15. tammikuuta 2013

Talvipäivä.

Mulla ja mun tietokoneella on kriisi. Vähän sellanen, että mun on nyt täytynyt ottaa etäisyyttä koko masiinaan, jotta voisin taas joskus arvostaa sitä ja nähdä sen hyvät puolet. Mää oon siis oikein tunkenu täällä tietokonetta sängyn alle ja kaapin alahyllylle piiloon, kun mua on niin rasittanut nähdä edes sitä. Syytän tästä hiukan joululomalla luettuja kirjoja, jolloin ymmärsin taas kuinka paljon rentouttavampaa on lukea kirjaa, kuin surffata netissä. Mulle on ainakin rauhoittavampaa lukea ihan rehdisti kirjaa, jossa on alku ja loppu, kun taas sitten kun avaat tietokoneen, niin siellähän on niin paljon kaikkee ja koko ajan tulee lisää, ettei se lopu koskaan. Kun kerroin asiasta äitille, tämä tuumasi, että "Terveen merkki.", joten en ole huolissani.



Kaikkea kivaa on taas ollut. Mulla on oikeestaan vähän semmonen syyllinen olo, kuinka pitkään meillä on jatkunut tää joululoman jälkeinen hiljalleen arkeen palaaminen, koska viime viikolla otimme ja lähdimme risteilylle, joka taas lyhensi viikkoa parilla päivällä. Laivareissu oli varsin onnistunut, L varsinkin tykkää tosi paljon olla laivalla, veikkaan sen ainakin osaksi johtuvan siitä, että laivalla on "kesä". Eli saa juosta Crocsit jalassa ja vaan sisävaatteet päällä paikasta toiseen. L kyllä kaipailee täällä kesää jo kovasti. "-Montako päivää äiti on kesään?" kaveri kyselee suunilleen joka toinen päivä. "-5 kuukautta." "-Paljonko on kuukausi?" "-Suunnilleen 30 päivää." "-Onko kesään kolmekymmentä päivää?" "-Ei kun viis kertaa kolmekymmentä." ("Sooooriiiiii.")



Viikonloppuna oltiin mun porukoilla viettämässä talvipäivää. Käytiin ostaan makkaraa ja limsaa ja laitettiin nuotio pihaan, laskettiin mäkee ja juotiin kaakaoo leikkimökissä. Ihan täydellistä. Mikä siinäkin on, ettei tollasta mukamas jaksa tai viitti tehdä useemmin, kun se on maailman kivointa. Nytkin musta on niin ihanaa, että mun takki haisee vieläkin ihan savulle. Jaffakin on niin hyvää ulkona makkaran kans, koska muutenhan sitä ei tuu juotua muuta kuin oksennustaudissa, eikä mun ainakaan tee sitä ikinä muuten edes mieli, mutta nytkin oli ihan selvää mitä limpparia "makkara-retkelle" tarvitaan. A teki kaakaon ja namnamnam, lisäsi sinne sokeria, sekin maistui kohtalaisen maukkaalle.



L on nyt ekaa kertaa kerhossa sitten joulukuun alun ja olipa kivaa, kun tämä oli menossa kerhoon niin innoissaan. S:kin hyväksyi kiitettävän helposti, ettei tänään ollut hänen kerhopäivänsä ja lähti mun kans mukisematta kotiin. (Mukisematta = taivuttamatta itseään kaarelle ja huutamatta täysiä.) Eli siis, hyvä fiilis. 



Sit kun sais taas uuden innon tohon salilla käymiseen, niin kaikki olis mallillaan. Nyt ei jostain syystä nappaa yhtään. Viime viikolla raahustin mestoille ja ahaa, ai kun kiva, oli vaihtunut kevät aikataulut ja meninkin kevyemmän spinningin sijaan raskaampaan ja kaksi kertaa pidempään. Moi. Jouduin laittaan reenin jälkeen pukuhuoneen vessasta A:lle kuvaviestin naamastani, kun se oli niin - jännä. Vähän niinkun punanen, mutta sit kuitenkin valkonen. Ja sit kaikkea sitä mitä mun naamassa oli meneillään korostaakseen, mun tukka oli ihan keltanen, mikä on järkyttävää, koska yleensähän se on vähän niinkun kioskien kirjahyllystä löytyvien romaanien rakastajattarien hunajanvaaleana olkapäille aaltoileva kiiltävä vesiputous. Kyl te tiedätte. Mut siis se, että kuntoilun myötä olis jotenkin tyytyväisempi itseensä, niin ok, ehkä joo, mutta musta olis kohtuullista, että se hyvä olo sit jotenkin pistäis mut hehkuun. .




