Sveitsin tädille terkkuja! :)

Nyt se sitten iski muhunkin, jälleen kerran yksi kiusallinen muistutus inhimillisyydestäni  ja puutteistani, nimittäin writer's block.
:D :D :D
Naurakaa nyt kanssani.
:D :D :D
Noni, aloitetaas sitten.

Kaikki on siis hyvin. Ennen kaikkea siis rakkaalla tietokoneellani, joka palasi huollosta jo hyvän aikaa sitten ja sanoisinko jopa, että entistä ehompana, kaikki tärkeät asiat edelleen tallessa, mutta siis myös meillä muillakin. Olen ollut suorastaan liikuttuneen otettu, kuinka moni on kysellyt blogin ja kuulumisten perään tänä aikana ja nyt kun omahyväisyyteni on saatu tyydytettyä ja sain vedettyä tukkimiehen merkinnällä viivoja tarpeeksi seinään sen merkiksi, että tarpeeksi moni on osoittanut kiinnostusta minua ja minun tekemisiäni kohtaan, voin taas suurieleisesti palata kertomaan kaikille mitä olen puuhaillut. ... 

Tai miksi suotta palata kuukauden takaisiin tekemisiini, kun voin kertoa tästäkin päivästä? Tänään tuumasin, että olisi hyvä päivä surkutella ja kiukutella. Tein kaiken oppikirjan mukaan ja vein homman mielestäni jopa askeleen pidemmälle, värjöttelin, en varsinaisesti edes koittanut viihtyä, lähdin ulos yhden väsyneen ja yhden tylsistyneen lapsen kanssa vähän niinkuin ruoka-aikaan, en edes koittanut keksiä heille muuta tekemistä, vaan kehotin vain tekeen hiekkakakkuja ja torppasin kaikki villit leikit aivan liian vauhdikkaina ja vaarallisina. Materiaali oli siis erinomaisen hyvin kasassa surkeaa päivää varten, mutta sitten - sitten aloin kompuroimaan omassa näppäryydessäni. Aloin kuvaamaan yksinäisen surkeita saappaitani syksyisen märkien lehtien seassa ja se meni jopa minusta överiksi. Lopetin sen ja aloin miettiin, että kohta varmaan sataa, mutta senkin ajatteleminen niin masentuneesti alkoi jostain syystä kutitteleen itsesäälin syvimmissä syövereissä lymyävää itseironisuuteni keskusta, jonka avulla saatoin tarkastella itseäni hiukan ulkopuolisen silmin ja todeta totta tosiaan tekeväni kaikkeni ollakseni allapäin. Kaikki tämä olisi ollut vielä käännettävissä ihan rehdiksi masisteluksi, mutta sitten tein itsesäälin ja alakulon hakuisen toiminnan suurimman virheen - avauduin. Aina virhe. Jos vielä mielessään saakin jotenkuten uskoteltua itselleen murheiden olevan tälläisinä päivinä suuria, niin kun niitä alkaa kertoon jollekkin ääneen, niin pokka on todella vaikea pitää. Saati sitten kiinni alakuloisuudesta. "-No kun mua ärsyttää, että aina kun otan pojilta haalarit pois päältä, niin ainakin ne puntit kääntyy väärin päin, yleensä hihatkin ja sit kun alan myöhemmin pukeen niitä haalareita poikien päälle niin ne hihat ja puntit on väärin päin. Et se on niinkun tosi - raskasta. Ja sit toi että kun L haluaa aina sormikkaat käteensä, eikä muuten usko, kun sanon, että ne on nimeltään sormikkaat eikä hanskat, niin sit toi nuorempikin haluaa sormikkaat ja se ei kyllä käsitä yhtään kuinka ne sormet sinne kuuluu mennä ja sen mielestä se on vaan huvittavaa, kun peukalo on kadoksissa tai nimetön ja pikkurilli samassa osoitteessa." jne.

Yllättävän hyvin sain mieleni taas mustumaan, kun juttukaveri lähti omille teilleen, pyyhin naurun (tai jonkun hieman hysteerisen itkun) kyyneleet silmistäni ja sitä vettäkin alkoi sataan. Homma alkoi taas maanantain tuomalla itsevarmuudella luisumaan kiukkua kohti, kun kaikilla oli nälkä ja jos jonkun näköistä murhetta, mutta sitten tein jotain niin amatöörimäistä etten oikein pysty vieläkään sulattamaan sitä ja joka toden teolla horjuttaa uskoani siihen, että olisin tästä maanantaista kurjaa alunperin halunnutkaan, laitoin facebook-päivityksen aiheesta. ... Myötötunto ja sympatia horjuttaa paantuneintakin mieltä.  Pian tämän jälkeen puhelimeeni tuli videoviesti, jossa mun rakas kummipoikani laulaa: "I like you. Mä susta paljon tykkään, mä susta paljon tykkään..." Koin hiukan vaikeuksia työntää suupieliä alaspäin. Sitten kerroin siskolleni, joka oli jo facebookista saanut vihiä asiasta ja tästä syystä lähettänyt hellyyttävän videon, että on huono päivä. Mun siskolle!  Aika pian tämän jälkeen siskoni soittaa, että "Laita teijän ovisummeri päälle.". - Whaaaaat?! Siellä oli sitten pizzalähetti, joka toi meille kaksi pizzaa ja pullon limsaa. Hyvät hyssykät sentään. Siihen se sitten kosahti, mun alakuloisuuden päiväni. Ah, mikä helpotus. Niin ja p.s. mun sisko on melko jees.

Että semmosta. Ootte ihania, en olisi ikinä uskonut, että ketään kiinnostaa vaikken olisi saanut tänne enää ikinä mitään kirjotettua. Mutta nyt, nyt ollaan taas isojen asioiden äärellä. Mää uskon, että kaikki mun ystävät on kuullut mun sanovan heille, että: "Eikä! Ei mulle oo koskaan tullut mieleenkään! Tän takia mulle pitää aina sanoo kaikki itsestäänselvyydetkin!" ja tiedostan kyllä, että omasta mielestään itsestäänselvyyksiä on mahdollisesti vähän kiusallista jaella (huomattavan herkille) ystäville, sillä heille saattaa tulla siitä hieman - tyhmä olo, että siinä mielessä arvostan suuresti läheisteni hienotunteisuutta, mutta nyt olis taas semmonen tilanne. Mää en tiedä kuinka monta lasta mun täytyis saada, ennenkun saan selvyyden siihen asiaan, että kuuluuks noi kurahousut laittaa saappaan sisään vai päälle? Se kumainauhahan kuluu hetimmiten poikki tai ainakin melkein poikki, jos se menee saappaan alta, mutta... En mä tajua. L:n kans nyt on ihan turha enää koittaa muuttaa kaavaa, mutta S:lle ehkä menis läpi, että "Heeei, eipäs tehdäkkään noin, vaan tästä lähtien laitetaankin se lenkki sinne saappaan sisään." Ei siis kertakaikkiaan oo mitään intuitioo, että miten sen kuuluu mennä ja nyt ois vähän niinkun sesonki näille touhuille. Vastaukset pitää tietenkin esittää blogin kirjoittajan tunteita kunnioittaen ja mieluiten "Mä veikkaan, että..." tai "Ei sillä oo varmaan juuri merkitystä, mutta ehkä olis parempi..."-muodossa.