Rakkautta.

Eilen tuli taas todistettua, että itselleen nauraminen on ehkä parasta maailmassa. L:lla oli lääkäriaika päivällä ja olin kysynyt pikkuveljeäni katsoon S:a siksi aikaa, että pystyn sitten lääkärissä keskittyyn paremmin L:n asioihin. No, sunnuntain ja maanantain välisenä yönä aloin sitten miettiin, että onkohan se nyt vähän epäkohteliasta pyytää toista hoitaan kummipoikaansa just sillon kun on tämän päikkyaika ja hän on varmasti väsynyt. En osannut päättää kumpi olisi kurjempaa, nukuttaa S ennen lääkäriin lähtöämme ja ottaa se riski, että kun tämä herää onkin äidin ja isoveljen sijaan paikalla Peksi, vai olisiko parempi, että pikkuveljeni nukuttaisi S:n sillä välin kun ollaan reissussa, mutta aika ikävältä vaihtoehdolta sekin tuntui. Mulla ei ihan oikeesti ole mitään sellaista, ettenkö uskoisi esim. veljeni pärjäävän poikien kanssa, en vaan halua, että kellään on kurjaa hoitaessaan heitä, joten haluaisin hoitotilanteen olevan aina mahdollisimman helppo. Ja sitten kun on vielä se, kun "S on niin kauheesti mun perääni". Näihin perusteluihin nojaten soitin aamusta pikkuveljelleni, ettei hänen tarvikkaan tulla ja otan S:nkin mukaani lääkäriin.  - - - "-Jos mä ny kuitenkin tuun." veljeni sanoi ja lopetteli puhelun. Okei. Kun me tehtiin myöhemmin lähtöä L:n kanssa lääkäriin, kirjoitettuani ensiksi A4:sen pituiset ohjeet S:n nukuttamisesta, avasin ulko-oven varovasti, hoputin L:n pihalle ja huikkasin oven välistä S:lle pikaisen moin, sellaisen, että hän kuulee, että nyt äiti lähtee, mutta ei ehdi reagoida asiaan (mun kuullen). "-Heippa!". Heippa? Eikä tyyppi edes vilkaissut taaksensa. Kuulin veljeni naurun kaikuvan rappukäytävässä aina ulos asti, en ole varma kuuluiko se pääni sisältä vai asunnostamme, mutta sen loputtua jatkui oma naurun tyrkähtelyni vielä hyvän aikaa. "Heippa!". Se oli aika hyvä. Niin oikein mulle.

L oli niin onnellinen ja ylpeä kun sai pyöräillä itse lääkäriin, ihana. Kun istuttiin käytävällä odottamassa vuoroamme, muitten istuskellessa ja selaillessa hissukseen lehtiä L kysyi, että: "-Äiti, jutellaanko?" "-Joo, mistä sää haluaisit jutella?" "-No, mää haluaisin jutella rakkaudesta." ("Repussa olis Aku Ankkoja, repussa olis Aku Ankkoja...") Vastasin "Okei." vaikka olinkin hieman kiusaantunut, että aihepiiriksi valikoitui jonkun verran herkkä puheenaihe, noin niinkun tuntemattomien ihmisten kuullessa ajatuksiaan kerrottavaksi. Riski kannatti ja pääsinkin lopulta melko helpolla, kun L pyysi mua ensiksi kertoon "-Kuinka paljon meillä on rakkautta? Sulla, mulla, iskällä ja pikkuveljellä?" Ehdin kumartuun hiukan L:n päin ja tuntea pientä kuumotusta poskilla, kun L armahti ja sanoi, että "Voit näyttää." jolloin helpottuneesti vain levitin kädet niin leveälle kuin saan. L veti tietty paremmaks ja hän näytti kuinka hänellä menee kädet oikein yhteen takana, kun rakkautta on niin paljon. L:lla on ollut nää rakkaus-jutut muutenkin nyt paljon mielessä, eilen taisi tulla kaikista ihanin kommentti. "-Äiti, mää osaan jo vaihtaa itse telkkarista kanavaa ja tehdä ruokaa. Arvaa mitä muuta mää osaan?" "-No?" kysyin puolihuolimattomasti tehdessäni ruokaa, oli aika tipalla etten olisi sanonut mitään, kun jutuista menee osa ohi, kun "tuo poika se puhuu taukoomatta", niinkuin yksi terveyskeskuksen kanssa-odottajista eilen asian ilmaisi. "-Rakastaa sua! Se on ihan helppo homma!" Okei. Koita nyt tässä sitten. :)