Kiva-päivä.

"-Tattadadaa! Arvatkaa mikä päivä tänään on?!" hihkuin aamulla tohkeissani poikien edessä yrittäen samalla alustaa päivälle iloista ja innostunutta fiilistä. "-Kerhopäivä?" "-Ei." "-Lauantai?" "-Ei.". Havaitessani poikien ärsyyntyneisyys-kynnyksen lähenevän (Kuinka rasittavaa se on, jos joku pyytää arvaan ja sanot eka, ettet tiedä (eli et tahdo syystä tai toisesta arvata), niin silti sua pyydetään arvaan jotain ja kun oot kerran heittänyt vaivaantuneen arvaukses ilmaan, toivoen ettet munaa itseäsi ihan täysin, niin sua pyydetään arvaan vielä uudestaan?!) päästin heidät pinteestä: "-Tänään on kiva-päivä!". --- "-Ai."

Olin illalla päättänyt, että kun arkiviikosta menee useampi aamu siihen, että on kerhoa, kuntosalia, jotain menoo tai ihan vaan siivoomista, niin tänään olisi se päivä, että puistoiltaisi vaan kaikessa rauhassa, eikä pidettäisi edes kiirettä syömään, vaan syötäis jossain ulkona. Kiva-päivän taustalla oli myös itsekkäitä ajatuksia, sillä halusin pitää itseni iloisena ja touhukkaana ja ajatukset pois siitä asiasta, että tänään voi tulla todella kurjia uutisia. Jos pitää mielen positiivisena, niin uutistenkin on oltava positiivisia, muutenhan se olisi ihan kohtuutonta.

Kovasta hypetyksestäni huolimatta en meinannut saada poikia edes ovesta ulos, kun sisällä olisi kuulemma niin ihanan lämmintä ja ulkona kylmä. Vaatepuolella oli taas tavanomaiset kiukut, kun L ei nykyään suostuisi käyttään oikeastaan kuin yhtä vihreetä huppariansa. Hän ei kuulemma tykkää uusista vaatteista, harmi vaan, että kaikki vanhat ovat pieniä, joten meillä on pieni pulma. Joka ikinen päivä. Eikun ei ihan joka päivä. Tiistaina L tuli varovaisen ylpeänä huoneestaan puettuaan ylleen päivävaatteet. Yksi siihen asti täysin kelvoton uusi paita oli päällä! Oi onnea ja ylpeyttä, puolin ja toisin. Kerhossa oli vuorossa retkeily-kerho ja L tiesi, että hän olisi koko päivän haalari päällään seikkailemassa, joten sen alla olevilla vaatteilla ei kai olisi niin väliä. (Yleensä kyllä on.) Kerho oli retkeillyt museoon ja kaikki oli ottaneet ulkovaatteet pois päältänsä. "-Äiti, mä en arvannut, että meijän tarvii ottaa haalarit pois. Kaksi poikaa nauro mun paidalle." Auts. "-Mut siinä paidassahan on tosi villi kuva. Se kuva varmasti nauratti niitä, kun se on niin hauska.". "-Ai." Ja sitten vilkuilin sivusilmällä jääkö poika miettimään asiaa vielä tykönään vai menikö selitys, jonka uskon ihan oikeesti pitävän vieläpä paikkansa, läpi. Näytti siltä, että meni.

Kun saimme lopulta kaikki vaatteet päälle lähdimme ulos. Olimme suuntaamassa poikien lemppari-puistoon, kun L kysyi, että onkohan hänen ihana ystävänsä H naapurista siellä. "-Ei, H on päiväkodissa. - - - Mutta me voidaan kyllä mennä sinne puistoon katsoon, missä ne ulkoilee päiväkodin kanssa." Ehdotus sai kovasti tuulta siipien alle ja niinpä hyppäsimme bussiin joka kuljetti meidät kivaan puistoon, jossa oli vielä suuri todennäköisyys törmätä kivoihin kavereihin naapurista. Ei törmätty. Puolitoista tuntia me odoteltiin, mutta kavereita ei näkynyt. Ai että mua harmitti, mutta koitin tietty olla näyttämättä sitä. Kun sitten luovutettiin ja lähdettiin pois ("-Pojat, mitäs sanotte jos mennään hamppareille?!") päiväkotiryhmä kaarsi eteemme. Olivat juuri lähdössä ulkoileen. Seurailtiin vaivihkaa heidän etenemistään, en viitsinyt mennä kyseleen minne ovat matkalla tai edes huikata moi:ta, ettei kaverit innoissaan vaan irrota köydestä ja lähde juokseen riemuissaan meitä kohti. ... Kun ei porukan tie näyttänyt johtavan puistoon luovutettiin ja lähdettiin niille hamppareille. Jotenkin suretti, kun juttu olis onnistuessaan voinut olla niin kiva, mutta ei sitten onnistunutkaan. Ja aina tulee niin huono mieli, kun pojat pettyy ja erityisen huono mieli sillon, kun on itse sen innon boostannut eka. Mää pahaa pelkään, etten mää opi koskaan sitä, ettei kannata hehkuttaa koskaan mitään etukäteen, jos sen onnistuminen ei ole täysin varmaa. Sitten taas toisaalta, se kivan jutun odottaminenkin on niin kivaa, ettei siitäkään haluais ihan luopua. Hmm.

Hamppareilla oli kivaa. Harmistus alkoi laantumaan ja ymmärsin, ettei mitään suurta ollut murtunut vaikka oltiinkin oltu niin lähellä, mutta jääty niin kauksi. Sen jälkeen haettiin L:lle pari paitaa, joita hän vannotti käyttävänsä. On vannottanut toki ennenkin, mutta kokeillaan nyt kerran vielä. Kerran kun mua kiukutti, kun L oli valinnut itselleen kaupassa paidan, eikä kotona suostunut sitten käyttäänkään sitä sanoin, että "-Miksi ihmeessä sää valitsit tän, jos et sää tykkääkkään tästä?!" "-Mää luulin siellä kaupassa, että se olis hyvä, mutta kotona mää en enää tykännytkään siitä." Mitä siihenkin nyt sanot? Oliskohan itselleni käynyt joskus samoin? Ehkä jokusen kerran.

Sitten mentiin sinne poikien lemppari-puistoon. Oli kivaa, kun pojilla oli hauskaa ja mulla hyvä omatunto, kun oltiin ulkoiltu paljon välittämättä kurjasta säästä. Puistot oli muuten autioita, hyvänen aika. No, eipähän tarvi jonotella liukumäkeen. Kun vettä tuli jo niin paljon, että S:n koiran tarvitsi päästä sisälle (...) lähdettiin kotiinpäin. Vaikka kaikilla oli hyvä mieli, niin halusin silti vielä kirsikan kakun päälle. Mitä sitä nyt pitkän vesisateessa ulkoilun päätteeksi ihminen kaipaa? Kaakaoo. Tehtiin pieni koukkaus kotimatkalla ja poikien hämmennykseksi nappasin heille take away -kaakaot mukaan. Kahvilan poika oli ihanan messissä, kun pyysin, josko hän voisi tehdä kaakaoista ihan haaleat. "-Hmm, ehkä vähän haastava toteuttaa, mut mä yritän." Ja niin hän teki pojille täydellisen haaleat kaakaot heti vesisateessa nautittavaksi. Kiva-päivän alku kallistui voiton puolelle tahmeasta alusta huolimatta.