Kiva-päivä.

"-Tattadadaa! Arvatkaa mikä päivä tänään on?!" hihkuin aamulla tohkeissani poikien edessä yrittäen samalla alustaa päivälle iloista ja innostunutta fiilistä. "-Kerhopäivä?" "-Ei." "-Lauantai?" "-Ei.". Havaitessani poikien ärsyyntyneisyys-kynnyksen lähenevän (Kuinka rasittavaa se on, jos joku pyytää arvaan ja sanot eka, ettet tiedä (eli et tahdo syystä tai toisesta arvata), niin silti sua pyydetään arvaan jotain ja kun oot kerran heittänyt vaivaantuneen arvaukses ilmaan, toivoen ettet munaa itseäsi ihan täysin, niin sua pyydetään arvaan vielä uudestaan?!) päästin heidät pinteestä: "-Tänään on kiva-päivä!". --- "-Ai."

Olin illalla päättänyt, että kun arkiviikosta menee useampi aamu siihen, että on kerhoa, kuntosalia, jotain menoo tai ihan vaan siivoomista, niin tänään olisi se päivä, että puistoiltaisi vaan kaikessa rauhassa, eikä pidettäisi edes kiirettä syömään, vaan syötäis jossain ulkona. Kiva-päivän taustalla oli myös itsekkäitä ajatuksia, sillä halusin pitää itseni iloisena ja touhukkaana ja ajatukset pois siitä asiasta, että tänään voi tulla todella kurjia uutisia. Jos pitää mielen positiivisena, niin uutistenkin on oltava positiivisia, muutenhan se olisi ihan kohtuutonta.

Kovasta hypetyksestäni huolimatta en meinannut saada poikia edes ovesta ulos, kun sisällä olisi kuulemma niin ihanan lämmintä ja ulkona kylmä. Vaatepuolella oli taas tavanomaiset kiukut, kun L ei nykyään suostuisi käyttään oikeastaan kuin yhtä vihreetä huppariansa. Hän ei kuulemma tykkää uusista vaatteista, harmi vaan, että kaikki vanhat ovat pieniä, joten meillä on pieni pulma. Joka ikinen päivä. Eikun ei ihan joka päivä. Tiistaina L tuli varovaisen ylpeänä huoneestaan puettuaan ylleen päivävaatteet. Yksi siihen asti täysin kelvoton uusi paita oli päällä! Oi onnea ja ylpeyttä, puolin ja toisin. Kerhossa oli vuorossa retkeily-kerho ja L tiesi, että hän olisi koko päivän haalari päällään seikkailemassa, joten sen alla olevilla vaatteilla ei kai olisi niin väliä. (Yleensä kyllä on.) Kerho oli retkeillyt museoon ja kaikki oli ottaneet ulkovaatteet pois päältänsä. "-Äiti, mä en arvannut, että meijän tarvii ottaa haalarit pois. Kaksi poikaa nauro mun paidalle." Auts. "-Mut siinä paidassahan on tosi villi kuva. Se kuva varmasti nauratti niitä, kun se on niin hauska.". "-Ai." Ja sitten vilkuilin sivusilmällä jääkö poika miettimään asiaa vielä tykönään vai menikö selitys, jonka uskon ihan oikeesti pitävän vieläpä paikkansa, läpi. Näytti siltä, että meni.

Kun saimme lopulta kaikki vaatteet päälle lähdimme ulos. Olimme suuntaamassa poikien lemppari-puistoon, kun L kysyi, että onkohan hänen ihana ystävänsä H naapurista siellä. "-Ei, H on päiväkodissa. - - - Mutta me voidaan kyllä mennä sinne puistoon katsoon, missä ne ulkoilee päiväkodin kanssa." Ehdotus sai kovasti tuulta siipien alle ja niinpä hyppäsimme bussiin joka kuljetti meidät kivaan puistoon, jossa oli vielä suuri todennäköisyys törmätä kivoihin kavereihin naapurista. Ei törmätty. Puolitoista tuntia me odoteltiin, mutta kavereita ei näkynyt. Ai että mua harmitti, mutta koitin tietty olla näyttämättä sitä. Kun sitten luovutettiin ja lähdettiin pois ("-Pojat, mitäs sanotte jos mennään hamppareille?!") päiväkotiryhmä kaarsi eteemme. Olivat juuri lähdössä ulkoileen. Seurailtiin vaivihkaa heidän etenemistään, en viitsinyt mennä kyseleen minne ovat matkalla tai edes huikata moi:ta, ettei kaverit innoissaan vaan irrota köydestä ja lähde juokseen riemuissaan meitä kohti. ... Kun ei porukan tie näyttänyt johtavan puistoon luovutettiin ja lähdettiin niille hamppareille. Jotenkin suretti, kun juttu olis onnistuessaan voinut olla niin kiva, mutta ei sitten onnistunutkaan. Ja aina tulee niin huono mieli, kun pojat pettyy ja erityisen huono mieli sillon, kun on itse sen innon boostannut eka. Mää pahaa pelkään, etten mää opi koskaan sitä, ettei kannata hehkuttaa koskaan mitään etukäteen, jos sen onnistuminen ei ole täysin varmaa. Sitten taas toisaalta, se kivan jutun odottaminenkin on niin kivaa, ettei siitäkään haluais ihan luopua. Hmm.

