Kertausta.

Postaus olkoon omistettu eräälle nuorelle neidolle (ja tämän äidille), joka sitä mitä ihastuttavimmin toivoi. :)

Täällä on uusi elämäntilanne pyörähtänyt käyntiin mitä vauhdikkaimmin. Siis aivan käsittämätöntä, kuinka viikot sujahtaa ohi sormia napsauttamalla. On maanantai - on aamu - on lounas - on kotimatka - on iltaruoka - on perjantai. Aikamoista kontrastia siihen, kuinka kotona ollessa joskus tuntui, että päivät mateli, varsinkin jos ei ollut mitään tekemistä.

Meillä oli just ennen koulun ja päiväkodin alkamista maailman kivoin kesäloma yhdessä. On meillä ennenkin ollut varsin kivoja lomia, mutta nyt jotenkin kaikki natsas, ollaan vissiin opittu mitkä touhut sopii meijän perheelle. Vaikuttaisikin siltä, että meijän perheen olisi parasta muuttaa yksiöön, missä ei ole juoksevaa vettä, niin olisimme onnellisimmillamme. No, ehkä se ei pitemmän päälle toimisi, mutta kesälomallamme harrastettu asuntoautoilu ja mökkeily oli kyllä ihan meijän juttu. Ei mitään prameeta, vaan käsin tiskaamista, ahtaasti nukkumista, ruuan yksinkertaista valmistamista ja tiivistä yhdessäoloa, se sopii meille. Kesäloman yhdeksi kohokohdaksi suunniteltu Tykkimäki-päivä sijoittuikin merkityksellisyydessään ihan samalle tasolle lähes kokonaan asuntoautolla matkatulle päivälle, jolloin pysähdeltiin milloin minnekkin kahville tai syömään.

 



Vaikka olin uudesta elämäntilanteen muutoksesta mielissäni, kyllä se välillä ahdisti. Ja ahdistaa edelleen. Toisaalta olin valmis. Niinkuin useampikin läheiseni sanoi mulle; "-Tiedät kyllä sitten kun oot valmis." puhuessamme kotiäitiyden loppumisesta jo joskus vuosi sitten. Allekirjoitan heidän sanomisensa kyllä. Loppuvaiheessa kotiäitiyttä ajatukset alkoi jo karkaileen muihin asioihin ja ajatusta muutoksesta helpotti se, että sain olla kotona poikien kanssa juuri niin kauan kuin halusin, enkä joutunut lähteen sieltä "kesken". Siltä musta olisi nimittäin tuntunut, jos olisin mennyt kouluun tai töihin aikaisemmin. Nyt katsoin tuon ajanjaksoon loppuun asti, vähitäänkin, joku on varmasti sitä mieltä, että meni vähän ylikin, mutta kaikkien täytyy tehdä niinkuin itse parhaaksi näkee ja pystyy.

 

Innostuksestani huolimatta, muutoksesta teki hiukan raskasta jotkut asiat. Yksi niistä oli juurikin aikaisemmin mainitsemani yhteinen lomamme, kiireetön yhdessä oleminen, yhteinen aika, vapaus tehdä mitä mieli tekee, lasten ilon katselu, kun kaikki oltiin yhdessä, hitaat aamut, sisällä vietetyt sadepäivät. Myös ajatus siitä, että koen, etten ole eläessäni ollut niin onnellinen, kuin viimeisen viiden vuoden aikana oli toisaalta surullinen. Mitä jos tämä oli se mun juttu, tämä kotiäitiys? Mitä jos en tule nauttimaan mistään niin paljon, kuin tästä ajasta? Sitähän ei voi saada koskaan takaisin. Lohtua toi, että tiedän nauttineeni siitä täysin siemauksin.

