Kesän touhuja.

Moikka!
Toivottavasti kaikilla oli kiva juhammus! Me vietettiin se mun vanhempien luona ja - kotona. Aika eriskummallista tuo kotona oleilu, mutta ex tempore (aina parhaita reissuja!) pikkuveljen ja naapurin naisten kanssa hilluttu torstain ja perjantain välinen yö ja perjantain ja lauantain välinen teltassa säpsähdelty yö koko perheen kesken takasivat kyllä sen, että lauantai-iltana arvosti omaa sänkyä kovasti, vaikka juhannuksen vietto kotosalla tuntui jotenkin vähän väärältä. On ollut nyt niin ihana fiilis viettää kesää, kun syksyn kuviot on selvillä. Mulle on opiskelupaikka, pojille hoitopaikat (Jes, pääsivät samaan päiväkotiin!) ja A jatkaa poikien suureksi ihmetykseksi samassa hommissa. L ja S ovat sitä mieltä, että kun kaikilla muillakin tulee muutoksia, niin iskänkin tarttis keksiä jotain uutta. Tässä vähän kuvia kesästämme:

 

 

 

Oltiin tosiaan pikkuveljen kans taas meijän roadtripillä ja hauskaa oli, niinkuin arvata saattoi. Routa ajoi porsaan tosin päivää suunniteltua aikaisemmin kotiin, vesisateen tuotua mukanaan kisaväsymyksen ja koti-ikävän. Asiaa ei ehkä auttanut sekään, että ensimmäisenä aamuna, kun heräilin hotellissa, kännykkään tuli kuvaviesti kotoa, jossa esikoinen hymyili iloisesti ensimmäisen hampaan irrottua. Voi sentään, pistihän se hiukan silmäkulmaa kimmeltämään. Niin tai itseasiassa viimeinen niitti taisi olla se, kun turisti-infossa minulle ja pikkuveljelleni suositeltiin rakkaudenpolkua retkikohteeksi. Eikä kun ihan, ihan viimeinen niitti oli se, kun (toiseksi) viimeisen yön jälkeen kerrottiin mitä unia oltiin nähty ja molemmat oltiin nähty unta Ville Valosta, vaikka kaveri ei ollut mitenkään ollut edellisenä päivänä puheissa. Homma alkoi saamaan hieman liian kaksosmaisia vivahteita. Reissulla tuli kyllä naurettua ja kierrettyä paaaljon kirpputoreja. Ihana kesä so far ja sitähän on vielä vaikka kuinka jäljelläkin! Ja A:nkin loma on vasta tulossa, jeeeeeesss!

Palautettu.

Edellisestä postauksestani oli kulunut noin viitisen tuntia, kun posti toi kirjeen, jossa luki, että opinto-oikeueteni on palautettu. Aivan uskomatonta. Luulin sen olevan niin heppoinen oljenkorsi, etten oikein uskonut mahdollisuuksiini. Kannatti vissiin jättää hyvien tyyppien allekirjoittama hakemus vararehtorin pöydälle käsittääkseni tämän viimeisenä työpäivänä ennen kesälomaa. :)

Olo on helpottunut ja onnellinen. Ja innostunut. Eikä siinä vielä kaikki, nyt voin ottaa mukaani tämän helpottuneisuuteni, onnellisuuteni ja innostuneisuuteni, maailman kyseenalaisimman soittolistan, muistoja säilövän kameran ja rakkaan pikkuveljeni ja lähteä tielle. Huomenna se taas starttaa!

Tulee mitä tulee.

Moi.