Hamppareilla oli kivaa. Harmistus alkoi laantumaan ja ymmärsin, ettei mitään suurta ollut murtunut vaikka oltiinkin oltu niin lähellä, mutta jääty niin kauksi. Sen jälkeen haettiin L:lle pari paitaa, joita hän vannotti käyttävänsä. On vannottanut toki ennenkin, mutta kokeillaan nyt kerran vielä. Kerran kun mua kiukutti, kun L oli valinnut itselleen kaupassa paidan, eikä kotona suostunut sitten käyttäänkään sitä sanoin, että "-Miksi ihmeessä sää valitsit tän, jos et sää tykkääkkään tästä?!" "-Mää luulin siellä kaupassa, että se olis hyvä, mutta kotona mää en enää tykännytkään siitä." Mitä siihenkin nyt sanot? Oliskohan itselleni käynyt joskus samoin? Ehkä jokusen kerran.

Sitten mentiin sinne poikien lemppari-puistoon. Oli kivaa, kun pojilla oli hauskaa ja mulla hyvä omatunto, kun oltiin ulkoiltu paljon välittämättä kurjasta säästä. Puistot oli muuten autioita, hyvänen aika. No, eipähän tarvi jonotella liukumäkeen. Kun vettä tuli jo niin paljon, että S:n koiran tarvitsi päästä sisälle (...) lähdettiin kotiinpäin. Vaikka kaikilla oli hyvä mieli, niin halusin silti vielä kirsikan kakun päälle. Mitä sitä nyt pitkän vesisateessa ulkoilun päätteeksi ihminen kaipaa? Kaakaoo. Tehtiin pieni koukkaus kotimatkalla ja poikien hämmennykseksi nappasin heille take away -kaakaot mukaan. Kahvilan poika oli ihanan messissä, kun pyysin, josko hän voisi tehdä kaakaoista ihan haaleat. "-Hmm, ehkä vähän haastava toteuttaa, mut mä yritän." Ja niin hän teki pojille täydellisen haaleat kaakaot heti vesisateessa nautittavaksi. Kiva-päivän alku kallistui voiton puolelle tahmeasta alusta huolimatta.

Rakkautta.

Eilen tuli taas todistettua, että itselleen nauraminen on ehkä parasta maailmassa. L:lla oli lääkäriaika päivällä ja olin kysynyt pikkuveljeäni katsoon S:a siksi aikaa, että pystyn sitten lääkärissä keskittyyn paremmin L:n asioihin. No, sunnuntain ja maanantain välisenä yönä aloin sitten miettiin, että onkohan se nyt vähän epäkohteliasta pyytää toista hoitaan kummipoikaansa just sillon kun on tämän päikkyaika ja hän on varmasti väsynyt. En osannut päättää kumpi olisi kurjempaa, nukuttaa S ennen lääkäriin lähtöämme ja ottaa se riski, että kun tämä herää onkin äidin ja isoveljen sijaan paikalla Peksi, vai olisiko parempi, että pikkuveljeni nukuttaisi S:n sillä välin kun ollaan reissussa, mutta aika ikävältä vaihtoehdolta sekin tuntui. Mulla ei ihan oikeesti ole mitään sellaista, ettenkö uskoisi esim. veljeni pärjäävän poikien kanssa, en vaan halua, että kellään on kurjaa hoitaessaan heitä, joten haluaisin hoitotilanteen olevan aina mahdollisimman helppo. Ja sitten kun on vielä se, kun "S on niin kauheesti mun perääni". Näihin perusteluihin nojaten soitin aamusta pikkuveljelleni, ettei hänen tarvikkaan tulla ja otan S:nkin mukaani lääkäriin.  - - - "-Jos mä ny kuitenkin tuun." veljeni sanoi ja lopetteli puhelun. Okei. Kun me tehtiin myöhemmin lähtöä L:n kanssa lääkäriin, kirjoitettuani ensiksi A4:sen pituiset ohjeet S:n nukuttamisesta, avasin ulko-oven varovasti, hoputin L:n pihalle ja huikkasin oven välistä S:lle pikaisen moin, sellaisen, että hän kuulee, että nyt äiti lähtee, mutta ei ehdi reagoida asiaan (mun kuullen). "-Heippa!". Heippa? Eikä tyyppi edes vilkaissut taaksensa. Kuulin veljeni naurun kaikuvan rappukäytävässä aina ulos asti, en ole varma kuuluiko se pääni sisältä vai asunnostamme, mutta sen loputtua jatkui oma naurun tyrkähtelyni vielä hyvän aikaa. "Heippa!". Se oli aika hyvä. Niin oikein mulle.