Semmosta. Hiukan polveilevaa tekstiä kenties. Ei se mitään. Mitäs muille kuuluu? 


3. tammikuuta 2013

Loppuvuosi.

Koska siis, harva asiahan on yhtä virkistävää kuin joulu-kuvien katseleminen kymmenen päivää joulun jälkeen. Joten, meijän joulua, jouluun valmistautumista ja joulun jälkeistä eloa, olkaa hyvät.







S oli mun mielestä kipeenä koko joulukuun oikeestaan. Yöt nukuttiin huonosti, aamut alkoi aikaisin ja päivät mää siivosin. Ja siltikin, ihan heittämällä mun lemppariaikaa vuodesta. S:kin tervehtyi sopivasti jouluksi ja päästiin käymään kaikissa kyläpaikoissa, joihin meillä on joulunaikaan tapana suunnata. 






Jouluaatto oli ihana. Oltiin siinä juuri heräilty ja avattiin olkkarissa ekoja lahjoja (siis tottakai ne kuuluu avata vasta illalla, mutta sovittiin, että avataan yhdet isommat paketit jo aamusta, niin pojat ehtii kokoon ne ja leikkiin niillä pitkin päivää), kun ovi kävi ja mun pikkuveli tuli meille siinä n. klo.6.20. Arvostan. Jos puhutaan aamusta, niin sillon sitten kans tullaan aamusta. :) 






Jouluaaton pulkkamäessä olin kuvaus-hommissa laskemisen sijaan, sillä aatto-aamuna tapahtui jotain jännää ja kun aamusella nousin siitä olohuoneen lattialta paketteja avaamasta, tuntui kuin joku olisi potkaissut multa ilmat pihalle ja siitä eteenpäin selkäkipu yltyi kiitettävän napakasti pitkin päivää. Kaikkina muina vuoden päivinä olisin tietenkin vaatinut päästä "Sairastupaan" makaamaan, ja puhaltanut kutsu-pilliä miesväelle "-Tuokaa mehua! -Tuokaa lukemista! -Puhaltakaa saippuakuplia!" -tyylisesti, mutta jouluaattona ei kiinnostanut olla mart.. - potilaana, joten purin hammasta, sihisin tuhmuuksia hampaitten välistä vain kun kukaan ei ollut kuulemassa ja katselin pulkalla hyppyristä laskevien maahan tömähtämistä vedet silmissä. Urhoollinen - se on se sana jota nyt epäilemättä haette.






Uutta vuotta vietimme tavoillemme uskollisesti kotosalla. Tällä kertaa mukana menossa oli ystäväni tyttärensä kanssa. Oli ihan super-kivaa ja koko päivän mua hymyilytti eräs ihastuttava kohtaaminen aamuisella marketti-reissullamme. (Moi, määkin olin siitä aika tohkeissani!) Kun pojat olivat jo nukahtaneet ja vieraat lähteneet, laitoin kavereille uhmakkaita viestejä, kuinka mulla oli vahva fiilis siitä, että tänä vuonna olisin hereillä vielä kahdeltatoista. Niin. Tunnista se jäi vaan vajaaksi. Aamulla kismitti, koska vaikka nyt en olekaan maailman romanttisinta sorttia (Enpä vissiin! "-Hanna hei, miks sää näytät tolta?" "-No kun mää olin ihan varma, että sää olisit tullu jo aikasemmin kotiin ja tuonu mulle kukkia ja jonkun yllätyksen." "-Mutta määhän sanoin, että mulla menee tänään pitkään töissä." "-Silti. Mää olin ihan varma, että sulla on joku ylläri mielessä."), niin kyllä nyt suukko olis pitäny puolilta öin vaihtaa. Ja tänä vuonna poikettiin sen verran perinteestä, ettei edes A ollut hereillä enää vuoden vaihtuessa.






Tuleva vuosi jänskättää ihan sikana, jos alan sitä oikein ajatteleen, mutta eiköhän siitä hyvä tule. Kaikki ovet avoinna ja silleen. (Kääk!)