Pika-piipahdus.

Tietokone on huollossa. Musta mitkään puhelimet tai tietokoneet eivät koskaan enää ole entisellään noitten reissujen jälkeen, mutta toivotaan parasta. Kuvat ovat tallessa ulkoisella, rakkaalla, kovalevylläni. Mulla ja tällä meidän ipadilla ei ole koskaan oikein synkannut, joten en ole uskaltanut tulla tällä käymään koko blogissa aikaisemmin, ettei tärkeä blogini turmeltuisi, mutta tänä sunnuntai aamuna hyvän uskon -piikissäni ajattelin tehdä hypyn tuntemattomaan tervehtiäkseni teitä ihastuttavan lukijani. Joten Hei! Toivottavasti te kaikki voitte hyvin. T. Hanna.

Kerhopäivä.

Olin perjantaina ihan super-onnellinen. Vein pojat aamulla kerhoon, S jäi sinne oletetusti hyvin iloisesti ja L toisteli isoveljen roolin tuomalla vastuuntuntoisuudellaan katsovansa pikkuveljen perään. Kerhonvetäjät kehottivat mua lähteen pois, kun kysyin jäisinkö kerholle seuraileen kuinka S viihtyy ensimmäisenä kerhopäivänään; "-Lähe vaan, kyllä me sit soitetaan jos jotain tulee." mulle sanottiin kasvoilla hiukan pidätelty hymy ("Ei sua tarvita täällä."). Kävelin iloisesti kauppaan ostaan mehujäätä ja naistenlehden ja käppäilin kotipihaan, matkalla moikkailin leveästi hymyillen tuttuja, jotka eivät meinanneet tunnistaa, kun kuljin ilman vaunuja. Istuskelin pihassa auringonpaisteessa ja juttelin siskoni kanssa puhelimessa, kun ymmärsin, että mulla tulee oleen tälläinen hetki joka viikko. "-Nauti nyt vaan siitä auringonpaisteesta siellä ulkona, siivoilet sitten sisällä, kun alkaa syksyn pimeys ja sateet." siskoni sanoi ja minä tein työtä käskettyä. Pian seuraani liittyi Naapurin Rouva lapsineen ja myöhemmin päätimme hakea L:n ja S:n kerholta porukalla. L ja naapurin H kävelivät kerholta iloisesti käsi kädessä ja olivat ilmeisen onnellisia toistensa seurasta, josta saivatkin sitten nauttia melkein koko päivän. Leikit oli kivoja, lapset huomattavan hyväntuulisia, mää join päiväkahviani kaikessa rauhassa, kun S nukkui ja L ja H touhusivat iloisesti omiaan ja kuten sanottua, mulla oli super-onnellinen olo.

Mää tuun onnelliseksi auringosta, mehujäästä, kivoista ihmisistä, iloisista lapsista, hauskoista leikeistä, ikkunasta tulevasta tuulen vireestä, rauhassa juodusta kahvista, värikkäälle tarjottimelle tehdyistä voikkareista, naurusta, nukkuvista lapsista, kerhopäivistä, uusista kerhotossuista, majoista ja jääkaappimegneettien kalastamisesta rullamitoilla. Mistä te?

Viime päivinä olen...