 

 

 

Pelastuksekseni valtaisalta asian märehtimiselä koitui varmaan se, että pojille halusin näyttää reipasta ja iloista naamaa, olivathan he varsin innoissaan päiväkotiin pääsystä ja I'll be damned, jos minä olisin se, joka heihin istuttaisi epäilyksen siemenen paikkaa kohtaan. Ehkäpä kolmen alkuhuumassa kuluneen päivän jälkeen totuus iski, aivan kuten moni oli mua hienovaraisesti varoittanut. "-Mää en halua mennä päiväkotiin joka päivä." "-Pidetäänkö äiti vapaapäivä?" "-Mää en tykkää siitä lepohetkestä." "-Mun tulee sua äiti aina kova ikävä." Huh. Huhhuh. Joskin olin varautunut, että L:lle, lapsisamme huomattavasti herkemmälle, muutoksesta tulisi rankempaa, en ollut silti täysin varautunut siihen, miten kurjalta tuntuisi, kun toinen ei pysty katsoon enää päiväkodilla mua silmiin, ettei itku tulisi. Tai miten kurjalta tuntuu, kun toinen sanoo unisena viimeiseksi asiaksi illalla, että "-Vielä on kolme päivää vapaapäivään.".

 

 

 

Jatkettuani viikon verran iloiseen mieleen -tsemppaamista tuumasin eräänä päivänä L:lle, että tiedän kyllä miltä hänestä tuntuu. Kerroin, että muakin jännittää koululla välillä, on kauheesti uutta opittavaa, enkä voi millään muistaa kaikkea, en tunne ketään, on ikävä ja väsyttää ja koko ajan täytyis olla reipas ja saada uusia kavereita. Tuntui reilulta kertoa, että kyllä se on aika raskasta välillä itse kullakin. Nyttemmin homma on alkanut sujuun vaihtelevalla menestyksellä. Lepohetket päiväkodilla ei ole enää maailman ahdistavin asia, kun isommat saa nousta sadun loputtua touhuaan hissukseen omia juttujaan, ja kerran L pääsi jopa kirjastoautolle melkein kaikkien muiden nukkuessa. Jutuissa on alkanut vilahteleen saman kaverin nimi lähes päivittäin ja kerran L on jopa joutunut jäähylle ruokapöydässä elämöimisestä, muuten tämän kuuleminen olisi saanut ehkä kulmani hiukan kurttuun, mutta nyt olin salaa mielissäni; poika alkaa tuleen ulos kuorestaan. Aika kova vastuu L:lla on kuulemma pikkuveljen puolustamisessa, kun tämä joutuu usein pulaan uhotessaan muille lapsille, se kertookin aika hyvin, kuinka S on sopeutunut, ei mitään ongelmia missään muussa kuin sääntöjen noudattamisessa, kuulostaa S:lta.

 







Ehkä parasta siinä, että menin tässä vaiheessa töiden sijaan opiskelemaan on se, että päivät ovat erilaisia. Välillä on lyhyempiä päiviä, jolloin pääsen hakeen pojat jo aikaisin ja voimme mennä puistoon tai vaikka bussilla mummulaan. Joskus tuntuu oudolta naputella kouluhommia hiljaisessa kodissa ja kodin siivoaminen, kun pojat on päiväkodissa, tuntuu suorastaan väärältä. Ja silti nautin. Tunteet ovat ristiriitaisia, oikeastaan kaiken suhteen. Musta on ihanaa nauttia tietynlaista vapautta, mutta toisaalta on ahdistunut olo, ihan niinkun on ollut lasten saannista asti lähes aina kun he ovat olleet hoidossa. Huojentavaa on silti huomata, ettei ne onnellisuuden tunteet liittyneet varsinaisesti kotiäitiyteen, vaan äitiyteen (ja elämään) ylipäätänsä. Tuossa yläpuolella on kuva, missä veljekset istuvat bussissa sulassa sovussa vierekkäin ja ovat olevinaan niin isoja. Istuin heidän takanaan ja olin maailman onnellisin, niin että vesi nousi silmiin. Oltiin tulossa päiväkodilta ja menossa kotiin, pojat oli iloisia ja L maksoi meijät mun bussikortilla ja S valitsi rohkeempana hyvän istumapaikan ja L meni oman veljen viereen istuun, vaikka tuntemattomat arveluttaa. Mää olin tullut juuri koulusta, jossa yksi opettaja oli sanonut mulle, että: "-Mulla oli Hanna koko ajan sellainen olo, että sää tuut kyllä takasin, olit sillon viimeksi vaan niin into piukeena perhettä perustamassa, mutta jotenkin arvasin, että tuut vielä takas."  Siitä tuli hyvä mieli.