Periodi.

Alkusanoina sanottakoon: Mää inhoon hissejä, hikoilua, kiirettä, tiellä olevia ihmisiä ja löntystelyä.

Meijän rapun siivooja pitää mua varmaan ihan älyttömänä tyyppinä. Mää oon nyt jo useempana aamuna miettinyt, että: "Voi vitsi jos joku kuulee mut." ja pohdintojeni jälkeen olen päätynyt siihen, että rappuamme ja tätä kiinteistöä siivoava rouva taitaa olla ainut joka saattaisi kuulla meijän lähdöt aamuisin, ja ehkä meijän kerroksen naapuritkin. Mulle päivän rankin periodi on ensimmäinen uloslähteminen aamulla. Periodi alkaa siitä, kun S on ulkovaatteissa ja L:lle tarttis saada vaatteet päälle ja päättyy siihen kun imaisen keuhkot ekan kerran täyteen ulkoilmaa. Eli siis aika lyhyt pätkä, mutta äärimmäisen kuluttava.

L ei oo jostain syystä saanut lainkaan vaikutteita musta, eikä ole mun kaltaista kiireen tunnun kehittelevää sorttia, vaan vastapainona mulle poika on hyvinkin maleksivaa ja haahuilevaa sorttia. Super-raskasta. Eikös se oo joku kymmenen minuuttia lähtöön -kuulutus, mikä vanhempien pitäisi sanoa ekana? Ja sitten viiden minuutin päästä lähtö ja sitten varmaan kaksi minuuttia ja sitten lähdön hetkelläkin tarttis varmaan vielä laskea kolmeen, että lapsi saa intoa vetäistä vielä Kuomansakin jalkaan. Mulla se on "Kohta tarvii lähteä." - "Nyt mennään!" - "Äiti vihaa olla myöhässä ja nyt me myöhästytään jos ei me heti mennä.". Sitten mää kamppailen itseni kanssa tossa eteisessä takki päällä ja vaunuissaan hikoileva S vieressä kiukkuamassa ja puren huuliani yhteen etten vaan sanoisi, että "-Nyt me mennään S:n kanssa, tulit tai et.". (Musta se on vähän hölmö uhkaus, ehkä joo toimiva, mutta mitäs jos se lapsi ei siltikään tuu? Eihän sitä kuitenkaan voi yksin jättää, niin mitä sitä sitten tehdään jos lapsi sanoo, että "-Joo, menkää vaan, te oottekin vähän tyhmiä."? Itse tykkään käyttää uhkauksia jotka voi tarvittaessa toteuttaa, kuten "Jos ei kiukuttelu lopu, niin me ei mennä sinne HopLoppiin." ja kerran pari vuodessa toteutan uhkaukseni vaikka se aiheuttaakin koko perheelle suurta mielipahaa ja pilaa todennäköisesti ison osan koko päivästä.) Ja eteisen lattialla L fiilistelee, haluaa jutella, haluaa kysyä kysymyksiä, haluaa laittaa ekana hanskat ja vasta sitten haalarin vetoketjuineen, menee välillä makaan ja sitten taas jatkaa verkkaista pukeutumistaan. (Mää oon kerholla lopettanut L:n hoputtamisen ja pukemisen S mun kädessä roikkuen ja itkien päästä tutustuun kerhon tiloihin ja nykyään annan L:n yleensä fiilistellä kerhollakin vaatteet päälleen omaan tahtiinsa (tottakai koko ajan rasittavasti hoputtaen) ja pitelen vaan S:a sylissäni ja ojentelen L.lle vaatteita ja nyt ne kerhonvetäjät on alkanut aika usein pukeen L:a kun ne ei taida uskoa, että siitä tulisi koskaan muuten valmista. Ne saattaa myös pitää mua vähän rasittavana, kun en pue poikaa ite, vaikka tosiasiassa koitan vähän niinkun olla parempi äiti ja antaa toisen tehdä ite. En mää kuitenkaan tyhmä ole ja jos joku alkaa poikaa pukeen, niin hymyilevän vaan ja kiittelen auliisti.)

Kun me ollaan saatu vaatteet päälle, mää oon pääsääntöisesti aika huonotuulinen, samoin S. L vaan valuu S:n vaunuihin nojaten tai naurattaen tätä, eikä välttämättä huomaa, että nauraja saattaakin olla hän, eikä S varsinaisesti arvosta naamansa läpsyttelyä. L haluaa aina painaa hissin painiketta, mutta asian tärkeys ei aja häntä tekeen asiaa yhtään vauhdikkaamin, vaan sekin tehdään makustellen. Oon kuoleman pelossani opettanut L:lle erittäin painokkaasti, että tämän tulee pitää aina S:n vaunuista kiinni (Siis juuri sellaista maanista matskua "Vaunuista kiinni L!" "Nyt, vaunuista kiinni!", jota muut vanhemmat on katsonut varmaan silmiään pyöritellen vierestä.) ja vaikka sääntö saattaakin muuten L:n mielestä unohtua, esim. jos maassa näkyy joku kiinnostava roska, niin yksi missä L muistaa aina pitää vaunuista kiinni on ovenraot ja hissiin meno. Vähän ahdasta ja konstikasta, sanoisinko. Tosi, tosi raskasta.

Periodin raastavin vaihe on meijän ovelta ulko-ovelle, eli yksi oven sulkeminen, yksi hissin tilaus, yksi hissiin sulloutuminen, yksi kerroksen painaminen, yksi hissimatka (joko hissin lattialle valuen tai pikkuveljeä "hauskuuttaen"), yksi hissistä poistuminen vaunut ja poika vierekkäin ja yksi ulko-ovesta ulos astuminen vaunut ja L vierekkäin, niin, että ulko-oven vierestä menee rappuset kellariin ja jos L törmäilee vaunuihin voi tämä mielikuvissani horjahtaa ja tippua rappuset alas. Se mitä mää epäilen rapussa samaan aikaan olevien tai muuten vaan rapusta koteihinsa kuulevien todistavan joka aamu, on jotain tälläistä: "-Ihan oikeesti, nyt mennään. Tuu nyt ja mee painaan hissi. Jos sää meinaat sen painaa, niin paina nyt. Odota nyt kun me mennään vaunujen kans eka. No mene sit. Älä laita jalkaa siihen tai se voi jäädä vaunujen renkaan alle. Mene jompaan kumpaan kulmaa, niin mekin mahdutaan. Äkkiä nyt pliis. Ei sitä, kun tota vihreetä nappia. Äkkiä nyt! Älä viitti, S:a ärsyttää. Lopeta nyt, ihan oikeesti. Odota, me mennään eka. Tuu nyt äkkiä, ennekun ne ovet menee kiinni. Älä viitti nojata niihin vaunuihin. Me mennään S:n kans eka kun me kaikki ei mahduta samaan aikaan. Varo nyt! Mee toiselle puolelle, ettet sää vaan kaadu tonne rappusiin. Nyt ihan oikeesti. Kato ettei sieltä tuu autoja. Pysähdy!" Ja sitten -ah! raitis ilma. "-Eiks oo kivaa päästä kerhoon?" "-On, tosi kivaa!" Epäilemättä. :)

Ja ainut kuva (sattumoisin) mitä hissistä löytyy on sellainen, missä L taluttaa pikkuveljeään super-suloisesti. Toivottavasti L tietää, että indeed, it's not you, it's me.

