Ilmeisesti vähän kaikesta jotain.

Laitoin just pojat nukkuun ja pistin merkille yhden asian; ne ei kikkaile enää yhtään iltaisin. Siis sitä sellasta, että toinen alkaa pitään jotain ääntä ja toinen matkii ja mun tulee hiki ja komennan heitä oleen hiljaa ja toinen pojista totettelee ja hiljenee siks aikaa, että toinen saa keksiä rauhassa uuden äänen mitä toinen voi alkaa matkia ja mää marssin mielenosoituksellisesti pois huoneesta juomaan keittiöön rauhoittavaa vesilasillista ja kuulen kuinka poikien huoneessa rummutetaan samassa tahdissa jaloilla seinää ja nauretaan. Ei mitään sellaista. Eikä ole ollut enää aikoihin. Kaverit menee iltaisin nukkuun hyvin rauhakseen. Yleensä siellä on mää tai A silittelemässä tai hieromassa L:n jalkoja (edelleen, lapsuuteni kauneimpia muistoja on kuinka äiti hieroi kasvukipuisia jalkojani, joten I'll be damned, jollen tarjoile samaa omille lapsilleni), mutta silloinkin kun ei olla ei meninki mene enää hekkalaksi. Wuhuu!

 

 

 

Muutenkin oon tehnyt huomioita poikien nukkumisesta ja siitä, kuinka erilailla pojat suhtautuvat nukkumiseen, mikä sitten aika vahvasti heijasteleekin siihen millaista kumpaisenkin nukkumaan laittaminen on ollut/on. Joka kerta kun ollaan S:n kans siirrytty nukuttamisessa seuraavaan vaiheeseen, eli eka pois äitin kainalosta, pois pinnasägystä, ilman tuttia ja ilman tuttipulloa oon odottanut jonkun kamalan ajanjakson alkamista, että nyt alkaa se titaanien taistelu, jossa otetaan mittaa toisistaan, kumpi luovuttaa ensiksi. Mutta ei mitään, kerran pari totuttelua pois vanhasta totutusta nukahtamistavasta, eikä mitään ongelmaa. S haluaa nukkua. Hän aivan ilmeisesti diggailee sitä, että pääsee lepuuttaan. Muistan kun S ensimmäisiä kertoja sanoi, että: "-Minä haluan nukkuun." ja me oltiin A:n kanssa, että "Mitä hittoa?! - O-okei.". Tämä yllättyneisyys johtui siitä, että L ei todellakaan ole halunnut koskaan mennä nukkumaan ja on aina taistellut viimeiseen asti pysyäkseen hereillä. Ja totta puhuakseni olen aina luullut, että tuo loppuun asti unen vastustaminen on se lasten perinteinen tapa suhtautui nukkumaan menemiseen. L lopetti päiväunienkin nukkumisen heti, kun se oli mahdollista, tai stten mää vaan lopetin sen asian kanssa tappelun, heti kun ajattelin, että on ok, ettei sen ikäinen nuku enää päiväunia. Nyt kun katselen, kuinka S juoksee sänkyynsä, peittelee itsensä ja ottaa nallen kainaloon ja ihan ilmiselvästi alkaa oikein hakemalla hakemaan unta, ymmärrän vasta, että jotkut lapset tykkääkin nukkumisesta. Aina oppii uutta.

 

 

 

Ja nyt kun L ei ole enää aikoihin nukkunut päikkäreitä, niin hänkin on kyllä iltaisin aika valmista kauraa ja yleensä ottaen ihan sujut sen asian kanssa, että on nukkumaanmenon aika. Silti hänen yksi suurimpia haaveitaan on, että saisi joskus valvoa koko yön. Jotenkin ihanaa, että nämä iltahommat sujuu nykyään niin helposti. Tai ennen kaikkea se, että nämä illat on rauhallisia. Itekin on usein jo iltaisin naatti ja hermot voi olla tiukalla, niin kiva kun rutiinit sujuu sulassa sovussa ja kaikki rauhoittuu ennen yöunille menoa. Jotenkin tääkin on (nyt ainakin tänään) ihanaa, kun A on reeneissä ja pojat nukahtaa, niin täällä on ihan hiljasta. Siivosin tänään koko päivän, vaihdoin lakanat ja pyykkiä pyöri kolme koneellista ja nyt saan kirjottaa kaikessa rauhassa hetken blogiin, eikä tarvi keskittyä mihinkään muuhun. Ihan mahtavaa.

 

 

 

Takana on tosi kiva viikonloppu, käytiin retkeilemässä tutuissa maisemissa, joskin tällä kertaa huomattavasti lumisemmissa merkeissä, oltiin taas porukoilla ja iskäkin jo nauro, että tästä vois ottaa joka viikonloppuisen tavan, että teen heille ruuan valmiiks aina sunnuntaisin ja kaiken kaikkiaan oli hyvä fiilis koko (lukuunottamatta lauantai aamusta yhtä tuntia, jolloin vähän niinkun sovittiin, että tehtäis viikonlopusta tosi kiva ... tähän semmonen ympärilleen pälyilevä ja samalla syyntakeettomasti viheltelevä hymiö) viikonlopun.  Eilen kun oltiin siellä porukoilla A lähti käymään S:n kanssa pesemässä autoa, iskä vei L:n talviriehaan ja äiti lähti käymään kävelyllä, niin mää istuin pihakeinussa ja tuijottelin taivaalle. Ja sitten kävin vielä iltapäivällä yksin leffassa, mikä on ihanaa. Kivaa elokuvissa on tietty käydä kaverinkin kanssa, mutta yksin siinä on jotenkin vielä oma fiiliksensä, varsinkin kun käy päivänäytöksessä, mulla siitä jää ainakin semmonen jännä olotila pidemmäks aikaa. Riippuu tietty leffasta. Nyt kävin kattoon Die Hardin ja marssin kotiin pelottomasi maiharien iskut parkkihallissa kaikuen.

 

 

 

 

Siltikin viikonlopun varmaan ihanin hetki oli, kun olin aiemmin sunnuntaina soitellut naapurin mummolle, että miten fariinisokerin saikaan tiiliskivestä takaisin pehmeäksi, kun muistin hänen siitä joskus kertoneen, ja se kuinka hän illemalla soitti kysyäkseen, oliko sokeri pehmennyt ja ruoka onnistunut, just niinkuin mummot soittaa, kun ne jää miettiin, että; "-Onnistuikohan se?". Ja sit mulla oli semmonen hetki, kun mää sanon jotain, vaikka vähän arveluttaakin, että kuulostaakohan tää nyt tyhmältä ja sanoin, että: "-Musta on ihanaa, että vaikka mun mummot on kuollut, niin mulla on kuitenkin mummo jolle soittaa tälläsissä jutuissa." Ja heti oli selvää, ettei se ollut naapurin mummon mielestä tyhmästi sanottu. Ai että. (Sinne pussiin pitää laittaa vähän kylmää vettä!) No mutta, A tuli kotiin; "-Arvaa mitä?!! Mulla oli taas PR-päivä!!!" Whaaat, PR? Public Relations? Personal Record? Joo, se se varmaan on. Okei, yhdyn hänen ilonpitoonsa nyt. Moikka!