oli musta tosi hyvin! Poika ei edes varsinaisesti kiukutellu, ei vaan kerta kaikkiaan osannut nukahtaa ilman. Yöllä heräili pari kertaa, josta kerran oli aikas vaikea saada nukahtaan, mutta mun mielestä eka yö meni kyllä tosi hyvin. Niinku meni mm. ekat viikot synnytyksen jälkeenkin "-Siis täähän vaan nukkuu, eihän tässä oo mitään!", että sikäli oon realistinen, että this is only the beginning.

Sirpaleet (meloni muhju ja dvd:n palaset) tuovat onnea.

O-ou. Tänään olis vähän niinkun synttäritouhuja. Keskiviikkona meijän oli tarkotus mennä porukalla lahja- ja astiaostoksille ja eilen markettiin. Jossain välissä oli myös tarkoitus tehdä niin, että A lähtee poikien kanssa puistoileen, jotta mää voin siivota rauhassa/kunnolla. Vähän ikävää, että keskiviikkona A tuli töistä puolenyön aikaan ja eilen yhdeksän maissa illalla. (On kyllä varsin pätevät syyt olla töissä pitkää päivää; Kiinasta asti tullut asentaja ja vaimon tilaama tv-taso.) Eilen illalla mulle iski pikku stressi asiasta ja hetken asiaa tuumattuani totesin, että mitään varmuuttahan ei ole pääseekö A ajoissa tänään syndejuhlille, joten mun tuli ottaa ohjat käsiin. Niimpä lähdimme ensiksi poikien kanssa ostaan kertakäyttöastioita, kun puhelimessa minulle todettiin yksiselitteisesti, että olen tyhmä jos ostan lisää astioita yksiä synttärijuhlia varten. (Kuinka niin koitin käyttää kuopukseni synttäreitä tekosyynä ostaa lisää ihania mukeja ja lautasia.) Sen jälkeen menimme ruokakuppaan ostaan tarjoomiset. Ihana L oli hurjan avuliaalla tuulella ja ehdotti/vaati yhtä jos toista ostettavaksi. Kokonainen vesimelonikin oli ostoslistalla ja sitäkin L lähti hakeen omin päin. Melko painavia nuo kokonaiset vesimelonit. Niimpä se sitten pamahti haljeten sinne hevi-osaston lattialle. Ja siis kyllähän se hiukan harmitti, ei suuresti mutta vähän. Ja yksi nainen oli koko ajan meijän vieressä, seisoi ja katseli kun vesimeloni tipahti ja kuinka vaivaantuneesti asettelin sen hyllyn viereen selostaen kovaäänisesti L:lle, että "-Täytyy sitten muistaa kertoa jollekin myyjälle kuinka kävi.", vilkaisi kun L kävi läpi mehuvalikoimaa ja leikki olevansa katsomatta kun L räppäili pahaenteisesti irtokarkkipurkkien kansia. Siis koko ajan ja kaikkialla oli tämä nainen. Ei mua haittaa jos ihmiset katselee, kun pojat touhuaa omiaan kaupassa, mutta jos joku näkee kaiken mitä pojat yhden kauppareissun aikana tekee ja kuulee jokaisen velton "-Ei":n jonka sanon ilman, että sillä olisi pienintäkään vaikutusta, niin alkaa hiukan häiritseen. Henkisesti sanoin jo naiselle, että "-Anteeks mihin sää oot seuraavaks menossa, kun mää en jaksa, että sää oot koko ajan kaikkialla."

Ruokaostokset tehtyämme siirryimme lahjaostoksille, jossa kaikki kevyt harmitus mitä ruokakaupassa tapahtui unohtui, niin herttainen L oli etsiessään pikkuveljelle juuri oikeanlaista lahjaa. Kumman samankaltaiselta vaikutti veljesten lelu-maku L:n lahjaehdotusten perusteella: "-Ehkäpä nämä rummut? S tykkäisi varmasti merirosvolaivasta? Ostaisimmeko pikkuveljelle rullalaudan?" Kunnes yhtäkkiä L laittoi aivan ilmiselvästi pikkuveljen intressit omiensa edelle ja huudahti: "-Äiti, Postimies Paten auto! Sitä S on aina halunnut!" ja kylkeen vielä suklaamuna. Käveli vaunujen edellä pitäen lahjoja selkänsä takana ettei pikkuveli vain näe. Aika södee.