Tosi vaikea selittää.

Täällä on nyt yks super-ylpee nelivuotias, sillä nythän hän voi tehdä yksin jo oikeastaan ihan kaikkea, koska hän on jo neljä. Lauantaina L sai olla peräti kaksi kertaa yksin kotona roskien viennin ajan ja hän on siitä lähtien muistanut kertoa oikeastaan kaikille, että: "-Nyt kun mää oon neljä vuotta, niin mää saan olla ihan yksin kotona.". Vastaukseksi hän saa hieman yllättyneitä katseita ja mulla onkin ollut kova tarve rientää selitteleen, että: "-Vaan sen aikaa kun mää vien roskat. Enkä mee hissillä, jos se sattuis jäämään vaikka jumiin. Enkä mää niitä S:n kans kaksin jättäis, kun S:han voi tehdä minuutissakin jo ihan mitä vaan. Et en mää niinku hullu sentään ole." Yms. Nopeasti pyyhkäisen nousevan hien helmet otsaltani ja hymyilen luottamusta herättävästi. 

Mulla on ihan räjähtänyt käsistä taas toi mun facebook -innostus ja päivittelen statustani lähes päivittäin, joten pahoittelut niille kavereille, keille tulee nyt toistoa, haluan nimittäin jakaa tuntojani synttäreitten jälkeisestä mielentilastani. Taas. Mää en tiedä mistä se johtuu, mutta mulle ja kyselyitteni mukaan myös A:lle tulee kaikkien poikien juhlien (ristiäiset ja synttärit) ja ehkä jopa meijän häittenkin jälkeen vähän sellanen jännä olo, että "Jes, me tehtiin se! Me taidettiin saada ihmiset uskoon, että me ollaan jotenkin hajulla siitä mitä meijän pitäis tehdä!". Vähän kikatuttaa, että "Noin kai se kuuluu tehdä.". Ei sillä, että pyrkisin kaikessa tekeen niinkuin muut (no ehkä ihan vähän), mutta eihän mulla ole ennen ollut mitään käsitystä siitä, miten jotkut häät, ristiäiset tai lastenkutsut järjestetään ja sitten kun ihmiset on, että "-Tosi kivat juhlat, kiitos, kiitos!", niin oon ihan, että "-Ai oli vai?! Tosi kiva kuulla! (Me ollaan ihan kujalla A:n kans näissä hommissa, että vähän oli tuurissaan.)". Siinä missä L:n ollessa pieni stressasin kaikesta aivan älyttömästi, pääsin sinänsä helpolla, että järjestettiin siskoni kanssa lapsillemme tuplaristiäiset, pojillamme ollessa ikäeroa vain viikko ja näin ollen minua jonkin verran aikaansaavampi sisareni oli koko ajan tukena järjestelyissä. Silti muistan kuinka vauvoja pukiessamme takahuoneessa ja kävellessämme juhlaväen eteen päässäni humisi ja itku meinas tulla pelkästä jännityksestä. Häihin pukeutumisesta ja ihmisten eteen kulkemisesta puhumattakaan. Isä oli ihana ja taisi luulla, että mua ressaa näytänkö hyvältä ja toisteli, että "-Hanna sää oot kaunis. Hengitä vaan. Rauhotu." vaikka tosi asiassa ulkonäköni oli siinä vaiheessa pienin murheistani ja pelkäsin vain oksentavani tai alkavan itkeen täysin kontrolloimattomasti, siinä vaiheessa en jaksanut edes toivoa, että jalkani suostuisivat liikuttamaan mut alttarille asti. Häittenkin järjestelyissä siskoni oli melko suuressa roolissa ja täytyy sanoa, että jos siskoni sanoo jotain hoitavansa, niin asia poistuu täysin stressaus-listaltani. Olen huomattavasti rentoutuneempi, jos siskoni lupaa hoitaa jotain verrattuna siihen jos lupaisin itse hoitavani kyseisen asian. Mutta viimeistään S:n tultua mukaan kuvioihin olen kaiketi päättänyt (armollisesti) antaa äitini ja siskoni elää omaa elämäänsä, enkä enää konsultoi heitä jatkuvasti kaikesta "mitä pitäisi tehdä", ehkä tarttisi, koska S:lta puuttui esim. se sininen nauha puvustaan ristiäisissä. Detaileja, detaileja. Oikeastaan juuri tuon sinisen nauhan unohtumisen jälkeen alkoi tapahtuun muutosta mun asennoitumisessa, ei se oo niin vakavaa. Se on ihan hyvä, vaikkei kaikki meniskään nappiin. Positiivista suorastaan jos joku menee. Mää puhuin L:n synttäreitten jälkeen siskollenikin näistä mun tuntemuksista ja naurun määrästä päätellen tämä ei siis ole aivan tavallista, vai onko? Tunteeko muut suunnatonta ylpeyttä ja ihmetystä aina kun hoitaa homman kotiin ihan ilman äidin apua, että tässä sitä nyt ollaan, ihan aikuisena? Ja ennen kaikkea, loppuuko tää joskus, vai lyödäänkö me A:n kanssa vielä ylävitosia siinäkin vaiheessa, kun ollaan järjestetty meille paikat hoitokodista ihan itse? Eikä tää oo semmosta, että mää jotenkin lorvailisin läpi elämän muitten hoitaessa kaiken mun puolesta, vaan mää en vaan voi jotenkin käsittää, että mää oon tässä nyt sitten perheen äiti ja järjestelen lapsilleni synttäreitä yms, asiaan suhtautumista vaikeuttaa sekin, että huomaan jatkuvasti ajattelevani, että "jos mää olisin L, niin vähän olis siistiä, jos.." jne. Ehkä tää voi johtua siitäkin, etten mää koskaan varsinaisesti uskonut, että mää olisin joskus tässä tilanteessa tai ehkä mää luulin, että sitten kun tai jos mää tuun joskus äidiksi niin mun persoonani muuttuu täysin ja kaikki äiti-jutut tulee ihan luonnostaan. Ja nyt kun mää teen näitä (äiti-)hommiani, niin huomaan edelleen olevani se sama Hanna ja välillä ajattelen, että "-Oos ny!", enkä pysty, hyvistä yrityksistäni huolimatta, millään ottaan itseeni kauheen tosissaan. Ajatukseni tästä vanhemmuudestanikin on suunnilleen sitä luokkaa, että "Kunhan nyt räpiköin ja koitan pitää kaikki onnellisina.". Kasvatusperiaatteita mulla taitaa olla yks tai kaks: "Pidä huoli, että pojat tietää, että niitä rakastetaan." ja "Ole rehellinen ja luotettava.". Kaikki muu ei oo just niin nöpön nuukaa. 