... pitänyt yllä siisteyttä. Tämä ei todellakaan ole minulle luontaista, olen enemmänkin sotkevaa/raivo-siivoavaa tyyppiä.
... vienyt iloisen kerholaisen ensimmäistä kertaa kesän jälkeen kerhoon.
... nauranut kerhonohjaajien kanssa sille, kuinka S heitti vauhdista lippiksensä eteiseen ja juoksi kerhon leikkihuoneeseen. Totesimme myös, että ompa kiva, kun vuoden odotuksen jälkeen S pääsee vihdoin perjantaina yhdeksi kerholaiseksi!
... liittyen edellisiin, ollut (hiukan salaa) kiitollinen, että jos nyt olen vuoden ajan kantanut kerholta potkivaa ja huutavaa S:a pois, perjantaina mun ei luultavimmin tarvitse jättää kerholle vastahakoista poikaa.
... antanut S:n kävellä kävelytiellä ja opettanut tälle vihreää ja punaista valoa.
... ihmetellyt miksi L puhuu slangia: "-Äiti, mä oon sen aikaa täs istumas.", "-Mä en enää jaksa istuu.", "-Mut ei se ollu S:n kädes!" ja "-Äiti, mä haluisin jo leikkii." jne. Mitä ihmettä?! (Minä; "-Joo, okei, mut se on leikkiÄ. Toi on vähän laiskan kuulosta jos ei jaksa sanoo sanoja loppuun." ("Anna kaikkien kukkien kukkia, anna kaikkien kukkien kukkia, anna kaikkien kukkien kukkia..") "-Tai no, ei sen väliä."

... ollut aamu-kympiltä riehuvien poikien kanssa Alkossa ostamassa vaarille synttäri-Grappaa, kun aamu-pullon haku reissulla ollut setä tuli sanoon pojille, että: "-Jos äiti on tuhma, niin setä kertoo joulupukille." ?!! Hämmennyin, heilautin grappa-pulloa ja sanoin: "-Vaikuttaa lupaavalta!" Vaikuttaa lupaavalta? Joskus mää kyllästytän itseeni.
... vastannut Alkosta päästyämme L:n kysymykseen: "-Kuka on joulupukki?" "-Se vaihtelee." Se vaihtelee? Mää kyllästytän itseeni tosi usein.
... koittanut ottaa erään toimittaja-sedän kanssa puheeksi tulevaisuuden suunnitelmieni hahmottelun, mutta nielaisuut jatko-kysymykset hiljaa, tämän todetessa, että: "-Nykyään kaikki joilla on kamerakin, kuvittelevat olevansa kuvaajia.".
... koittanut miettiä hyvää reaktiota L:n uusimpaan inttämis-argumenttiin: "-Jos mää en saa sitä, niin mää mietiskelen, että mää en enää rakasta sua."
... pystynyt näkeen jotain huvittaviakin piirteitä siinä, kuinka mahdottoman epäsynkassa olimme aviomieheni kanssa koko viikonlopun. "-Musta se on tuolla kadulla. Tua missä mun serkku asuu." "-Mutta sun serkku asuu tuolla kadulla." "-No siä sit." "-Okei." "-Miks sää tänne ajat?" "-Sää just sanoit, että sen on täällä." "-Mää tarkotin tota toista." Ja tätä jatkui koko viikonlopun.

... valvonut puoli kahteen asti yöllä nähdäkseni Spice Girlsien kokoontuvan yhteen, vaikken koskaan mikään fani ole ollutkaan. (Spaissareista paras oli aikoinaan Geri(n hiukset) ja Take Thatista Howard.)
... metsästänyt pojille kerhotossuja ja löytänyt lopulta hyvät, kunnes (jälleen kerran) kotona onkin ilmennyt, että L:n tossut on "Ihan huonot". Niin huonot, että itku on ollut äänetöntä ja jalat potkinut rivakasti. Niinpä L meni kerhoon Reinoissaan.
... kutsunut vanhempani ensimmäistä kertaa (?) lounaalle ja päättänyt lopulta hakea tarjottavan ruuan naapureitten ravintolasta.
... lähtenyt juokseen uskottavissa releissä (valtava adidaksen logo paidassa, hikiranneke kädessä), pistänyt kuulokkeet korviin, volat kaakkoon ja soittimesta on pärähtänyt raikaan Italian lentoja varten Ipodiin ladattu Hevisaurus.
... päässyt neuvomaan jotakuta teknisen laitteen käytössä, kun pikkuveljeni osti saman puhelimen mikä mulla on. (Luuli ostavansa "siitä sun puhelimesta vähän uudemman mallin".)