Kotiin kuljimme Makuunin kautta, koska ajattelin vuokrata pojille illaksi jonkun elokuvan, jotta saisin edes aloitettua siivousta. L valitsi elokuvaksi Martin Tarinarallin ja iloisesti lähdimme kotiin. "-Anna! Anna! Anna!" (Kivaa, S on oppinut sanoon sanoja... ...) alkoi raikuun rappukäytävässä sen verran vaativana, että päätin antaa dvd:n hetkeksi  S:lle tutkittavaksi, mitä pahaa siitä voisi seurata? ... Jossain vaiheessa S sai naksautettua dvd:n kannet auki, jolloin nappasin elokuvan häneltä pois. Aloin valmisteleen iltapalaa ja L vaihtoi yöpuvun päälleen. Kun hetken päästä laitoin leffan pyöriin se vain raksutti. Otin dvd:n pois tarkasteltavakseni ja sehän oli ihan rikki. "-Vaatteet päälle! Täytyy lähtee takasin kertoon, että tää elokuva on menny rikki?" "-Rikkoiko S sen?" "-Varmaan.".

Pojat eivät varsinaisesti hyppineet ilosta, kun elokuvan katselun sijaan aloimmekin pukemaan ulkokampetta päälle ja lähdimme viemään elokuvaa takaisin. Tämä kyseinen toiminta on erittäin tyypillistä Hannaa. Vaikka kello on oikeastaan jo normaali poikien nukkumaanmeno-aika, iltapalat kesken ja toisella jo univaatteet päällä, niin tapahtunut on mentävä raportoimaan paikan päälle välittömästi. Sitä ei voi jättää huomiseen vaikka mikä olisi, sillä mieleni ei saisi rauhaa ja halusin tietää hetimmiten mitä tapahtuneesta seuraisi. L puki vastentahtoisesti yökkäreittensä päälle haalarin ja sujautti paljaat varpaansa saappaisiin, istutin vastaan  hangoittelevan S:n vaunuihin ja taas mentiin. "-No moi! Mitä unohtu?" Kerroin, että huomasin heti kotona dvd:n rikkoutuneen ja ottaen huomioon, että annoin S:n tutkailla elokuvaa, uskon syyllisen löytyvän meistä. Makuunin myyjä oli niin vaikuttunut ripeästä toiminnastamme ja rehellisyydestämme, että päästi meidät puolella normaalista korvaussummasta ja saimme valita uuden leffan tilalle. Ja oih ja voin, selitettyäni ruokakaupan kassalla lattialle mosahtaneesta vesimelonista ja palautettuamme Makuunin rikkoutuneen dvd:n ja saatuamme vasineeksi vain ymmärrystä ja kiitosta rehellisyydestä sain kotimatkalla kerrattua pojille illan antaman kauniin opetuksen: Rehellisyys kannattaa aina ja Puhdas omatunto, parempi mieli.

Mutta nyt hommiin, että saadaan juhlat illalla pystyyn! S muuten ilahtui ehdottomasti eniten isoveljen antamasta Postimies Pate autosta, eikä potkimisesta, sätkimisetä ja peiton alle piiloutumisesta huolimatta alkanut itkeen herätettyämme hänet aamulla iloisella synttäri-laululla. Reipas poika. :)

Kevätretki.

Tänään on ollut mukava päivä. Vaikkakin eilen oli jo L:n kerhon kevätjuhla, niin tänään oli vielä kerhon järjestämä kevätretki, jolle sai osallistua halukkaat. Kun osallistujia kyseltiin jo hyvän aikaa sitten, ajattelin heti, että haluan mennä retkelle L:n kanssa kaksin, sori vaan S, mutta sää oot järvi/sauna/nuotio -ympäristössä toisinaan vähän raskas. (Kaikella rakkaudella, tietenkin.) Hoitopaikka hoitui S:lle vaarilta ja mummulta ja niimpä lähdimme jännittävälle linja-autoretkelle L:n kanssa heti aamusta. Aurinko paistoi, repussa oli voileipiä ja mehua ja pari keksiäkin löytyi kaapista herkuiksi. Kerhokavereista huolimatta L halusi istua äitin vieressä ja ensimmäiset kilometrit matkattiin käsi kädessä, kun oli niin jännää ja kivaa. Mun suureksi iloksi L halusi antaa takanaan istuneelle kaverille yhden vähistä kekseistään ja siitä se sitten lähti. Kaveri halusi palauttaa hyvyyden moninkertaisesti ja ikkunan viertä pitkin ilmestyi kala-nameja tuon tuosta. Pian pojat jo juttelivat iloisesti keskenään ja kun bussin ovet perillä aukesivat kaverukset juoksivat jo käsikädessä penkeille istumaan. Päivän aikana pistin merkille, että kyllä kai se vähän niin on, että samanhenkiset ihmiset usein löytää toisensa, sillä nämä kaverukset (ovat siis kaveeranneet kerhossakin) olivat ainoat koko porukasta, jotka istuivat pitkien lahkeiden joukossa shortseissaan, eivätkä suostuneet pihakonsertissa esiintymään lainkaan. Ja täytyy kyllä sanoa, että olin aika äimistynyt, kun konsertin jälkeen oli "open mic"-hetki ja 3-5 vuotiaita lapsia käveli esiintymään yksikseen useita. Siis lauloi. Improvisoiden. Mikrofoniin! Yksin! Yleisölle! Ihan uskomatonta miten rohkeitä esiintyjiä ja hyvät hyssykät, olipahan sydämeen käypää tulkintaa ja sanoitusta. Toisaalta olin kyllä varsin kiitollinen, ettei L esiintynyt juurikaan tänään, eikä eilen kevätjuhlassakaan, sydän parkani ei ehkä olisi sitä kestänyt. Eilenkin kun poika hajamielisesti kulki esityksissä muun joukon mukana ja varovasti tuumaili kenen pariksi menisi pari-kohdissa, teki mieli vain kaapata poika syliin ja juosta kotiin, että "-Ei sun oo pakko jos et sää tykkää.".  ("-Äiti on tässä, äiti on tässä, ei oo hätää, äiti on tässä.")

