Kuntosalipäivitys.

Otsikko sen jo kertoo, eli nyt on luvassa lätinää kuntosalilla käymisestä. Skip if not interested. Mun ja PT:n sopimus päättyy kahden viikon päästä ja mua hiukan hirvittää. Arveluttaa se, että tuleeko siellä salilla käytyä ja tehtyä yhtä reippaasti, kun kukaan ei ole siellä mua odottamassa ja vahtimassa. Oon kovasti koittanut itseeni psyykata ja olen tietoisesti pyrkinyt luomaan itselleni mielikuvan, että käyn salilla vain itseni takia, mutta pakko myöntää, että näyttämisen tarve sille PT:llekin on kyllä kova motivaattori. Tavoitehan (painon suhteen) jää siis saavuttamatta ihan tyystin. Se on vähän ikävää. Jotenkin oletin, että kun jatkan syömisiä suunnilleen samaan malliin ja lisään liikunnan, niin paino tippuu vääjäämättä, mutta nähtävästi se ei pidä paikkaansa. Kyllä muutosta on silti tapahtunut, mutta ei juurikaan vaa'alla nähtävää. Ei se mitään. (Eipä.)

Viime treeni oli taas aika mahtava, tehtiin kiitettävän rankka ohjelma PT:n kanssa, pääasiassa käsiä ja selkää, erityisesti arkkivihollisteni punnerrusten merkeissä. Tämän jälkeen ajattelin mennä taas siihen raskaampaan spinningiin ja sehän sujuu. Pari viikkoa se on tuntunut tosi raskaalta, mutta nyt se taas sujui ihan kivasti. Mää kerron teille yhden salaisuuden, sillon kun mää pyöräilen siellä, mää ajattelen, että jos siellä jaettais stipendejä siitä, kuka tekee täysillä koko reenin, niin mää teen sen reenin aina niin, että lähtisin sieltä salilta joka kerta stipendi kourassa. Toimii. Tämän jälkeen oli aika tutustua uuteen ryhmäliikuntatuntiin, kahvakuula-tunnille siis. Au, au, au. Olen jokseenkin täysin aliarvioinut kyseisen lajin. Se näyttää musta inasen tyhmältä, mutta niin näyttää aika moni muukin laji (vrt. merenneito-liike), mutta on kyllä tehokas!

Mua aina kikatuttaa henkisesti, kun meen noille yhdistelmätunneille, eli esim. spinning + keskivartalotreeni ja ohjaaja sanoo aluksi, että "Sikäli osallistut molemmille tunneille, niin saat tosi hyvän ja raskaan reenin itselles" ja mää tuun sille yhdistelmätunnille tehtyäni jo reenin PT:n kanssa. Mää oon niin tosi ylpeä itsestäni. Mää tiedän (oletan), että tätäkin blogia lukee jokunen mun kaveri ja sukulainen ja toisaalta mua nolottaa ihan kauheesti kirjottaa tänne tämmösiä, kun asetan samalla itselleni aika kovat paineet, kun ihmiset lueskelee tätä ja olettaa, että seuraavan kerran kun nähdään, niin mää marssin paikalle appelsiinit kainaloissa, ja mut nähtyään on ihan, että: "Ööö... sehän näyttää ihan samalta.". Niin mää varmasti näytänkin, ainakin vielä, mutta se fiilis. Voi pojat.

Aikasemmin oon aina nolostellut itseeni, kesällä on tehny mieli kiskoa iso villatakki päälle ja huivi kaulaan, vaikka mittari olis näyttänyt mitä hellelukemia tahansa. Uimarannoille ei oo tehny mieli mennä, niinkun ei uimahalliinkaan. Oon aina aatellut salilla käymisen vähän samaan kategoriaan, että en kehtaa, kun en osaa  ja oon niin lösö, että kaikki tuijottaa, että mitä toi täällä tekee. Se on ollut kyllä harhaluulo, sillä kaikki kyllä varmasti tietää mitä mää oon siellä salilla tekemässä ja jos jotain, niin oon tuntenut saavani osakseni vain tsemppaavia katseita ja hymyjä. Mitä järkälemäisempi ja vannoutuneempi reenaajaa, sitä (vähemmän niitä kiinnostaa mitä muut tekee) kannustavampi suhtautuminen kaikkiin muihin reenaajiin. Ja mulla on aivan eri fiilis tuolla salilla, vaikka keikun siellä tiukemmissa vaatteissa mitä missään muualla. (Pahoittelut mielikuvasta.) Mää oo tekemässä siellä jotain itelleni, että mää olisin tyytyväisempi itteeni, sehän on kunnioitettavaa ja mää saan olla itsestäni ylpeä kun pyrin itseni kohentamiseen. Se fiilis on varsin eri, kuin siinä, että makaisin rannalla ja toivoisin ruisketuksen tasoittavan pahimmat kuopat (ja laskokset). Sillon ihmiset saakin mun puolesta katsoa, että "Onkohan toi nyt varmasti se paras keino asian hoitamiseen?". Joskin oon tottakai sitä mieltä, että mulla olis aivan yhtälainen oikeus maata siellä rannalla kuin kaikilla muillakin. Pointtina lähinnä se, että missään muualla en ole ollut vähään aikaan itseeni niin tyytyväinen kuin tuolla kuntosalilla, oon oikeessa paikassa jos en kerta ole itseeni tyytyväien, varsinkin kun en velttoile siellä jalkaprässillä, laitteella joka on mulle kaikista kivuttomin, vaan meen salilla sata lasissa, lähestulkoon aina porukan hikisimpänä ja punaisimpana. Älkää ymmärtäkö väärin, tiedostan kylllä ettei se johdu siitä, että tekisin kovempaa kuin muut, mutta teen täysillä.