... pelannut pihassa Peiliä ja edelleen, kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin se Peilinä olo on maailman ahdistavinta.
... hymyillyt L:lle rohkaisevasti, kun tätä on itkettänyt, kun hän ei ehdi kääntyyn kuin kerran ja joku kaveri jo juoksee, napauttaa selkään ja huutaa: "-Peili!". (-Äiti, mää en osaa pelata tätä." toinen supatti korvaan niin sydäntäsärkevästi, että A kysyi reeneistä tultuaan multa mikä mun mieltä painaa, kun istuin surkeena sohvalla poikien jo nukkuessa. "-Pelattiin Peiliä ja L:lle tuli niin paha mieli, kun se ei oikein pärjännyt siinä.")
... innostunut taas kuvaamisesta ja mitä ilmeisimmin tartuttanut intoni perin pohjin tiukasti myös lapsiini, joilla on kovaa vääntöä pokkarin haltijuudesta.
... ollut super-onnellinen siitä, että vuodesta toiseen enoni laittaa mulle aina viestin, kun hernepellolla herneet on parhaimmillaan.
... löytänyt etuhiuksi-kuvaa itsestäni etsiessä kuvan, joka sai aikaan tunteen, jota en luullut ihan hetkeen tulevan: vauva-ajan kaipaus. Siinä me ollaan S:n kanssa tultu juuri suihkusta ja kylvystä, mulla on äidin onni -glow (tai tarpeeksi hämärä valaistus) ja vain pyyhe päällä, S:lla on se äitiyspakkauksen huppupyyhe ja huppu päässä, tutti suussa ja me ollaan puhtaita ja meillä on punaset posket.
... lähettänyt otsatukka-pohdintojeni lopuksi viestin; "Tsekkasin just kuvia siitä, kun mulla oli se viimeks, niin se oli aina pinnillä kiinni. Olin kyllä sillon just synnyttänyt S:n ja ugly as hell." En leikannut otsahiuksia.

Korjaan...

... Pahinta mitä tälle blogille voi tapahtua on se, että mun (meijän) tietokone menee rikki. Voin kertoa, että oli aika kuumottava ilta tuossa toissapäivänä, kun koitin pelastaa esim. serkkuni lapsen 1 v. kuvia, siskoni perheestä otettuja perhepotretteja ja tietty kaikkia itselleni ottamia kuvia koneelta ulkoiselle kovalevylle, pitäen samalla lujasti kiinni laturin piuhasta, sillä heti heilahtaessaan, koneesta loppui akku. Tottakai siskon ja serkun kuvat olivat jo säästössä muuallakin kun vain koneella, sillä en harrasta uhkapelejä, mutta jo sekin, että kuvat olisivat tallessa enää yhdessä paikassa oli musta todella ahdistava. Eikä edes mennä siihen, että vaikka koneesta posahtaisi akku, niin kuvat oletettavasti pysyisivät siellä silti tallessa. Allekirjoittanut ei tuppaa jättää asioita sattuman varaan.

Muutenkin toissapäivä oli ahdistava. Aamulla kesken leikkien S:lta jumahti niska, oikein kunnolla. Vaikka mää meenkin aika helposti näyttään poikia lääkärille, niin en määkään olisi koskaan uskonut, että tuollaista kaksi vuotiasta tarvitsisi lähtee niskakivun takia lääkäriin viemään, mutta poika oli kyllä niin kipee, että A oli Mehiläisessä heti sen auettua aamukahdeksalta. Vain pitäessään päätään vasenta olkaansa vasten S välillä rauhoittui, mutta muuten sävähteli kivusta, itki ja toisteli "Sattuu, sattuu!", oppipa hän uuden sanankin, kun puin varovasti tälle vaatteita ennen lääkäriin lähtöä; "-Auta." Vaihdoimme A:n kanssa samalla hetkellä jonkun verran tunteikkaan katseen.

