...olen tälläinen. Oon nähnyt näitä andthatswhoiam -postauksia monissa blogeissa ja koska nämä on musta tosi kivoja, niin ajattelin tehdä tämän itsekin. Katselin kuvia
jonkin aikaa sillä seurauksella, että (niitä on tässä postauksessa sitten ihan sikana) nyt ajattelen kaikki asiat vastaavina kuvina ja lauseina. Sanoin mielikuvat myös pikkuveljelleni puhelumme aikana sitä mukaa kun niitä tuli mieleeni. "-Ei se oo vielä päättäyt lähteekö se.." "-Eli mies istuu yksin ikkunalaudalla ja siinä lukee
I'm indecisive." "-J-joo.." Veikkaan, ettei moinen ole juttukaverille lainkaan raskasta. Mutta siis, tälläinen minä olen:
Tämä piirre on itseasiassa ehkä hiukan helpottanut iän karttuessa, mutta silti edelleen huomaan kiusallisen usein purevani epätoivoisesti kieltäni silloin kun ei missään nimessä tulisi nauraa. Usein myös lohduton itku eskaloituu hallitsemattomaksi nauruksi.
Usein kun sanon inhoavani jotakin asiaa, totuus on, että pelkään. Ukkonen ja salamointi on yksi niistä. En välitä yhtään. Erityisen ikävää asia on siksi, että rakastan rankkasadetta, ja usein juuri kun olen super-onnellinen vesisateesta alkaa ukkostaan. Miten tarpeetonta.
Tästä asiasta olen hyvinkin varma. Mulla on todella ärsyttäviä tapoja ja maneereita ja jo mun ääni on maailman rasittavin. Aina kun juttelen jonkun kanssa kerron miltei poikkeuksetta juttukumppanini asian perään jonkun vastaavan kokemuksen omasta elämästäni ja aloitan joka toisen lauseeni sanoilla: "-Mää just sanoin A:lle/äitille/veljelleni/siskolleni...". Aina olen kuitenkin sanonut just jotain jollekkin. Kuinka rasittavaa?!
Mää just eilen sanoin A:lle (KATTOKAA NYT!! MITÄ MÄ SANOIN??!), että ihan älytöntä mitä me kaks häröilijää ollaan saatu aikaseks ihan fiilis pohjalta. Ihan mieletöntä. Yhtälailla olen kiitollinen myös toisesta perheestäni, vanhemmista ja sisaruksistani.
Ottaen huomioon kuinka rasittava olen, niin tämä on selviö.
Musta on aivan huikeeta saada joku ihminen hymyileen ja nauraan, se että voi ilahduttaa toista on ihan parasta.
Todellakin. Mulla voi leikata kiinni ihan täysin mitä ihmeellisimmistä asioista. Ylläoleva kuva ei sinänsä kuvaa mua kauheen hyvin, sillä en usko, että mun ärtymystäni välttämättä ainakaan tuntemattomat huomaa kovin helposti, mutta pinnan alla kuohuu. Niskat alkaa nykiin välittömästi jos joku naksauttelee niveliään, syö äänekkäästi tai vaikka jos bussissa vieressä olija rumuttaisi jalalla lattiaa, niin mää voisin joutua jäämään tarkoitettua aikaisemmalla pysäkillä pois kyydistä. Ärsytys-asteeni on melko vahvasti synkassa yleisen fiilikseni kanssa.
Uskoisin, että vaikka tämä piirre ei musta ole mikään varsinainen rasite ainakaan vielä, niin iän ja elämän myötä tästä voi seurata ongelmia.
Aina.
Sen kaikissa muodoissa. Otan kaiken aina aivan liian henkilökohtaisesti. Onneksi tiedän, että asia voisi olla vieläkin pahemmin, siitä olen saanut vihiä raskausaikoinani.
Tämän piirteen takia saatan jopa valvoa öitäni.
Vähenevässä määrin, mutta silti näin. Aina ja ikuisesti, ainakin sydämeltäni.
Tämänkin takia valvon öitäni. Tästä asiasta olen kyllä tainnut blogiin kirjoittaa jo monen monta kertaa.
Oi oi oi, en malta odottaa, että kadut ja pihat kuivuvat ja saan tennarit taas jalkaani!
Ja onneksi nykyään myös rohkenen tehdä niin.
Joskaan en välttämättä muista ollenkaan sitä jutun pääpointtia.
Pelkkä tämä kuvakin olisi varmaan riittänyt kuvaamaan mua.
Ei mitään ongelmaa. Joskaan tälläisiä hetkiä ei ole viime vuosina ihan loputtomasti ollut, mutta ainakaan aiemmin tämän asian kanssa ei ole ollut ongelmia. En mää ehkä enää tekisi mitään mökkireissuja yksin, mutta voisin olla siellä ihan hiljaa jonkun kanssa.
Olisi kiva olla luontaisesti rento erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.
Koska kaikki on aina henkilökohtaista.
Että jos nyt en siltä samalta istumalta pahoita mieltäni, niin kotona viimeistään. :D Tämän piirteen takia olen mielestäni kyllä myös melkoisen hyvä ennakoimaan asioita. Kyseenalaista sitten onkin, että tarviiko kaikkea koittaa aina ennakoida.
Tosin vain kesällä. Ai että. En malta odottaa mun ja pikkuveljeni ensi kesän roadtrippia.
Ihan lällyä, mutta totta. Sitä paitsi on vähän tyhmää, että usein pyrkiessäni oleen hehkuttamatta A:ta ja sitä kuinka onnekas olen, tuppaan vähättelemään tätä ja se on kyllä
väärin.
Varsinkin silloin kun tapahtuu jotain mitä en osannut ennakoida. Tai jos ihmiset hituroi.
Tai paremminkin I could spend... Mun erityislahja on ajan tappaminen tekemätttä mitään. Just varmasti sellainen asia mitä arvostan kuolinvuoteellani.
Tutkimusteni mukaan 1-4 vuotiaat ja 50-85 vuotiaat hymyilevät useimmiten takaisin. Tämänkin asian harrastaminen on melko tiukasti sidoksissa sen hetkiseen fiilikseeni.
Erityislahja josta varsinkin A pääsee nauttimaan kohtalaisen usein. Varmaan ihanaa olla ihmisen kanssa joka pystyy päättelemään yhtä ja toista ja keksiä niihin vielä passelit ratkaisutkin. Tottakai pystyn tekeen johtopäätöksiä silloinkin kun mulle ei esim. sanota mitään.
Koitan ainakin parhaani mukaan.
No, tuliko yllätyksiä? (Voi että, olispa teillä kaikilla blogi, että pääsisin katsoon teitä kuvaavat lauseet ja kuvat.)