Eilen me ajeltiin aika myöhään illalla kotiin, kun pojat olivat olleet mummulassa sen aikaa, kun mun eno ja tämän vaimo järjesti mulle ja A:lle ranskalaisen illan/illallisen (!!!). Pojat nuokkui takapenkillä ja yhtäkkiä L sanoi takapenkiltä. "-Äiti, mää haluaisin jutella kiusaamisesta. Mitä on kiusaaminen?" Ehkä kahden sekunnin tuumaus-ajalla vastasin, että: "-Se on sitä kun haluaa ihan tahallaan pahottaa toisen mielen. Se on tosi inhottavaa.".  Ja taas lyötiin salakavalasti etupenkillä läpyt A:n kans. "-Wau, tosi hyvä!" A sanoi hiljaa ja mää olin ihan polleena, "What up? Kylläpäs keksin hyvän vastauksen.".

Katseleeko kukaan muu toisinaan itseään hiukan ulkopuolisin silmin ja hämmästelee, kuinka onkin niin onnekas?

Juhlahumua.

On vähän ohjelmaa...

Palataan kunhan viikonlopun mittainen viidet (!) synttärit sisällään pitävä synde-putki on saatu juhlittua. Hauskaa viikonloppua!

Hajoita ja hallitse.

Tarttis siivota, joten löytyi kuin löytyikin aikaa bloggailulle. Mulla on tosi hyvä fiilis. Aloin nimittäin aamulla raivaan poikien huonetta, sillä mua raivostuttaa, kun siellä on kirjoista revittyjä sivuja, rikkinäisiä leluja, palapelejä joista puuttuu yks pala ja sit bonuksena jotain poikien keittiöstä kuljettamia eväsrasian kansia poikien lelulaatikoissa. Ja sit siellä on paljon semmostakin, joka on täysin ehjää ja käyttökelpoista tavaraa, mutta poikia ei vaan kiinnosta. Kesken mun siivouksen mun sisko soitti ja kun kerroin hänelle suunnitelmastani heittää kamaa rankalla kädellä roskiin, hän ehdotti, että soittaisin L:n kerholle ja kysyisin josko ehjät lelut kelpaisi sinne. Soitin sitten kerholle välittömästi ennen kun alkaisin jänistää ja antaisin periksi "mikä mä oon antaan toisille käytettyjä tavaroita, että; nää ei kelpaa meille, mut otatteks te?" -ajatuksille, jotka ovat tyhmiä, mutta mulla valitettavan äänekkäitä. Ja siis hyvänen aika, kerhonvetäjähän oikein ilahtui asiasta, kun olin eka juurta jaksain selostanut, kuinka siivoan, ja L sitä ja L tätä, ja nää on ihan hyväkuntosia, ei nyt uusia, mutta siistejä ja ja ja.. Täällä me sitten L:n kanssa valittiin mitä ei enää tarvita ja mitkä lelut vois ilahduttaa kerholla toisia enemmän, kun meitä kotona. Tuli hyvä mieli ja roudattiinkin iso säkillinen leluja samalla, kun vein L:n kerhoon.

Sen jälkeen mentiin naamiaiskauppaan ostaan tykötarpeita L:n lähestyville synttäreille, joilla on teemana kalat ja vedenalainen maailma. Se oli joko se tai hämähäkit ja silmämunat. Kävi ihan sika hyvä säkä, olin meinaan tehnyt listan mitä ostaisin ja oikeastaan kaikkea oli mitä halusinkin ja aika moni oli vieläpä viimeinen kappale, joka tuo aina lisä-fiilistä. Ihan super-hauskaa valmistella toisen synttäreitä, L on hiukan innoissaan.

Arvatkaa mitä huimaa mää, tai me (A ja mää) meinataan tehdä tänään? Siä mun salilla on tänääm avoimet ovet jäsenten ystäville ja tattadadaa, aattelin viedä A:n vähän pyöräileen sinne. A vihaa pyöräilyä, mutta musta se (että oon lopulta löytänyt urheilulajin jossa oon varmaan parempi kun hän) ei oo se pointti vaan just se yhdessä tekemisen riemu. Ai että, ompa hauskaa. Mulle käy tosin huomattavan usein niin, että luulen olevani hyvä jossain tai ratkaisseeni jonkun hankalan ongelman, kun sit joku marssii paikalle ja tekee saman mahdollisesti jopa paremmin/nopeammin ihan vasurilla. Mistäköhän sekin voi kertoa? Että jos mää en enää palaa tähän aiheeseen, niin siinä on käynyt niin, että A ei ole edes hengästynyt (saatika joutunut keskeyttään kesken kaiken) ja mää oon hiestä valuen ja happea haukkoen joutunut myöntään tappioni.

Tottakai mää toivon aviomieheni aina onnistuvan, mutta kunhan se ei vaadi multa häviämistä. Onneks me ollaan niin erilaisia, että yleensä loistetaan varsin eri elämän osa-alueilla, niin ei tuu usein tälläsiä kilpailutilanteita. Yhdessä tekeminenhän on tärkeetä ja joskus me koitettiin pelailla korttia, kun pojat oli menny nukkuun, mutta hyvät hyssykät, niin kauan kun A hävis tai suhtautui tosi, tosi nöyrästi voittoonsa kaikki meni hyvin, mutta sit jos A rupes ilakoimaan voitollaan, niin meijän ihanat yhteiset pelihetket päätty siihen, että mää totesin just jotain, että: "-Mua väsyttää. Kattellaan, öitä.". Tms. Ja sitähän saattais ajatella, ettei moinen yhdessä urheilu olis mikään kilpailutilanne, mutta se on kyllä väärin ajateltu meijän (mun) tilanteessa. Viime kesänä mentiin koko perheen kesken lenkille läheisille lenkkeilypoluille, tai oikeastaan mää menin lenkille ja A:n oli tarkoitus katsoo sen aikaa poikien perään vaikka jossain futis-kentällä. No, mää sit lähin juokseen ja A:kin innostu niin, että laitto S:n vaunuihin ja L:n jalkatuelle ja lähtivät hetki mun jälkeen samalle lenkkipolulle juoksemaan. Jossain vaiheessa satuin vilkaseen taakseni ja huomasin perheen miesväen lähestyvän uhkaavasti, siinä vaiheessa kun A:n lenkkareitten ruopaisut tuntuivat lähenevän askel askeleelta, pysähdyin ja huusin: "-Menkää ohi sitten jos on tommonen kiire! Ihan sairaan ärsyttävää!". A tais vilkasta vähän hämmentyneesti taaksensa, että kenelle se vaimo oikein mouhottaa ja totesi sitten, että: "-Eiku jatka vaan, me vaikka kävellään." ("Psyko vaimo.") Että semmosta, varmaan hauska reeni-hetki tänään tiedossa. :)