L oli niin onnellinen ja ylpeä kun sai pyöräillä itse lääkäriin, ihana. Kun istuttiin käytävällä odottamassa vuoroamme, muitten istuskellessa ja selaillessa hissukseen lehtiä L kysyi, että: "-Äiti, jutellaanko?" "-Joo, mistä sää haluaisit jutella?" "-No, mää haluaisin jutella rakkaudesta." ("Repussa olis Aku Ankkoja, repussa olis Aku Ankkoja...") Vastasin "Okei." vaikka olinkin hieman kiusaantunut, että aihepiiriksi valikoitui jonkun verran herkkä puheenaihe, noin niinkun tuntemattomien ihmisten kuullessa ajatuksiaan kerrottavaksi. Riski kannatti ja pääsinkin lopulta melko helpolla, kun L pyysi mua ensiksi kertoon "-Kuinka paljon meillä on rakkautta? Sulla, mulla, iskällä ja pikkuveljellä?" Ehdin kumartuun hiukan L:n päin ja tuntea pientä kuumotusta poskilla, kun L armahti ja sanoi, että "Voit näyttää." jolloin helpottuneesti vain levitin kädet niin leveälle kuin saan. L veti tietty paremmaks ja hän näytti kuinka hänellä menee kädet oikein yhteen takana, kun rakkautta on niin paljon. L:lla on ollut nää rakkaus-jutut muutenkin nyt paljon mielessä, eilen taisi tulla kaikista ihanin kommentti. "-Äiti, mää osaan jo vaihtaa itse telkkarista kanavaa ja tehdä ruokaa. Arvaa mitä muuta mää osaan?" "-No?" kysyin puolihuolimattomasti tehdessäni ruokaa, oli aika tipalla etten olisi sanonut mitään, kun jutuista menee osa ohi, kun "tuo poika se puhuu taukoomatta", niinkuin yksi terveyskeskuksen kanssa-odottajista eilen asian ilmaisi. "-Rakastaa sua! Se on ihan helppo homma!" Okei. Koita nyt tässä sitten. :)

Syksyn kuvia.

Kun pojat jäi perjantai-aamuna kerholle, kävin kukka- ja ruokakaupassa, toin ostokset kotiin ja lähdin kuvaan. Ai, että oli kaunis päivä. Syksy on kyllä mahtavaa, satoi taikka paistoi. Tänään oli niiiiin ihanaa nukkua pitkään (melko vilkkaan yön jälkeen, S kun on innostunut viime aikoina pottailusta ja nyt hän könyää sinne tämän tästä öisinkin) ikkuna auki, lämpimän peiton alla ja kuunnella kun sade ropisi. Sateella nukkuminen on maailman ihanimpia juttuja. Viikonloppu on ollut tosi kiva, sainpa yhden ihastuttavan yllätysvieraankin eilen! Purin myös sydäntäni pesutuvassa naapurin mummolle. Toivottavasti kaikilla on joku mummo elämässään, ne on niin ihania. Ennen kun juteltiin kyyneleet silmissä henkeviä, sain kuulla uudesta leipäreseptistä, kunka niin kovan fariinisokerin , "että sillä sais jonkun hengiltä" saa pehmennettyä tilkalla vettä ja miten mäntysuovalla pyykit pestessä valkoinen pysyy valkoisena. Mummot on ihania ja fiksuja.