Olin aiemmin sopinut, että samaisena aamuna serkkuni tytär tulee meille hoitoon ja häntä odotellessa googletin niskakipua; aivokalvontulehdus siellä, aivokalvontulehdus täällä. Ai että. A onneksi laittoi parin tunnin lääkärireissulta koko ajan väliaikatietoja, mitä epäillään, mitä lääkettä on annettu ja mitä testejä otetaan. Ensimmäinen helpottunut huokaus pääsi suustani, kun tulehdusarvot olivat normaalit, minulle se tarkoitti, ettei sillon voi olla aivokalvontulehdusta. Ja olipas onni, että mulla oli S:n lääkärireissun ajan ihana pikku-neiti täällä meitä viihdyttämässä, niin ei tarvinnut esim. itkeä sikiöasennossa olkkarin lattialla tms.

S:n mentyä vain enemmän ja enemmän linkkuun lääkkeistä huolimatta, poika lähetettiin sairaalaan lasten polille. Soitin lomaileville vanhemmilleni, josko he voisivat tulla katsomaan L:a siksi aikaa, kun menisin mukaan sairaalaan. A ja S menivät edeltä ja puolen tunnin päästä mun vanhemmat tuli hakeen L:n kylään ja heittivätt mut sairaalalle. Voi että mun äitiä ja isää, niillä ei ole kyllä montaa lomaa ollut sen jälkeen kun L syntyi, etteivätkö he olisi jeesailleet meijän porukkaa kun joku on kipeenä ja yleensä sairaalassa. Kirjoitin pitkän postauksenkin siitä, kuinka mun vanhemmat on niin ihania ja kuinka mää arvostan sitä, että tollasissakin tilanteissa, ne on niin reippaita ja viihdyttää L:a, että "-Ei kai me L vaan lättyjä syödä lounaaksi?" ja sitten kun koitan olla herkistelemättä ja maksimoimatta takapenkillä, niin porukat kertoo puolileikillään, että heidän piti olla itseasiassa vielä reissussa, mutta iskä oli jostain syystä halunnut edellispäivänä kesken kaiken kotiin "-Tuli varmaan joku etiäinen:" yms., mutta samaisena synkeänä keskiviikkona se postaus hävisi juuri kun olin sitä julkaisemassa. ... Oli vähän - kurja päivä. Mutta siis - huikeet vanhemmat.

Lasten polille päästyäni S jo käveli, pää kylläkin ihan vinossa, mutta ei enää vaan maannut ja huutanut ja parin tunnin päästä päästiin jo kotiin, kun lääkkeet alko selvästi vaikuttaan. Huh huh, olipahan erikoista, diagnoosi oli torticollis. Poika syö nyt tulehduskipulääkettä viikon, joskin lääkäri korosti, että hyvin herkästi tulee antaa toinenkin viikko, sikäli vaikuttaa vielä kipuiselta. Pää on aina aamusta olkapäätä vasten ja "-Sattuu.", mutta iltaa kohden pää suoristuu ja vauhti kiihtyy, joten eiköhän tämä tästä taas. Palataan asiaan! (Kuvat on tosiaan ulkoisella kovalevyllä ja mulla on käytössä nyt tämmönen vanha masiina johon en uskalla liittää rakkaita kuviani, ettei joku räjähdä, joten ilman kuvia mennään.)

Vuosi!

