Talvipäivä.

Mulla ja mun tietokoneella on kriisi. Vähän sellanen, että mun on nyt täytynyt ottaa etäisyyttä koko masiinaan, jotta voisin taas joskus arvostaa sitä ja nähdä sen hyvät puolet. Mää oon siis oikein tunkenu täällä tietokonetta sängyn alle ja kaapin alahyllylle piiloon, kun mua on niin rasittanut nähdä edes sitä. Syytän tästä hiukan joululomalla luettuja kirjoja, jolloin ymmärsin taas kuinka paljon rentouttavampaa on lukea kirjaa, kuin surffata netissä. Mulle on ainakin rauhoittavampaa lukea ihan rehdisti kirjaa, jossa on alku ja loppu, kun taas sitten kun avaat tietokoneen, niin siellähän on niin paljon kaikkee ja koko ajan tulee lisää, ettei se lopu koskaan. Kun kerroin asiasta äitille, tämä tuumasi, että "Terveen merkki.", joten en ole huolissani.

Kaikkea kivaa on taas ollut. Mulla on oikeestaan vähän semmonen syyllinen olo, kuinka pitkään meillä on jatkunut tää joululoman jälkeinen hiljalleen arkeen palaaminen, koska viime viikolla otimme ja lähdimme risteilylle, joka taas lyhensi viikkoa parilla päivällä. Laivareissu oli varsin onnistunut, L varsinkin tykkää tosi paljon olla laivalla, veikkaan sen ainakin osaksi johtuvan siitä, että laivalla on "kesä". Eli saa juosta Crocsit jalassa ja vaan sisävaatteet päällä paikasta toiseen. L kyllä kaipailee täällä kesää jo kovasti. "-Montako päivää äiti on kesään?" kaveri kyselee suunilleen joka toinen päivä. "-5 kuukautta." "-Paljonko on kuukausi?" "-Suunnilleen 30 päivää." "-Onko kesään kolmekymmentä päivää?" "-Ei kun viis kertaa kolmekymmentä." ("Sooooriiiiii.")

Viikonloppuna oltiin mun porukoilla viettämässä talvipäivää. Käytiin ostaan makkaraa ja limsaa ja laitettiin nuotio pihaan, laskettiin mäkee ja juotiin kaakaoo leikkimökissä. Ihan täydellistä. Mikä siinäkin on, ettei tollasta mukamas jaksa tai viitti tehdä useemmin, kun se on maailman kivointa. Nytkin musta on niin ihanaa, että mun takki haisee vieläkin ihan savulle. Jaffakin on niin hyvää ulkona makkaran kans, koska muutenhan sitä ei tuu juotua muuta kuin oksennustaudissa, eikä mun ainakaan tee sitä ikinä muuten edes mieli, mutta nytkin oli ihan selvää mitä limpparia "makkara-retkelle" tarvitaan. A teki kaakaon ja namnamnam, lisäsi sinne sokeria, sekin maistui kohtalaisen maukkaalle.

L on nyt ekaa kertaa kerhossa sitten joulukuun alun ja olipa kivaa, kun tämä oli menossa kerhoon niin innoissaan. S:kin hyväksyi kiitettävän helposti, ettei tänään ollut hänen kerhopäivänsä ja lähti mun kans mukisematta kotiin. (Mukisematta = taivuttamatta itseään kaarelle ja huutamatta täysiä.) Eli siis, hyvä fiilis. 

Sit kun sais taas uuden innon tohon salilla käymiseen, niin kaikki olis mallillaan. Nyt ei jostain syystä nappaa yhtään. Viime viikolla raahustin mestoille ja ahaa, ai kun kiva, oli vaihtunut kevät aikataulut ja meninkin kevyemmän spinningin sijaan raskaampaan ja kaksi kertaa pidempään. Moi. Jouduin laittaan reenin jälkeen pukuhuoneen vessasta A:lle kuvaviestin naamastani, kun se oli niin - jännä. Vähän niinkun punanen, mutta sit kuitenkin valkonen. Ja sit kaikkea sitä mitä mun naamassa oli meneillään korostaakseen, mun tukka oli ihan keltanen, mikä on järkyttävää, koska yleensähän se on vähän niinkun kioskien kirjahyllystä löytyvien romaanien rakastajattarien hunajanvaaleana olkapäille aaltoileva kiiltävä vesiputous. Kyl te tiedätte. Mut siis se, että kuntoilun myötä olis jotenkin tyytyväisempi itseensä, niin ok, ehkä joo, mutta musta olis kohtuullista, että se hyvä olo sit jotenkin pistäis mut hehkuun. .

Semmosta. Hiukan polveilevaa tekstiä kenties. Ei se mitään. Mitäs muille kuuluu?