Blogi.

Jotenkin sen tietää, ettei kellekkään ole jäänyt epäselväksi, että nyt ei mene hommat oikein nappiin, kun puistosta lähteissä eräs, mahdollisesti viisi -vuotias tyttökin toivottaa "Onnea matkaan!". Oli itkua, ripulia, kiusallisia tilanteita, puusta tippumista, epäreiluja ja -johdonmukaisia sääntöjä ja kieltoja, joita äiti lateli vain näyttääkseen muille vanhemmille, että "Kattokaa nyt, mää en taivu, vaikka nuo kiukuttelisivat kuinka. Mää oon niiin tiukka kasvattaja. En horju.", ihmeissään esitettyjä "-Miksi mun pitää pyytää anteeksi, kun se tuli itte mun eteen?", vaivaantuneesti supatettuja "-Sää oot ihan oikeessa. Anteeks, äiti oli epäreilu." -salaisuuksia, L:n kerhokaverin kutsumista Lauriksi vaikka sittemmin selvisi, että tämän nimi on Hannu (oikea(kin) nimi muutettu) ja selkä kaarella vastaan hangoittelevan lapsen vaunuihin sovittelua katseiden ristitulessa. Ah, herkkua.

"-Äiti, kirjota tähän "blogi", niin mää opettelen kirjottaan sen."

Parasta on silti se, että (tämä tapahtui jo eilen) joskus, vaikka kaikki menisi ihan kurjasti, niin itseään ei silti ala mitenkään pahasti kiukuttaan, nolottaan tai itkettään, vaan jotenkin sitä vaan pysty toteaan yllättävänkin kevyesti itselleen, että "Aha, okei. Tämmönen reissu(/päivä/ruokailu/pukeutuminen/nukkumaan meno).". Aina ei voi mennä ihan putkeen. Melko harvoin itseasiassa voi. Ja vaikka musta tuntuikin, että kaikki vaan tuijotti, että mitä toi nainen oikein touhuaa, niin ehkä heillä kaikilla on joskus samanlaisia päiviä, eikä ne pahalla katsonut. Haluaisin uskoa, että tuskin ainakaan se yksi isä, joka ei ehkä itse muista ensikohtaamistamme, mutta mää muistan. Se oli noin kaksi vuotta sitten, kun olin yhden pienen vauvan ja yhden tuoreen kerholaisen äiti, stressissä ja pikku paniikissa ensimmäistä kertaa molempien lasten kanssa kerholla, tietämättä yhtään mitä siellä kuuluisi puhua ja miten olla, jolloin nämä ystävällisyyttä tuikkivat silmät hymyilivät mulle ja mies sanoi: "-Ai teilläkin on pojalla eripari sukat. Meilläkin on aina." Hanna <3 myötätunto ja ne ihmiset, jotka avoimesti myöntää, ettei se meilläkään aina suju.

Tyrät rytkyy.

Viime aikoina olen päässyt todenteolla toteamaan millainen se lasten kuuluisa kyselyvaihe on. Huoh. (Aaargh!) Lukuunottamatta Aliasta, mää oon tosi surkea selittään asioita. Aliaksessa olen siis - mikä se sana nyt onkaan... niin joo: huikea. Varsinkin jos pääsen pikkuveljeni kanssa samaan tiimiin, niin olemme suorastaan voittamattomia; "-Se on se mikä teillä on..." "-Matto?" "-Joo." Ja tätä rataa. Mutta sikäli koitan selittää jotain asiaa sellaiselle henkilölle, joka ei automaattisesti osaa täyttää puuttuvia sanoja lauseisiini tai ymmärrä, että käytän toisinaan vähän vääriä sanoja, niin selittäminen ei oikein suju. Aikuinen ei myöskään yleensä jaksa kysyä kauhean montaa kertaa, että "Siis mikä?" jos ei ymmärrä selitystä, vaan parin selitystapa-kokeilun jälkeen kysyjä yleensä armahtaa mut ja sanoo sen mukamas oivaltavan "Joo joo.":n, josta näkee ettei toinen vieläkään ymmärtänyt, muttei hän viitsisi mua enempää piinata. Nelivuotias ei kertakaikkiaan ymmärrä/hyväksy, jos hänelle vastaa, että "-No se on se semmonen jutska joka pullistuu. Vähän niinku napa.", kun hän kysyy mikä on tyrä. Näin nimittäin koitin sitä tänään selittää hänelle, kun menin laskemaan vaikeasti selitettävien sanojen edessä olevan suojamuurini ja totesin puolihuolimattomasti jonkun lauseeni päätteeksi, että "... niin, että tyrät rytkyy!".Välittömästi sen sanottuani, pidätin hengitykseni ja vältin katsekontaktia, mutta vahinko oli jo tapahtunut. "-Äiti, mikä on tyrä?" Vastausta sopertaessani, en pystynyt edes keskittymään asiaan täysin, kun ahdistuneena jo pohdin, että noinkohan kaveri tulee kysyyn jotain vielä siitä jälkimmäisestä sanastakin. (Ei kysynyt. Tyrä-asian hoitamiseen meni niin kauan, että varmaan unohti.)

