Jäällä.

Voi että, tosi kiva viikonloppu alkaa oleen ohitse. Nyt on ollut niin monta viikonloppua kaikkea ohjelmaa ja vaikka onkin ollut tosi kivoja juttuja, niin nyt on ollut niin ihanaa olla vaan A:n ja poikien kans. Ollaan ulkoiltu tosi paljon ja mää oon napannut kameraakin taas useammin esiin.

 

 

Mää en oikeesti tiedä miten mun käy, jos mää tuun tästä vielä pelokkaammaksi. Tai painavammaksi. En oo ihan varma kummasta se johtuu, mutta joka tapauksessa mulle ei ihan tullut sitä poikien saavuttamaa lapsen riemua, kun astuttiin jäille. "-Ei voi kaikki kävellä ihan samassa kohtaa! Mistä tän voi tietää kuinka paksua tää on?" Sitten kun vähän rentouduin tuli vastaan railo. Sitten jää pamahteli jossain. Wohou, kevyt 120 käppäily-syke varmaan. Mää. En. Kestä. Itseäni. L mainitsi jossain vaiheessa, että kerho-setä oli kertonut jollain retkellä, että jos tippuu syvään veteen voi kuolla. "-Ai okei. No, se onkin sitten jo käsitelty."

 

 

 

Mun on nyt pakko kertoo yks mun tämän viikon kohokohdista, kun se oli musta niin huikeeta. Mentiin poikien kans yks päivä Tiimariin ja se myyjä sanoi kun menin maksaan ostoksiani, että: "-Moi! Mites sun kolmekymppiset meni?" Whaaaat?! "-Moi! Mites sun kolmekymppiset meni?" Ihana! Musta on niin ihastuttavaa, kun ihmiset muistaa tollasia asioita. Ja varsinkin, kun kai siinä nyt aina on pieni epävarmuus -tekijä, että muistaakohan nyt varmasti ihan oikein, niin uskaltaa silti sanoa! Mää jätän useinkin esim. kutsumatta ihmisiä nimeltä (Nimeltä kutsuminen on yksi asia kanssa, jota arvostan ihan suunnattomasti.), kun mua alkaa arveluttaan, että olikohan se nyt ihan, ihan varmasti Essi, kenen kanssa olen vuoden rupatellut kerholla ja nimenkin kuullut kymmennen kertaa, mutta sitten se on niiiiiin noloo jos sanonkin väärin, niin; "-Heippa ... Mitä kuuluu?" Vähän tyhmää. Ehkä siinä sitten pelkää niin loukkaavansa toista, jos muistaakin väärin. Puhumattakaan kavereitten ja tuttujen lapsien nimistä. Se on heavy stuff. Mutta kun lapsia on oikeesti ihan valtavasti ja joskus sitten vaan sanoo väärin, vaikka oikeesti tietäisikin oikein. Ja kapasiteettia menee ihan valtavasti kaikkien läheisimpien lapsien nimien oikein muistamiseen, että sit kerhoissa ja puistoissa rupee nimien heittelyt oleen vähän tuurissaan. Mää sanon mun omiakin lapsia välillä väärillä nimillä. Tosi usein puhun kyllä vaan "sun lapsesta/pikkusesta/vauvasta" tms. Tää on nyt selvästi jotenkin rankkaa mulle.

 

 

 

Mulla on sitä paitsi ongelma. Siis toinenkin ongelma. A on nukkunut kuudesta asti päikkäreitä. Mitä mun pitäis tehdä? Mene nyt tohon sohiin toista hereille, mutta voi vitsi, jos mää nukahtaisin kuudelta illalla ja heräisin seuraavana aamuna; siinähän olis menny ihan valtavasti aikaa hukkaan. Koko ilta! Tai siis siltä se musta varmaan ihan oikeesti tuntuis, vaikka eiköhän siihen ole syynsä jos pystyy kakstoista tuntia nukkuun putkeen ongelmitta. Tai sit hän tosiaan herää joskus kolmelta, että: "-Jahas, jahas, nopeet torkut ja iltapalaa. ... Mitä hel---?!" Tosi ikävä tilanne, kertakaikkiaan. Ehkä mä vaan puhdistan omatuntoni ja kuiskaan hiljaa toisen selän takaa, että: "-Pitäiskö sun herätä? --- Ei sit. Yritin."

 

 

 

Leppoisaa sunnuntai-iltaa! (Kääk, nyt hän kääntyilee.)