Blogi.

Jotenkin sen tietää, ettei kellekkään ole jäänyt epäselväksi, että nyt ei mene hommat oikein nappiin, kun puistosta lähteissä eräs, mahdollisesti viisi -vuotias tyttökin toivottaa "Onnea matkaan!". Oli itkua, ripulia, kiusallisia tilanteita, puusta tippumista, epäreiluja ja -johdonmukaisia sääntöjä ja kieltoja, joita äiti lateli vain näyttääkseen muille vanhemmille, että "Kattokaa nyt, mää en taivu, vaikka nuo kiukuttelisivat kuinka. Mää oon niiin tiukka kasvattaja. En horju.", ihmeissään esitettyjä "-Miksi mun pitää pyytää anteeksi, kun se tuli itte mun eteen?", vaivaantuneesti supatettuja "-Sää oot ihan oikeessa. Anteeks, äiti oli epäreilu." -salaisuuksia, L:n kerhokaverin kutsumista Lauriksi vaikka sittemmin selvisi, että tämän nimi on Hannu (oikea(kin) nimi muutettu) ja selkä kaarella vastaan hangoittelevan lapsen vaunuihin sovittelua katseiden ristitulessa. Ah, herkkua.

"-Äiti, kirjota tähän "blogi", niin mää opettelen kirjottaan sen."

Parasta on silti se, että (tämä tapahtui jo eilen) joskus, vaikka kaikki menisi ihan kurjasti, niin itseään ei silti ala mitenkään pahasti kiukuttaan, nolottaan tai itkettään, vaan jotenkin sitä vaan pysty toteaan yllättävänkin kevyesti itselleen, että "Aha, okei. Tämmönen reissu(/päivä/ruokailu/pukeutuminen/nukkumaan meno).". Aina ei voi mennä ihan putkeen. Melko harvoin itseasiassa voi. Ja vaikka musta tuntuikin, että kaikki vaan tuijotti, että mitä toi nainen oikein touhuaa, niin ehkä heillä kaikilla on joskus samanlaisia päiviä, eikä ne pahalla katsonut. Haluaisin uskoa, että tuskin ainakaan se yksi isä, joka ei ehkä itse muista ensikohtaamistamme, mutta mää muistan. Se oli noin kaksi vuotta sitten, kun olin yhden pienen vauvan ja yhden tuoreen kerholaisen äiti, stressissä ja pikku paniikissa ensimmäistä kertaa molempien lasten kanssa kerholla, tietämättä yhtään mitä siellä kuuluisi puhua ja miten olla, jolloin nämä ystävällisyyttä tuikkivat silmät hymyilivät mulle ja mies sanoi: "-Ai teilläkin on pojalla eripari sukat. Meilläkin on aina." Hanna <3 myötätunto ja ne ihmiset, jotka avoimesti myöntää, ettei se meilläkään aina suju.