Yksi asia, johon olen kaipaillut kohennusta on ryhti. Se tulee jo siitä, että mää oon niin ylpeä itsestäni, etten pyytele anteeks kun oon tuolla kylillä muitten tiellä raahustamassa, vaan kannan itteeni itsevarmasti, en ehkä muulloin, mutta matkat salilta kotiin mää marssin kyllä nokka pystyssä ja leveä hymy naamalla, tiedostaen, että napa sisään ja rinta ulos. Reteesti vaan. Pyrkimyksenä tietenkin olisi, että kantaisin itseäni tulevaisuudessa muutenkin näin, enkä vain salilta kotiutuessani.

Pientä identiteettikriisiäkin pukkaa, kun tämmöset liikunta-jutut ovat niin out of character. Tai niinkun sanoin puhelimessa PT:lleni ennen salille menoa, että olen out of my element. Niin tai näin, asiasta puhuminen vaikuttaisi olevan niinkin kiusallista, etten voi tehdä sitä omalla äidinkielelläni. Onneksi on L, joka saattaa kesken vieraiden kanssa kahvittelun sanoa, että "-Äiti, puhu siitä sun kuntosalista.". On oikeasti yllättävän vaikea luopua siitä roolista, siitä Hannasta, joka valitsee aina sohvalla makoilun ja sipsien syönnin kaiken liikunnallisen sijaan. Siitä on tottakai vaikea luopua ihan oikeastikin, mutta siitä roolista on vaikea luopua myös toisille. Mää oon ihan varma, että yhdelle jos toiselle mun läheisistäni on ollut vaikea totuttautua ajatukseen, että Hanna on kuntosalilla tai kävelee sinne samalla kun puhumme puhelimessa. Ja siihen nähden kuinka paljon oon tästä asiasta kirjottanut blogiin, niin puhun siitä ihmisille hyvin vähän. Jotenkin se nolottaa, ehkä just senkin takia, että varmaan vähän väkisinkin ihmiset alkaa sitten heti katsoon, onko mitään tuloksia saavutettu ja se jos mikä on kiusallista. Tai en tiedä, ehkä ei alakkaan, ehkä sitä on vaan niin itsekriittinen, että ei voi hyväksyä onnistuneensa ennen kun se näkyy koko maailmalle. Nyt oon kuitenkin jo keksinyt mitä kirjotan korttiin, jonka ajattelin antaa PT:lle yhteisen reenaamisemme loppuessa: Kiitos. Olet onnistunut siinä missä kukaan (, ei edes tanssikengissä jalkapallotreenejä vetänyt valmentajani) ei ole 29 -vuoteen onnistunut, sait minut innostumaan liikunnasta. Se jos mikä vaatii rautaista ammattitaitoa ja hyvää ihmistuntemusta.

Armollisesti laitoin kuvitukseksi otteita eräästä reenistä jonka suoritin Hop Lopissa poikien kanssa. Lähdin sinne hiukan extempore ja tästä johtuen jouduin raahaan koko pari tuntisen ajan repussani mm. järkkäriä. Reppu selässä Hop Lopissa, sopii yrittää. Tuota yllä olevaa kuvaa katsoessani ymmärrän nyt myös miksi ne kaksi lähellä seisonutta äitiä totesivat, että -Oho! ja hymyilivät mulle hiukan kysyvästi, mun naurettua ja hurrattua S:n rohkealle etenemiselle, ehkäpä toi oli hiukan riskaabelin näköistä vieraan silmin, kun ei tiedä S:n omaavasta uskomattomasta tasapainosta ja kehonhallinnasta. Onneks oli edes tutti pois suusta, sen kanssa jos poika olisi kiipeillyt niin olis voinut jo muakin nolottaa. "Laitoit sitten imeväisikäisen kiipeen pystysuoraa seinämää?".