Kuvat on siitä, kun yks päivä leikittiin rivitaloa. As in hajoita ja hallitse. :)

P.s. Arvatkaa mitä, mää huomasin taas olevani vaan ihminen, joka on aina jotenkin yhtä shokeeravaa. Yks setä soitti ja pla pla pla plaa... saisit Aku Ankan vuodeksi melkein ilmaiseksi. Pyysin palaan hetken päästä asiaan, kun tiedustelisin eka A:n mielipidettä asiaan, no, A oli ihan messissä, joten kun setä myöhemmin soitti "pelastin hänen päivänsä" tilaamalla Akun. Ei siinä vielä mitään, mutta äskön mää huomasin ajattelevani, että "Ompa kiva juttu kun se Aku alkaa tuleen, L varmasti ilahtuu siitä. - L? Hmm... Voiskohan se... eiku joo, joo, sehän vois olla L:n synttärilahja!". EEEEEeeeiiii. Mää vastustan moista syvästi ja nyt mää sorruin siihen itse kaikessa muiden yläpuolella olemisessani. Ou nou. Siis tiättekö, että ostaa jotain jollekkin muuten vaan ja sit säästääkin sen lahjaks. Tai niinkun keksii jonkun verukkeen, että miksi antaa jotain toiselle, kun oikeesti haluaa antaa sen muuten vaan. Hankala selittää näköjään. Se on musta jokatapauksessa vielä pahempaa kun se, että vanhemmat antaa lapsilleen jotain vitsin toppahaalareita tai sadevaatteita synttärilahjaks. Ihan oikeesti. Aivan mega-tylsää ja miks ne annetaan lahjaks kun ne vähän niinkun tarttis antaa muutenkin. Nyt meinaa lähtee lapasesta. Sitä vaan, että mää en voi nyt taas pitkään aikaa tuomita ketään, kun oon ite sortunu moiseen. Tosi kiusallista.

Tosi rankkaa.

Meillä on yks (tai useampikin, mutta nyt puhun eräästä tietystä) naapuri, joka on aika täydellinen. Siis semmonen tosi kaunis ja sporttinen ja aina vimpan päälle. Hänellä on lapsiakin ja hän on silti aina, no, täydellisen freesi. Talvella näin häntä pääasiassa sillon, kun raahustin sunnuntai-iltaisin Makuunista ja hän käveli sukset olalla vastaan. "-Moikka! Pakko päästä vielä ladulle kun on niin hyvä hiihtosää." "-Jees, mää hain tosta.. öö... Makuunista yhen tämmösen leffan. - Että... mä meen tästä sitten... kattoon sitä.". Tiättekö; aina hiukset siististi ja aivan varmasti tuoksuu hyvältä ja huoliteltu meikki naamalla (toivottavasti, jos se on ilman meikkiä sen näkönen, niin sit on kyllä vähän kohtuutonta) ja ja ja... Kun mää nuorena haaveilin millanen nainen musta isona tulee, niin mää sain aina saman mielikuvan: Mää ajaisin autoa, musiikki sois ja mää naputtelisin rattia mun hyvin hoidetuilla kynsillä, nostaisin aurinkolasit hyväkuntoisten hiuksieni sekaan ja tsekkaisin peilistä, että meikki on kunnossa. Samalla söisin tietenkin koko ajan purkkaa. Mää en tunne kauheen montaa naista joka olis päässyt tähän nuoruuden ihanne-kuvaani, mun sisko ja yks serkku on aika lähellä, ne on kauniita ja varmasti on hyvin hoidetut kynnet ja hiukset ja kaikki toimii muuten, mutta niitten ajo kärsii liiaksi kun ne tsekkaa itseensä peilistä, niin siks niitä ei lasketa (Kaikella rakkaudella S ja J.), mutta siis tää naapuri on just semmonen, plus, että sillä on varmaan siinä ajaessa suksiboxi katolla, kun se on menossa hiihtään. Valitettavasti tää naapuri on myös aika mukava, ja se on paljon sanottu se, koska mää en tarvis häneltä juurikaan ammuksia ollakseni pitämättä hänestä. Pari kertaa on käynyt niin, että olen nähnyt hänet kaupungilla ja kun hän ei oo (huomannut ja siksi) moikannut mua, niin oon jo ehtinyt aatteleen, että: "Koppava, mä arvasin." kun kuuluu "-Moooi!" (Pahus.) "-Moi!". Hän on mukava myös A:lle ja he tulevat hyvin juttuun (juttelee varmaan just jostain urheilusta), mikä olis jo melkein syy olla pitämättä hänestä, mutta ei sekään sit jotenkin jännästi tunnu ihan oikealta. Oonko mää nyt saanut kaikille tarpeeks vahvan mielikuvan naisesta?

Tänään, kun mää olin tehny PT-tunnin, spinningin ja olin keskivartaloreenissä koko päivän kestäneen ruma-läski-tyhmä-olon jälkeen hikisenä ja punaisena, en jaksanut millään edes yrittää (kunnon) punnerruksia polvet ilmassa, vaan tein suosiolla polvet maassa ja sen verran tajunnassani oli siinä vaiheessa vielä liikehdintää, että huomasin vieruskaverini painavan punnerruksensa meneen polvet ilmassa. Ärsytti inasen, muttei niin paljoo, että olisin aiauuntunut ja saanut pakotettua polveni ilmaan. Loppuvenyttelyissä näin vierustoverini selän ja ehdin ajatella, että "Kuinka ton ei oo edes hiki?" kunnes näin tutun sivuprofiilin. Ja siistin ponnarin. Voi vitsi, ihan oikeesti!

Ei mulla ny muuta, pystyyks kukaan sympatiseeraan? Täähän kertoo vaan mun pienuudesta ihmisenä, mutta silti, pystyyks kukaan sympatiseeraan?

Sillalla.