Arvatkaa mikä on pahinta mitä tälle blogille voi tapahtua? Siis jos ajatellaan postaus-tahtia. Se, että mää oon innostunut lukeen kirjoja. Mulla saattaa mennä vaikka vuosi, etten lue kirjan kirjaa ja sitten taas innostun. Musta kirjojen lukeminen on ihan mahtavaa ja voittaa ihan heittämällä monta muuta vapaa-ajanvietto tapaa (Miten ihmeessä vapaa-ajan-vietto-tapa kirjotetaan?!). Iltasin oon ihan innoissani, että "Jes, jes, jes, pääsee taas lukeen!", aina parempi jos on jotain kivaa naposteltavaa, sit yövaatteet päälle, meikit pois naamasta ja sänkyyn (mitä puhtaammat lakanat sen parempi) makoileen, ikkuna auki, että illan kylmenevä ilma puskee sisään ja peitto tuo lämpöö ja sit kirja kouraan. I-ha-naa. Ja sit joka saakelin ilta menee joku vartti maksimissaan ja säpsähdän hereille, kun A:ta naurattaa vieressä, kun kirja tipahtaa lattialle. Tai vaihtoehtoisesti jos A on vielä jalkeilla, se käy ottamassa kirjan pois mun kuolasen posken alta ja sammuttamassa valon. Aika mälsää. Ihan siis todella rasittavaa. Ja noin käy aina vaikka mää olisin kirjasta kuinka tohkeissani tahansa. Yks kirja mulla on jääny ihan vaan unikirjaksi jo, koska siinä mää en saanut käännettyä edes sivua varmaan kolmeen iltaan. Että sellasta tänne. Pari päivää on ollut tarkotus tulla hihkumaan tänne, että "Hip hip hurraa, blogini on yksi vuotias!". Joku aamu otin teemaan sopivia kuviakin, tässä yksi.

Mää oon aika ällistynyt, että siitä on jo vuosi kun aloin tänne kirjotteleen. Ikinä, koskaan, en ole päiväkirjaa saanut pidettyä näin hyvin ajantasalla, joten olen tyytyväinen. Sama aika lähestyy taas, kun se jolloin blogia aloin viime vuonna kirjoittaan, poikien kaverit häviää pihasta ja puistoista päiväkoteihin ja mun kaverit palaa lomiltaan töihin ja kouluihin, oon kyllä varsin mielissäni, että mulla on edelleen sit tämä paikka jossa kirjotella ajatuksiani, kun en pääse taas purkaan tuntojani reaaliajassa (Naapurin Rouvalle) muualla. Taisi myös pyörähtää näillä näppäimillä käyntiin viimeinen kotiäiti-vuoteni, aika villiä. Mitäs veikkaatte tapahtuvan, kun samana vuonna jolloin täytän 30 vuotta, joudun myös kasvotusten sen asian kanssa, etten edelleenkään tiedä mitä haluaisin tehdä isona? Aistin kriisin. Vitsi vitsi. (Ei tosiaan oo vitsi.)  Se on sen ajan murhe sitten, nyt alan lukeen (ehkä kolmeksi minuutiksi). Ootte kivoja, kiitos kuluneesta vuodesta. Pus moi.

Esim. "Moikkis!"