Olen alkukesän pakoillut ihmisten "Mitäs Hanna seuraavaksi?" kysymyksiä. Olen odottanut tänne kirjoittamisenkin kanssa, koska olen ahdistunut ajatuksesta, etten osaa blogiinkaan kertoa mitä aion tehdä seuraavaksi. "-Mites koulu?" "-Mitäs työt?" "-Mites hoitopaikka?". Välillä kysymykset ärsyttää ja välillä muistan ettei ihmiset kysy niitä ärsyttääkseen. Osaa ei varmaan edes niin kauheasti kiinnosta, kunhan kysyvät keskustelun aloituksen vuoksi. Kaikessa avoimuudessani olen niitä ihmisiä, jotka pystyvät puhumaan asioistaan, toiveistaan ja epäonnistumisistaan vasta niiden jo tapahduttua. Kun ne on saanut eka itse yksin käsitellä, niin sitten niistä voi kertoa muille, vaikka asiat olisi kipeitäkin. Mutta varsinkin epäonnistumisen uhan ollessa melko suuri, kerron pyrkimyksistäni vain harvoille ja valituille. Tuntuu siltä, että aina (ei pidä paikkaansa) kun kerron innoissani aikovani sitä tai tätä - epäonnistun ja joudun pian kertomaan samoille ihmisille, ettei siitä tullutkaan mitään. Viime aikoina olen pitänyt itseäni aika ajoin melkoisena epäonnistujana, päätin sitten kaikista mahdollisuuksistani valita sen, joka tyssäsi heti seinään.  Kaikista kurjimpana päivänä tuumasin yhdelle jos toisellekkin, että minusta tuntuu, kuin olisin kävelevä "Älä tee näitä valintoja elämässäsi!" ja "I told you so." mainoskyltti. Kunnes ymmärsin - onneksi kohtalaisen pian - että mitään en vaihtaisi. Olen tähänkin asti tehnyt hyviä valintoja elämässäni, miksi siis en nyt tekisi? Se jos jokin asia ei heti onnistu, ei tarkoita sitä, etten olisi hyvä missään tai etteikö se voisi vielä joskus onnistua. Hoenhan päivittäin pojillekin, että ei saa luovuttaa, vaan pitää yrittää uudelleen. Eniten minua on valvottanut, mietityttänyt ja surettanut asiat, joihin en voi itse vaikuttaa. Niiden lisäksi vielä jokin sitäkin turhauttavampi; se mitä muut ajattelee. Vaikka olen surrut, ahdistunut, pettynyt ja kierinyt huonossa itsetunnossa, olen kuin ihmeen kaupalla myös jotenkin hyväksynyt nämä asiat. Olenkin nyt melko ylpeä itsestäni, sillä harvoin olen joutunut tekemään niin paljon työtä keskittyäkseni nauttimaan elämästä tällä hetkellä, enkä murehtimaan tulevaa, kuin näinä parina kuukautena ja olen onnistunut alun rypemisen jälkeen hyvin.

 

 

 

 

Olen syönyt herneitä ja merkkareita ja nauttinut basilikasta ja propellilippiksestä.

 

 

 

Olen panostanut hiuksiin niinä päivinä, kun se on tuntunut kivalta, iloinnut vilkkaasta elämästä pihamaalla ja poikien ystävistä, sekä kärsiällisestä huoltanut parvekkeen kasvejani.

 

 

 

Olen antanut L:n rakentaa majoja niihinkin paikkoihin, missä se ei ole tuntunut musta parhaalta ajatukselta, panostanut kivoihin aamuihin, pitänyt kädestä ja liikuttunut Tuulista, joka lähetti nimmarillä varustetun julisteen ja fanikortin ja kirjeen kummitytölleni, kun laitoin viestiä ja kerroin, että tiedän yhden joka ilahtuisi fanikortista.

 

 

 

Olen opettanut laskemisesta innostuneelle L:lle matematiikkaa, viettänyt paljon aikaa rakkaassa mummulassa, antanut S:n pyöräillä kaupungilla ja ollut yhtenä päivänä pihan retein äiti, kun kesken poliisi ja rosvo -leikin, juoksin tiimini (S ja L) kanssa naamiaiskauppaan ja ostin sieltä meille seriffin merkit ja käsiraudat. Mielessäni esiintulomme menee hidastetusti ja Eye of the tigerin soidessa taustalla. Kukaan ei ryttyille näille poliiseille.

 

 

 

Ostanut Tuomas Veturi makaroneja, vaikka se oli täysin tarpeetonta, mutta hauskaa, tuonut L:n ja mun kakkujen koristelu -harrastuksen teoriasta käytäntöön, vienyt pojat viimeistä kertaa kerhoon ja värjännyt tusseilla vettä, koska sekin on hauskaa.

 

 

 

Pessyt maton kylppärissä ja ilakoinut mäntysuovan tuoksusta ja nauttinut täysin siemauksin koko perheen kanssa tehdystä kesäretkestä linja-auton takapenkillä istuen.

 

 

 

Iloinnut hauskasta ideastani ja onnistuneesta toteutuksestani S:n synttäreille, aamuisesta retkestä poikien kanssa ja maltistani pysähtyä silloin kun pojat haluavat.

 

 

 

Olen nauttinut kahvin juomisesta elossa pitämieni kasvien luona, uusista mahtavista ja mielettömästä tarjouksesta löytyneistä kengistäni, kesähelyistä ranteissa ja poikien viemisestä rannalle.

 

 

 

Olen antanut tuulen kuivattaa talviturkin heittämisestä kastuneet hiukset, nauranut S:n innolle osallistua isompien lasten leikkeihin, ollut onnellinen auringosta ja tutuista lapsuusmaisemista. 

 

 

 

Olen käynyt kurkkamaassa majaan, missä leikin joskus niin kauan aikaa sitten, etten tohdi edes laskea.

 

Joka aamu eteeni tulee kylppärin peiliin teippaamani teksti, jonka minulle kertoi eräs ystäväni, kenen kykyä noudattaa tekstiä ihailen suunnattomasti ja kenestä minun tekisi mieli kertoa kaikille, jotta hekin ymmärtäisivät sitä noudattaa:

 

I'm in charge of how I feel and today I'm choosing happiness.