Heippa! Aika touhukkaat kolme päivää takana. Mää meen aina jollekin ihme modelle, kun A ei oo kotona, melko - aikaansaavalle. Se johtunee siitä, että kun on yksin hommista vastuussa, niin tulee ennakoitua tavallistakin enemmän, kun mitään ei voi sälyttää toisen harteille illan tullen. Siis, ei kai sitä voi oikein kauniimminkaan sanoa? Vähän valitettavaahan se on, mutta kyllä sitä vaan on tässä vuosien saatossa tottunut ajatukseen, että toinen hoitaa puolet hommista kotiuduttuaan ja siinä on vissi ero tekeekö kaiken yksin niin, että toinen on työmatkalla vai makoilee sohvalla, mielialan ero näiden kahden vaihtoehdon välillä on melko massiivinen. Joskus on tietty kiva antaa toisen ottaa vaan rennosti kotosallakin, mutta kyllä täällä pääsääntösesti joko otetaan molemmat lunkisti tai sitten molemmat touhuaa. Paitsi marttyyri-päivinä, jolloin painan täällä "mitäs mun on väliä" -mentaliteetilla; "-Älä suotta nouse, mää vien vaan imurin ja tuon sitten toisen kupin kahvia.". Hirmu harvassa noi päivät (hetket) muuten nykyään, aika kurjaa kun tosta marttyyrina olemisesta ei saa enää kovinkaan paljoa irti. Ne oli hauskoja aikoja, kun siivos koko päivän, teki ruuan valmiiks, lähti pojan (S tuskin oli vielä näihin aikoihin syntynyt) kanssa puistoileen, että A saa syödä rauhassa, ehkä oli jopa joku leffa haettuna A:lle, että hän sai katsoa sitä kaikessa rauhassa mun laittaessa L:a yöunille ja sit seuraavana aamuna: "- Etkö sää nyt voi vaihtaa sitä L:n vaippaa, että mää saisin edes aamupalani rauhassa?! Mää on ihan väsynyt, kun en saanut eilen edes päikkäreitä nukuttua, kun mää vaan siivosin ja tein ruokaa L:n päikkyjen ajan ja sää sait koko illan olla vaan, vaikka mulla oli pääkin kipee.". Tms, ymmärtänette miksi A nykyään nautiskelee kaikista erityis-vapauksistaan hieman varautuneesti. Oon pistänyt merkille, että vaikkakin kannustan tekeen kivoja juttuja toisille, vaikka ei oikein jaksaiskaan, niin jos ei ihan oikeesti jaksa, niin sillon kannattaa antaa olla, tai muuten homma backfires.

No mutta, takaisin itse asiaan. Ollaan ulkoiltu poikien kanssa melkoisen paljon, ei niinkään puistoilun ilosta, kuin siitä ilosta, että oltuaan paljon pihalla pojat nukahtaa helposti illalla. Jos nyt leivän kakomisen, kuumeen nousun korkealle ja yöheräilyn sietäminen on helpottanut aikas paljon toisen lapsen kohdalla, niin yksi asia ei ole: lapsen jäällä liikkumisen sivusta seuraaminen. Ai kamala. Siis S on koko ajan turvallaan tai pyrstöllään. Ja juoksee, tottakai. Pääasiassa hän on kiinnostunut lätäköistä, joiden alla on valitettavasti vielä aika usein jäätä. Sit mulle lopulta muodostuu aina dilemma, kun en oo varma mikä olis älykkäintä toimintaa, seurata S:n kintereillä ja koittaa napata kiinni ennen kuin kallo kolahtaa, vai pitää etäisyyteni, jolloin voisin olla varma, ettei S ryntäile edes takaisin ainakaan sen takia, että koittaisi saada äitinsä kintereiltään seuraamasta kuin hai laivaa. Oon koittanut molempia lähestymistapoja, ja toistaiseksi omammalta tuntuu pysyä pojan lähietäisyydellä. S:han ei siis tottele yhtään jos tälle koittaa sanoa, että "Tuu tänne!" tai "Älä mee sinne!", hän ottaa ne vain kehoituksena toimia päinvastoin ja mahdollisimman nopealla vauhdilla. A:han esimerkiksi tekee aina niin, että jos vie S:n vaikkapa jonnekin hoitoon ja poika ei olis oikein halukas jäämään (tapahtuukohan sitä edes koskaan?), niin A menee kyykkyyn, levittää kätensä valmiina hellään halaukseen, jolloin S tekee välittömästi uparit ja A pääsee lähteen ovesta ilman, että S koittaisi tunkea mukaan. Ottanemme tämän taktiikan käyttöön sitten kun pojat menee päiväkotiin. :)

Joka tapauksessa, keskiviikkona henkäilin tossa pihassa taas, että "-Auts!" ja "-Voih!" ja "-Pahus!", kun S pisti parastaan omassa versiossaan näytelmästä Bambi jäällä, kun mun puhelin soi. "No --- tässä moi! Haluaisitko sää pienen hengähdystauon? Jos me otettais pojat huomenna meille hoitoon?" Mikä siinäkin on, ettei sitä kehtaa oikein näyttää noissa tilanteissa kuinka innoissaan on. Se perus-sepustus mikä tekis mieli sanoa menee jotakuinkin näin: "-No siis, joo, haluaisin, mutta ei oo mikään pakko. Kyllä mää pärjään, vaikka oonkin aika väsynyt, mutta itsepähän lapseni halusin, joten kyllä mää ne itse hoidankin, ei se oo muitten tehtävä. Olis tosi kivaa, jos te jaksatte ne ottaa hoitoon, mutta jos teitä vähänkin epäilyttää tai väsyttää, niin älkää suotta ottako, kyllä mää ne jaksan hoitaa, mutta jos tosiaan haluatte, niin voin mää ne teille tuoda. Mää haen ne sit kyllä heti takasin kun haluatte." Ehkä tohon vois vielä pari kertaa lisätä, että en halua olla vaivoiks, eikä se oo muitten tehtävä hoitaa mun ja A:n lapsia. Niin ja että ei oo tosiaan mikään pakko. Toi ajatusketju aiheuttaa sen, että vaikka keskiviikkonakin mun spontaani reaktioni, ilman mitään "mitä muut musta ajattelee"-ajatusta takaraivossa olis ollut, että: "-Oi kyllä! Mää rakastan sua! Halleluja!", niin vastasin hiukan varovasti "-J-joo. Jos se sopii siis teille?". Tuunkohan mää ikinä pääseen sen yli kuinka kiusallista musta on kysyä jotakuta hoitaan poikia, sillä kuten huomaatte, jo se, että joku tarjoutuu hoitaan poikia on musta hiukan vaivaannuttavaa. Ikävintä siinä on se, että jos mää itse tarjoutuisin hoitaan jonkun lasta, niin kyllä mulle tulis parempi mieli tollasesta: "-Oi kyllä! Mää rakastan sua! Halleluja!" -reaktiosta, kun vaivaantuneesta "-Ööö, no joo, jos sää haluat, ei oo mikään pakko." -kiemurtelusta, eikä moinen aneeminen "-J-joo." kuvastanut kyllä yhtään sitä kuinka mielissäni mää olin keskiviikkoisesta tarjouksesta, mutta äiti mikä äiti, olishan se nyt tahditonta hurrata jos joku lupaa katsoa poikia, että mää saisin olla ihan yksin. (Eikä olis.)