Moikkis! (Mulla noi tervehdykset menee vähän kausiluonteisesti ja nyt toi "Moikkis" on ollut pinnalla. Aina kun yritän oikein tietoisesti olla sanomatta sitä, sanon "Heippis" ja se on kyllä aika paha. Melko - reipas.)
Takana on ollut pari kivaa päivää. Eilen oltiin poikien kans kaupungilla ja käytiin syömässä Raxissa. Vitsi, se Raxihan on tosi hyvä lasten kans, ensinnäkin makso 2-4 vuotiailta 1,95 e ja kun pääsin sen yli, että jos mää puhun totta, niin mun ei tarvi nolostella sitä, että vaikuttaa siltä kun valehtelisin, niin menin ja totesin reippaasti, että "Tultais syömään, mää ja kaksi lasta, ne on 2 ja 4 vuotta." ("On oikeestikin!") Sen lisäksi siellä on varmasti jotain mieluista nirsommillekin lapsille (sen enempää osoittelematta sormella, tähän kategoriaan L kuuluu edelleen, joskin aikaisempaa löyhemmin) Esim. salaattiahan L ei syö, jos siellä on jotain punasta tai oranssia. Eikä myöskään itse salaatinlehtiä, mutta kurkku kelpaa. Sitten voi valita kaveriksi vaikka raejuustoa ("-Mää en halua railijuustoo."), maissia tai herneitä tai mistä lapsi nyt sattuu tykkään, tässä tapauksessa kurkun lisäksi nakeista ja lihapullista ja yhdestä sipulirenkaasta (!). Mutta S:lle siellä oli kaikkia lemppareita nakkien ja lihapullien lisäksi, mm. fetaa, kananmunaa, raejuustoa ja herneilläkin S kikkaili kiinnostuneesti. Kurkku on meillä tällä hetkellä vahvasti se, jonka häviäminen aina lautasilta auttaa mua nukkuun yöni levollisesti. Sit oli se leikkipaikka siinä vieressä, niin mää sain syötyä loppuun ja haettua vielä kahvinkin, joskin kahvin juonnissa tuli sen verran kiire, että jouduin kaataan L:n mukin pohjalta loput maidot kuppiini, jotta kahvista tuli nopeesti hörpättävää. Meni kyllä tosi hyvin, oli semmonen ihana keikka, kun kaikki sujuu hyvin ja mulla on homma hanskassa ja kaikilla iloinen mieli. Jos en olis tiputtanut salsoja paidalleni, niin olisin ollut alusta loppuun vielä ihan kiitettävän freesikin, sepäs olis ollut jo jotakin. (epärealistista)

Illalla S:n kummit tuli tyttärensä kanssa hoitaan meijän poikia ja me mentiin A:n kanssa syömään. Värjäsin aamulla (ennen kaupungille lähtöä) hiukset ja iltapäivällä villiinnyin jopa tekeen nutturan treffien kunniaksi. Ja juuri kun luulin, etten voisi enempää panostaa päätin laittaa päälleni hameen. Oli aikas ihanaa. Sushiravintolassa käynti oli avartava kokemus ja homma pysyi sielläkin hyvin hanskassa, alan kohta jo epäileen, että mun nössöys on lahja, sillä jälleen kerran se osoittautui lopulta myönteiseksi asiaksi. Jos olisin uskaltanut alkuruokakeittojen saapuessa heti sanoa tarjoilijalle, että "-Anteeksi, sää unohdt tuoda lusikat." ei mulla olisi ollut aikaa tajuta, ettei kyseistä keittoa kuulu syödä lusikalla, vaan hörppiä kupista. (Toivottavasti. Ei tarvi oikaista jos olen väärässä.) Veitsiä ja haarukoita en edes etsinyt katseellani ja siitä olen ylpeä. Päivällä sattuneesta salsa-episodista oppineena, en edes loiskauttanut soijaa päälleeni! Jottei homma mennyt liian hallituksi, niin A:lla oli melko huono koordinaatio-päivä ja paidan rintataskut soijassa.

Tänään oli S:n neuvola ja päästiin meneen sinne ihan kaksin, kun A pystyi oleen sen aikaa L:n kans asioilla. Neuvolassa kaikki meni hyvin, muistelin, että 2 v. neuvola olisi ollut jo pidempi, mutta puolessa tunnissa homma oli hoidettu. Sitten koittikin se, mistä ajattelin S:n ilahtuvan erityisesti, mukana ei nimittäin ollut lainkaan vaunuja! S sai kävellä kotiin asti ja ai että hän nautti. Pysähdyttiin torikahvilaan syömään (no aloittaan, eihän sitä nyt malttanyt kauaa istuskella kun maailma oli avoin.) pulla ja pillimehut. Oli niin kiva seurata, kuinka S sai kerrankin temmeltää mielensä mukaan, kun pystyin suomaan tälle kaiken keskittymiskykyni. Eiköhän jäbä jo siellä kerhossakin pärjää, täytyykin muistaa käydä ostaan kerhotossut. (Hyvät hyssykät sentään, kerholainen!)