Tai "-Äiti, miten kuu pysyy taivaalla, kun sillä ei oo siipiä?". Ööö... A tuli parin tunnin päästä kotiin, selostaen pyöritti hetken omenaa appelsiinin ympärillä ja homma oli selvä. Uusimpana on tullut, että mun tarvii syödessämme kertoa, huomattavan yksityiskohtaisesti, kuinka olen ruuan valmistanut. "-Miks öljyä?" "-Mikä on lihaliemikuutio?" Jne. Yllättävän työlästä.

Tänään on ollu yksi mun lemppari-päivistä mitä tulee kotitöihin: lakanoitten vaihtopäivä! Ai että, siitä tulee aina niin hyvä fiilis.

Sveitsin tädille terkkuja! :)

Nyt se sitten iski muhunkin, jälleen kerran yksi kiusallinen muistutus inhimillisyydestäni  ja puutteistani, nimittäin writer's block.
:D :D :D
Naurakaa nyt kanssani.
:D :D :D
Noni, aloitetaas sitten.

Kaikki on siis hyvin. Ennen kaikkea siis rakkaalla tietokoneellani, joka palasi huollosta jo hyvän aikaa sitten ja sanoisinko jopa, että entistä ehompana, kaikki tärkeät asiat edelleen tallessa, mutta siis myös meillä muillakin. Olen ollut suorastaan liikuttuneen otettu, kuinka moni on kysellyt blogin ja kuulumisten perään tänä aikana ja nyt kun omahyväisyyteni on saatu tyydytettyä ja sain vedettyä tukkimiehen merkinnällä viivoja tarpeeksi seinään sen merkiksi, että tarpeeksi moni on osoittanut kiinnostusta minua ja minun tekemisiäni kohtaan, voin taas suurieleisesti palata kertomaan kaikille mitä olen puuhaillut. ... 

Tai miksi suotta palata kuukauden takaisiin tekemisiini, kun voin kertoa tästäkin päivästä? Tänään tuumasin, että olisi hyvä päivä surkutella ja kiukutella. Tein kaiken oppikirjan mukaan ja vein homman mielestäni jopa askeleen pidemmälle, värjöttelin, en varsinaisesti edes koittanut viihtyä, lähdin ulos yhden väsyneen ja yhden tylsistyneen lapsen kanssa vähän niinkuin ruoka-aikaan, en edes koittanut keksiä heille muuta tekemistä, vaan kehotin vain tekeen hiekkakakkuja ja torppasin kaikki villit leikit aivan liian vauhdikkaina ja vaarallisina. Materiaali oli siis erinomaisen hyvin kasassa surkeaa päivää varten, mutta sitten - sitten aloin kompuroimaan omassa näppäryydessäni. Aloin kuvaamaan yksinäisen surkeita saappaitani syksyisen märkien lehtien seassa ja se meni jopa minusta överiksi. Lopetin sen ja aloin miettiin, että kohta varmaan sataa, mutta senkin ajatteleminen niin masentuneesti alkoi jostain syystä kutitteleen itsesäälin syvimmissä syövereissä lymyävää itseironisuuteni keskusta, jonka avulla saatoin tarkastella itseäni hiukan ulkopuolisen silmin ja todeta totta tosiaan tekeväni kaikkeni ollakseni allapäin. Kaikki tämä olisi ollut vielä käännettävissä ihan rehdiksi masisteluksi, mutta sitten tein itsesäälin ja alakulon hakuisen toiminnan suurimman virheen - avauduin. Aina virhe. Jos vielä mielessään saakin jotenkuten uskoteltua itselleen murheiden olevan tälläisinä päivinä suuria, niin kun niitä alkaa kertoon jollekkin ääneen, niin pokka on todella vaikea pitää. Saati sitten kiinni alakuloisuudesta. "-No kun mua ärsyttää, että aina kun otan pojilta haalarit pois päältä, niin ainakin ne puntit kääntyy väärin päin, yleensä hihatkin ja sit kun alan myöhemmin pukeen niitä haalareita poikien päälle niin ne hihat ja puntit on väärin päin. Et se on niinkun tosi - raskasta. Ja sit toi että kun L haluaa aina sormikkaat käteensä, eikä muuten usko, kun sanon, että ne on nimeltään sormikkaat eikä hanskat, niin sit toi nuorempikin haluaa sormikkaat ja se ei kyllä käsitä yhtään kuinka ne sormet sinne kuuluu mennä ja sen mielestä se on vaan huvittavaa, kun peukalo on kadoksissa tai nimetön ja pikkurilli samassa osoitteessa." jne.