Vietyäni pojat torstaina mummun ja vaarin huomaan käppäilin salille auringon paisteessa iloisin mielin. Olo oli kevyt ja onnellinen. Pojat oli jäänyt kylään iloisin mielin, mää sain mennä kaikessa rauhassa salille (kertoon PT:lleni jatkavani yhdessä reenaamistamme vielä kesään asti by the way.), jonka jälkeen mulla ei olisi mitään ohjelmaa koko loppupäiväksi. Ihan absurdia suorastaan, salin jälkeen tulin kotiin, jossa oli ihan hiljaista. Mää oon kotona todella harvoin yksin. Ehkä maksimissaan niin, että A on poikien kanssa puistoilemassa ja mää teen kotona ruokaa, mutta noin, että mulla olis koko päivä aikaa vaan oleilla yksinäni kotona, on aika ihmeellistä. Siivoukseksihan se meinas mennä, jossa siinäkään ei olisi ollut mitään vikaa, sillä yksin siivoaminen on nykyään sulaa rakkautta, mutta onneksi vapaapäiväänsä viettävä pikkuveljeni pelasti minut siivous-kierteestä ja lähdimme kiertelemään kirppiksiä, jonka jälkeen menimme pikkuveljeni kotiin tekeen ruokaa ja katsomaan elokuvan keskellä kirkasta päivää. Oli ihan mielettömän hauska ja rento päivä. Pikku Kakkosen maissa hain pojat kotiin ja kuin ihanan päivän kruunuksi, niin mummulle ja vaarille mentäessä kuin tultaessakin, sattui juuri sillalla ollessamme mennä sen alta juna. "U-uuu."-mies oli tohkeissaan.

Jostain syystä mää olin ihan tulessa tosta yhdestä kaarisillasta kosken yllä ja mulla oli jotenkin häirisevän monta kuvaa siitä kamerassa, joista kolme oli ihan ehdoton minimi tänne jaettavaksi.

"-Taisin syödä liikaa karkkia ja poppareita."

Heipparallaa! Mää oon täällä taas ihan nais-soturina, kun A lähti työreissulle ja tulee kotiin to-pe yönä. Hiukset ponnarille ja menoks.

Me oltiin sunnuntaina naapurissa lastenkutsuilla ja voi L ressua. Kaikki ne herkut pisti pienen miehen niin pökerryksiin, että juhlat loppuivat hänen osaltaan siihen, että kipitettiin kotiin oksentaan. :( Oli juhlat onneksi kyllä muutenkin jo siinä vaiheessa loppumassa, ettei käsittääkseni kuitenkaan missattu mitään. Vaikkakin sen viimeisen karkkien ryöväys-reissun ja niitten nurkan takana  piirissä istuen popsimisen L olis kyllä voinut skipata. Musta on maailman epäreiluinta alkaa antaan lapselle jotain opetuksia siinä vaiheessa kun a.) toiseen sattuu, b.) toista nolottaa tai c.) toinen on kipeenä, joten odottelin aamuun ja kysyin huomattavasti parempi vointiselta L:lta, että onko hänellä mitään ajatusta siitä, miksi hänelle tuli illalla niin huono olo? "-Taisin syödä liikaa karkkia ja poppareita." "-Aijaa, oho!" Musta se ei kaivannut sen suurempaa huomioo, kun toinenkin oli asian jo oivaltanut. Tokihan mää ymmärrän, että siinä vaiheessa kun on esim. koko kerhomatkan hokenut, että "älä juokse, täällä on liukasta ja sää voit satuttaa itses" ja kun lopettaa mantran hetkeksi, kaveri pinkaisee juoksuun ja lentää pyllyleen, niin tekis huomattavissa määrin mieli sanoa, että "Äitihän sanoi, että..." ja ihan kuin en sortuisi tähän toisinaan itsekin, mutta onhan se nyt vähän tahditonta. Ajatelkaa kun kaatuisitte itse ja joku ohikulkija sanoisi, että "Tulikos edettyä liian rivakasti?". Tulis varmaan helposti sanottua hiukan syrjäisemmälläkin metsätiellä, että "-Joo, jatka vaan matkaas, mää jään tähän istuun ja odottaan seuraavaa ohikulkijaa avuks.". Eiköhän lapsillakin se jomottava takapuoli opeta enemmän kun vanhemman "Määhän sanoin.".

Mää olin joskus lapsena sisareni ystävän mökillä, jossa hänen äitinsä tarjoili meille ruokaa ja jälkkäriksi pannukakkua. Syötyäni pannaria yhden palan olin aivan täynnä ja kieltäydyin santsista toistuvasti, mutta mökin emäntä halusi ehdottomasti minun syövän sitä lisää, niin kauan, että lopulta pannarin mättämiseni loppui siihen, että juoksin vessaan oksentaan. Sillon hän taisi uskoa, että Hanna on saanut tarpeeksi herkullista pannaria. Tämän kokemuksen jälkeen en ole ikinä syönyt kerralla yhtä palaa enempää pannukakkua ja sen yhdenkin kanssa on aika kovaa työstöä. Tämä on yksi syy, miksi annan poikien päättää itse, koska he ovat täynnä, eikä meillä ole "lautanen tyhjäksi" -sääntöä. Jos pyytää lisää, niin sillon tarvis jaksaa se myös syödä, mutta jos mää oon suuressä äitiydessäni päättänyt annoskoon, niin on ihan ok, jos se jää kesken. Mistä mää voin tietää kuinka kova nälkä heillä on? Mitä tulee juhlimiseen ja herkutteluun, niin meneehän se aikuisillakin joskus överiksi, harva oppii tuntemaan rajojaan rikkomatta niitä. (Saanks mää nyt jo anteeks, että mun lapsi söi ohimennen niin paljon herkkuja, että se oksensi? Vai täytyykö mun vielä jatkaa?)