Tulipas lämmin ja nostalginen olo kaikesta leiri-toiminnasta, lipun nostosta, kerääntymisestä piha-alueelle, saunomisesta, jalkojen pesemisestä ämpäreissä ennen saunaan menoa, nuotiosta, makkarasta, mehusta ja ennen kaikkea laulusta nuotion äärellä. Järvimaisema oli upea, kaikki tuntuivat olevan hyvillä mielin ja kaikki maistui tietenkin ihän älyttömän hyvältä ulkosalla ja mää sain hauskuutta lapsia. Mun lemppari-touhua. Kaikella rakkaudella kaikkia aikuisia kohtaan, mutta kyllä mää lähes poikkeuksetta valitsen piirissä seisovien ja juttelevien aikuisten tai ympäriinsä säntäilevien ja nauravien lasten väliltä ne ympäriinsä kirmailevat lapset. En ehkä anna itsestäni kovinkaan seurallista kuvaa, mutta ei se mitään. Itseasiassa valitsisin myös mieluummin piirissä seisovat ja juttelevat lapset mieluummin kuin ne samaa hommaa tekevät aikuiset. Varsinkin jos ne aikuiset ei oo kauheen tuttuja, niin kyllä mää meen mieluummin leikkiin lastenhuoneeseen kun kahvipöytään jutteleen, että "-No, mites - töissä?". Oon jostain syystä (...) huomattavasti luontevampi lasten kuin aikuisten seurassa. L:n leikkikaverina olleen pojan äidin kanssa meillä oli kivaa ja kuljimme ennemmän tai vähemmän porukalla koko päivän ja edelleen kallistun vahvasti siihen, että samanhenkiset ihmiset hakeutuvat toistensa seuraan: Meidän lapsilla oli shortsit, hän on kirjailija - joten mustakin tulee varmasti kirjailija. Näättehän tekin tän aasinsillan kristallin kirkkaasti? :) Retkipäivä oli kaikin puolin onnistunut, L:lla oli kivaa ja musta oli ihanaa olla koko päivä ulkona ja jotenkin huolettomana, kun ei koko ajan tarvinnut murehtia, että missä S on ja eihän se satuta itseensä ja jos mää nyt haen itelleni makkaran, niin eihän se juokse sllä välin järveen. 

Kotimatkalla oli väsynyt matkalainen, joka vielä ennen nukahtamistaan näytti mulle mikä on hänen salainen rakkaus-merkkinsä. Jonkun verran korvaamatonta matskua.

Kukkia.

Olen melko vahvasti fiiliksen mukaan kirjoittaja ja tänään olen yrittänyt kirjoittaa menneestä viikonlopusta, mutta tuntuu teennäiseltä kirjoittaa iloisesta juhla-tunnelmasta, kun nyt on siipi maassa. Olen myös erittäin avoin ihminen, enkä oikein pysty ajattelemaan enkä puhumaan muusta kun siitä mikä on päällimmäisenä mielessä ja siitä on jotenkin pakkokin puhua, tai olo ei helpota yhtään. Mulla on tosi paha mieli, veikkaan ettei mulla ole koskaan ollut niin paha mieli kun eilen - tai tänään. Tänään olen jo koittanut hiukan tsempata, mutta silti olen itkenyt L:n kerhon leikkihuoneessa, kävelyllä S:n kanssa ja kesken ruuanlaiton, oikeastaan tämän tästä vähän kaikkialla. Surettaa, vaikka koitankin keskittyä vain positiivisen ajattelun voimaan, haen nyt vain tsemppi-henkeä päivän - tai pari. Koska kukat ja valokuvaaminen ovat mulle suuria ilonlähteitä, olen harrastanut molempia koko päivän niin paljon kuin mahdollista, olen istuttanut kukkia, olen ostanut pöydälle leikkokukkia, pojat ovat saaneet kukkakaupasta omat kukat, L on saanut valita torilta oman kukan ("perhoskukka" eli orvokki) istutettavakseen ja olen kuvannut ihania kukkia L:n kerhomatkalla.

"-Äitin super-tärkee ystävä on tosi kipee, siks äitillä on paha mieli."