Yllättävän hyvin sain mieleni taas mustumaan, kun juttukaveri lähti omille teilleen, pyyhin naurun (tai jonkun hieman hysteerisen itkun) kyyneleet silmistäni ja sitä vettäkin alkoi sataan. Homma alkoi taas maanantain tuomalla itsevarmuudella luisumaan kiukkua kohti, kun kaikilla oli nälkä ja jos jonkun näköistä murhetta, mutta sitten tein jotain niin amatöörimäistä etten oikein pysty vieläkään sulattamaan sitä ja joka toden teolla horjuttaa uskoani siihen, että olisin tästä maanantaista kurjaa alunperin halunnutkaan, laitoin facebook-päivityksen aiheesta. ... Myötötunto ja sympatia horjuttaa paantuneintakin mieltä.  Pian tämän jälkeen puhelimeeni tuli videoviesti, jossa mun rakas kummipoikani laulaa: "I like you. Mä susta paljon tykkään, mä susta paljon tykkään..." Koin hiukan vaikeuksia työntää suupieliä alaspäin. Sitten kerroin siskolleni, joka oli jo facebookista saanut vihiä asiasta ja tästä syystä lähettänyt hellyyttävän videon, että on huono päivä. Mun siskolle!  Aika pian tämän jälkeen siskoni soittaa, että "Laita teijän ovisummeri päälle.". - Whaaaaat?! Siellä oli sitten pizzalähetti, joka toi meille kaksi pizzaa ja pullon limsaa. Hyvät hyssykät sentään. Siihen se sitten kosahti, mun alakuloisuuden päiväni. Ah, mikä helpotus. Niin ja p.s. mun sisko on melko jees.

Että semmosta. Ootte ihania, en olisi ikinä uskonut, että ketään kiinnostaa vaikken olisi saanut tänne enää ikinä mitään kirjotettua. Mutta nyt, nyt ollaan taas isojen asioiden äärellä. Mää uskon, että kaikki mun ystävät on kuullut mun sanovan heille, että: "Eikä! Ei mulle oo koskaan tullut mieleenkään! Tän takia mulle pitää aina sanoo kaikki itsestäänselvyydetkin!" ja tiedostan kyllä, että omasta mielestään itsestäänselvyyksiä on mahdollisesti vähän kiusallista jaella (huomattavan herkille) ystäville, sillä heille saattaa tulla siitä hieman - tyhmä olo, että siinä mielessä arvostan suuresti läheisteni hienotunteisuutta, mutta nyt olis taas semmonen tilanne. Mää en tiedä kuinka monta lasta mun täytyis saada, ennenkun saan selvyyden siihen asiaan, että kuuluuks noi kurahousut laittaa saappaan sisään vai päälle? Se kumainauhahan kuluu hetimmiten poikki tai ainakin melkein poikki, jos se menee saappaan alta, mutta... En mä tajua. L:n kans nyt on ihan turha enää koittaa muuttaa kaavaa, mutta S:lle ehkä menis läpi, että "Heeei, eipäs tehdäkkään noin, vaan tästä lähtien laitetaankin se lenkki sinne saappaan sisään." Ei siis kertakaikkiaan oo mitään intuitioo, että miten sen kuuluu mennä ja nyt ois vähän niinkun sesonki näille touhuille. Vastaukset pitää tietenkin esittää blogin kirjoittajan tunteita kunnioittaen ja mieluiten "Mä veikkaan, että..." tai "Ei sillä oo varmaan juuri merkitystä, mutta ehkä olis parempi..."-muodossa.