Sunnuntaisilla synttäreillä oli kaikin puolin melko leppoisa meininki, ja lapset määräsivät tahdin. L taisi olla lapsista ensimmäinen joka alkoi puhaltaan pillillänsä kuplia kaakaojuomastaan ja mun toppuuteltua Naapurin Rouva sanoi, että "Jos nyt tänään sais." ja  pian keittiön täytti iloinen kaakaojuomakuplien pulina. Lapsilla oli varmasti aivan älyttömän hauskaa, kuten myös aikuisilla moista ilottelua katsellessa. Eikä se (leimasin musteella kasvomaalausten tekemistä lukuunottamatta) mitenkään käsistä lähtenyt, tyypit vaan piti hauskaa ja hullutteli! Musta on tosi hauskaa antaa lasten toisinaan irrotella, eikä irrotella vanhempien ehdoilla "nyt saat hyppiä ja hassutella vesilätäkössä, kun äiti jakso pukea sadehousut ja kumpparit", vaan irrotella omilla ehdoillaan "no mene nyt sitten lätäkköön makaan talvikengissäs ja toppahaalarissas" , kreisi-bailata oikein! Voihan olla, että näistäkin kokemuksista lapsi oppii jotain (vaikkakin siinä on se ikävä puoli, että oppimis-kokemuksiksi tullakseen, näissä tilanteissa käy yleensä jotain kurjaa) ja jos ei, niin ainakin on nauttinut hulluttelusta täysin rinnoin. Ja uskoisin, että äitikin nauttii (hetken) aivan toisenlaista kunnioitusta, kun maltaa laittaa välillä vaihteen vapaalle.

Jos mää mietin mun parhaita hetkiäni äitinä, omasta mielestäni, niin ne on lähes poikkeuksetta sellasia, missä oon kääntänyt kurjan asian iloksi. Sillon koen aina ylittäneeni itseni ja antaneeni pojille sellaisen esimerkin, mihin olen itse tyytyväinen ja millainen esimerkki tahtoisin pojille olla. Tympääntynythän on melkko helppo olla, kurja puolikin on aika helposti löydettävissä asiasta kuin asiasta, mutta niin pitkällä juoksulla, kuin ihan niissä pienissä hetkissäkin, on mun mielestä huomattavasti nerokkaampaa keskittyä asioiden iloisiin ja hyviin puoliin ja siinä onnistuessani olen tyytyväinen toimintaani. Oon saattanut kertoa tästä ennenkin, mutta oikeesti mun yksi parhaimpia onnistumisia kasvattajana (tää saattaa olla hiukan surullista) on se, kuinka kerran bussi heitti mun ja L:n ollessa valoissa odottamassa, vesiryöpyn meijän päälle ja mää aloin nauraan, ääneen ja tunnetta säästelemättä. Se oli just semmonen sanoma minkä mää haluaisin välittää pojillekkin "Mitä väliä? Huvittavaa oikeestaan.". Pienen (ja isommankin) ihmisen elämässä tulee aika helposti isoja vastoinkäymisiä, jos bussin heittämät vedet päälle on jo jonkun sortin katastrofi. Mun mieltä on lämmittänyt viime aikoina, kun aina toisinaan L toteaa, että "-Ei se mitään, se oli vaan moka." tai "Mää vähän mokasin.", kunpa pojilla pysyis toi mukana pitempäänkin, että ei se mitään, että joskus tulee mokia, itellä ja muilla, turha jäädä velloon.

Asiasta toiseen ja ehkä tän postauksen tärkeimpään (...); mää vein L:n äskön kerholle ja yksi äideistä sano mulle, että: "-Asutteko te xxxxxxxxx:ssä?", vastasin, että: "-Ei itseasiassa, vaan xxxxxxxxxx:ssa." "-Aijaa, mää oon luullut, että te asutte siellä, kun sua näkee sielläpäin niin paljon." "-No, itseasiassa, mää käyn siellä salilla." Köh, köh. (Sit mää pilasin kaiken ja aloin selittään jotain, että: "Se leveä hymy mun naamalla johtuu sit siitä, ettei tarvi työntää vaunuja ja saa olla ihan yksin liikkeellä..." yms, noi on just semmosia juttuja, mitä ei ehkä kannata alkaa ekana jutteleen tuntemattomille äideille kerholla. Hyvä muistisääntö on: Älä dissaa lapsiasi.)

Postauksen kuvat on ottanut L (!!!), jolle luovutin järkkärin eilen ensimmäistä kertaa. Vaarille ja A:lle tiedoksi: En ikinä ottaisi turhia riskejä rakkaan kamerani kanssa. L nauttii moisten laitteiden suhteen jo mun silmissä melkoista luottamusta ja kuten kuvista näkee, riski ei ollut turha. Kattokaa nyt tota kuvaa pikkuveljestä, eiks oo ihan mätä-magee?!

Kuntosalipäivitys.

Otsikko sen jo kertoo, eli nyt on luvassa lätinää kuntosalilla käymisestä. Skip if not interested. Mun ja PT:n sopimus päättyy kahden viikon päästä ja mua hiukan hirvittää. Arveluttaa se, että tuleeko siellä salilla käytyä ja tehtyä yhtä reippaasti, kun kukaan ei ole siellä mua odottamassa ja vahtimassa. Oon kovasti koittanut itseeni psyykata ja olen tietoisesti pyrkinyt luomaan itselleni mielikuvan, että käyn salilla vain itseni takia, mutta pakko myöntää, että näyttämisen tarve sille PT:llekin on kyllä kova motivaattori. Tavoitehan (painon suhteen) jää siis saavuttamatta ihan tyystin. Se on vähän ikävää. Jotenkin oletin, että kun jatkan syömisiä suunnilleen samaan malliin ja lisään liikunnan, niin paino tippuu vääjäämättä, mutta nähtävästi se ei pidä paikkaansa. Kyllä muutosta on silti tapahtunut, mutta ei juurikaan vaa'alla nähtävää. Ei se mitään. (Eipä.)

Viime treeni oli taas aika mahtava, tehtiin kiitettävän rankka ohjelma PT:n kanssa, pääasiassa käsiä ja selkää, erityisesti arkkivihollisteni punnerrusten merkeissä. Tämän jälkeen ajattelin mennä taas siihen raskaampaan spinningiin ja sehän sujuu. Pari viikkoa se on tuntunut tosi raskaalta, mutta nyt se taas sujui ihan kivasti. Mää kerron teille yhden salaisuuden, sillon kun mää pyöräilen siellä, mää ajattelen, että jos siellä jaettais stipendejä siitä, kuka tekee täysillä koko reenin, niin mää teen sen reenin aina niin, että lähtisin sieltä salilta joka kerta stipendi kourassa. Toimii. Tämän jälkeen oli aika tutustua uuteen ryhmäliikuntatuntiin, kahvakuula-tunnille siis. Au, au, au. Olen jokseenkin täysin aliarvioinut kyseisen lajin. Se näyttää musta inasen tyhmältä, mutta niin näyttää aika moni muukin laji (vrt. merenneito-liike), mutta on kyllä tehokas!

Mua aina kikatuttaa henkisesti, kun meen noille yhdistelmätunneille, eli esim. spinning + keskivartalotreeni ja ohjaaja sanoo aluksi, että "Sikäli osallistut molemmille tunneille, niin saat tosi hyvän ja raskaan reenin itselles" ja mää tuun sille yhdistelmätunnille tehtyäni jo reenin PT:n kanssa. Mää oon niin tosi ylpeä itsestäni. Mää tiedän (oletan), että tätäkin blogia lukee jokunen mun kaveri ja sukulainen ja toisaalta mua nolottaa ihan kauheesti kirjottaa tänne tämmösiä, kun asetan samalla itselleni aika kovat paineet, kun ihmiset lueskelee tätä ja olettaa, että seuraavan kerran kun nähdään, niin mää marssin paikalle appelsiinit kainaloissa, ja mut nähtyään on ihan, että: "Ööö... sehän näyttää ihan samalta.". Niin mää varmasti näytänkin, ainakin vielä, mutta se fiilis. Voi pojat.

Aikasemmin oon aina nolostellut itseeni, kesällä on tehny mieli kiskoa iso villatakki päälle ja huivi kaulaan, vaikka mittari olis näyttänyt mitä hellelukemia tahansa. Uimarannoille ei oo tehny mieli mennä, niinkun ei uimahalliinkaan. Oon aina aatellut salilla käymisen vähän samaan kategoriaan, että en kehtaa, kun en osaa  ja oon niin lösö, että kaikki tuijottaa, että mitä toi täällä tekee. Se on ollut kyllä harhaluulo, sillä kaikki kyllä varmasti tietää mitä mää oon siellä salilla tekemässä ja jos jotain, niin oon tuntenut saavani osakseni vain tsemppaavia katseita ja hymyjä. Mitä järkälemäisempi ja vannoutuneempi reenaajaa, sitä (vähemmän niitä kiinnostaa mitä muut tekee) kannustavampi suhtautuminen kaikkiin muihin reenaajiin. Ja mulla on aivan eri fiilis tuolla salilla, vaikka keikun siellä tiukemmissa vaatteissa mitä missään muualla. (Pahoittelut mielikuvasta.) Mää oo tekemässä siellä jotain itelleni, että mää olisin tyytyväisempi itteeni, sehän on kunnioitettavaa ja mää saan olla itsestäni ylpeä kun pyrin itseni kohentamiseen. Se fiilis on varsin eri, kuin siinä, että makaisin rannalla ja toivoisin ruisketuksen tasoittavan pahimmat kuopat (ja laskokset). Sillon ihmiset saakin mun puolesta katsoa, että "Onkohan toi nyt varmasti se paras keino asian hoitamiseen?". Joskin oon tottakai sitä mieltä, että mulla olis aivan yhtälainen oikeus maata siellä rannalla kuin kaikilla muillakin. Pointtina lähinnä se, että missään muualla en ole ollut vähään aikaan itseeni niin tyytyväinen kuin tuolla kuntosalilla, oon oikeessa paikassa jos en kerta ole itseeni tyytyväien, varsinkin kun en velttoile siellä jalkaprässillä, laitteella joka on mulle kaikista kivuttomin, vaan meen salilla sata lasissa, lähestulkoon aina porukan hikisimpänä ja punaisimpana. Älkää ymmärtäkö väärin, tiedostan kylllä ettei se johdu siitä, että tekisin kovempaa kuin muut, mutta teen täysillä.

Yksi asia, johon olen kaipaillut kohennusta on ryhti. Se tulee jo siitä, että mää oon niin ylpeä itsestäni, etten pyytele anteeks kun oon tuolla kylillä muitten tiellä raahustamassa, vaan kannan itteeni itsevarmasti, en ehkä muulloin, mutta matkat salilta kotiin mää marssin kyllä nokka pystyssä ja leveä hymy naamalla, tiedostaen, että napa sisään ja rinta ulos. Reteesti vaan. Pyrkimyksenä tietenkin olisi, että kantaisin itseäni tulevaisuudessa muutenkin näin, enkä vain salilta kotiutuessani.

Pientä identiteettikriisiäkin pukkaa, kun tämmöset liikunta-jutut ovat niin out of character. Tai niinkun sanoin puhelimessa PT:lleni ennen salille menoa, että olen out of my element. Niin tai näin, asiasta puhuminen vaikuttaisi olevan niinkin kiusallista, etten voi tehdä sitä omalla äidinkielelläni. Onneksi on L, joka saattaa kesken vieraiden kanssa kahvittelun sanoa, että "-Äiti, puhu siitä sun kuntosalista.". On oikeasti yllättävän vaikea luopua siitä roolista, siitä Hannasta, joka valitsee aina sohvalla makoilun ja sipsien syönnin kaiken liikunnallisen sijaan. Siitä on tottakai vaikea luopua ihan oikeastikin, mutta siitä roolista on vaikea luopua myös toisille. Mää oon ihan varma, että yhdelle jos toiselle mun läheisistäni on ollut vaikea totuttautua ajatukseen, että Hanna on kuntosalilla tai kävelee sinne samalla kun puhumme puhelimessa. Ja siihen nähden kuinka paljon oon tästä asiasta kirjottanut blogiin, niin puhun siitä ihmisille hyvin vähän. Jotenkin se nolottaa, ehkä just senkin takia, että varmaan vähän väkisinkin ihmiset alkaa sitten heti katsoon, onko mitään tuloksia saavutettu ja se jos mikä on kiusallista. Tai en tiedä, ehkä ei alakkaan, ehkä sitä on vaan niin itsekriittinen, että ei voi hyväksyä onnistuneensa ennen kun se näkyy koko maailmalle. Nyt oon kuitenkin jo keksinyt mitä kirjotan korttiin, jonka ajattelin antaa PT:lle yhteisen reenaamisemme loppuessa: Kiitos. Olet onnistunut siinä missä kukaan (, ei edes tanssikengissä jalkapallotreenejä vetänyt valmentajani) ei ole 29 -vuoteen onnistunut, sait minut innostumaan liikunnasta. Se jos mikä vaatii rautaista ammattitaitoa ja hyvää ihmistuntemusta.

Armollisesti laitoin kuvitukseksi otteita eräästä reenistä jonka suoritin Hop Lopissa poikien kanssa. Lähdin sinne hiukan extempore ja tästä johtuen jouduin raahaan koko pari tuntisen ajan repussani mm. järkkäriä. Reppu selässä Hop Lopissa, sopii yrittää. Tuota yllä olevaa kuvaa katsoessani ymmärrän nyt myös miksi ne kaksi lähellä seisonutta äitiä totesivat, että -Oho! ja hymyilivät mulle hiukan kysyvästi, mun naurettua ja hurrattua S:n rohkealle etenemiselle, ehkäpä toi oli hiukan riskaabelin näköistä vieraan silmin, kun ei tiedä S:n omaavasta uskomattomasta tasapainosta ja kehonhallinnasta. Onneks oli edes tutti pois suusta, sen kanssa jos poika olisi kiipeillyt niin olis voinut jo muakin nolottaa. "Laitoit sitten imeväisikäisen kiipeen pystysuoraa seinämää?".