Mummulassa.

Moikka! Mulle on käynyt taas vanhanaikaiset; on niin paljon asiaa, että aivot ja ulosanti sakkaa. Joten enemmittä puheitta kuvia alkuviikon mummula-reissulta, jonne lähdimme poikien kanssa salaa, laittaen bussi-matkalta A:lle viestin, että "Koti on nyt tyhjentynyt. Hauskaa vapaa iltaa! (Tuu hakeen meijät aamulla mummulasta.)". Toi mummula-päivä on ollut mun ainoa reenitön päivä tällä viikolla (ihan eläimellistä touhua) ja niin raskas kun tää viikko on urheilun saralla ollutkin, niin toi mummulapäivä tais olla tehokkain reeni. Huh. Sillon tuli lunta.

Koitetaan jaksaa, kohta on viikonloppu!

P.s. Tässä on se raadollisen avoin ja rehellinen postaus, minkä eka kirjotin, mutta minkä meinasin jättää julkaisematta:

Tsau! Meillä on meneillään hiihtoloma, tais siis L:n kerhossa on hiihtoloma ja sen kunniaksi me ei olla pysähdytty oikeastaan hetkeksikään. HopLopista salille, aamulla siivousta vieraita varten ja kun vieraat lähti lähdettiin mekin poikien kanssa samantien bussilla mummulaan, mummulassa pulkkamäkeen ja sieltä nukkuun, aamulla A tuli hakeen meijät, vaihdettiin kotona vaatteet ja patistin matolla makaavat pojat liikenteeseen ja kuntosalin leikkipaikalle ja sitten leikitään, touhutaan ja tehdään kaikkea mahdollista jolla unohtaa se tosiasia, että kaikkia väsyttää, mutta kukaan ei nuku. Aamulla taas jo salille ja voin kertoa, että mun jalat on niin poikki, etten mää oikeastaan jaksais edes työntää poikia sinne salille, mutta määrätietoisesti tuijotan jalkoja "nouse, nouse, nouse". Siis oon niin väsynyt ja jokainen lihas kipeenä, mutta menköön nyt.  Kävin viikonloppuna siinä raskaammassa spinningissa joka kestääkin kauemmin ja meinasin delata. Mun kädet tärisi niin, että tiputin juomapullonikin avatessani sen korkkia ja loppuajan tuijotin vihaisesti lattialla lepäävää pulloa ja päätin jaksaa näyttääkseni sille kuka määrää. Maanatain (PT-tunnin ja spinningin jälkeisessä) keskivartaloreenissä jouduin tosissani pohtimaan, että jos mää oksennan, niin onkohan se coolia vai noloa. Tarttis vissiin harkita jotain lepopuoltakin, koska viikonlopun jälkeen oon käynyt takkuamassa läpi PT-tuntien lisäksi mm. pari spinningia ja se ei oo kauheen hubaa, kun ekasta polkaisusta asti tuntuu, että jalat on ihan hyytelöö. Lauantaina olis spinning-maratooni mihin haluaisin osallistua, mutta taidan vuokrata vaan jonkun kivan dvd:n. Energiatasoon ei varsinaisesti auta, että S tallustelee öisin mun kainaloon pyöriin ja viime yönä heräsin pojan alta tämän sängystä, jonne siirtymisestä muistikuvat on aika hatarat. S ei myöskään nuku päiväunia, kun ei malta nukahtaa sänkyynsä nyt kun sieltä kerran pääsee poiskin. Mulla on oikeastaan koko ajan sellanen olo, että jaksa nyt tää juttu vielä, mutta sitten tulee taas jo toinen juttu ja toinen juttu. Riittämättömyyden tunne on aina toisinaaan tuttu kaveri ja nyt sitä on ollut taas ilmassa aika paljon, haluaisin jaksaa leikkiä poikien kans enemmän, haluaisin olla kärsivällisempi, haluaisin olla iloisempi, haluaisin olla reippaampi, haluaisin olla parempi äiti/vaimo/ystävä/ihminen. Ehkä siltikin eniten mua on tällä viikolla harmittanut toi salilla käymisen tahti ja se, että se vie musta kaikki voimat, mitä tarttisin muuhunkin elämiseeni. Mua ärsyttää, kun musta tuntuu, että multa vaaditaan nyt hiukan liikaa ja etten kuitenkaan avaa suutani, kun tuntuu, että kaikki vastaväitteet on vaan tekosyitä. Välillä tuntuu kohtuuttomalta, että mun pitää hakea kaupasta poikien kans uudet täysin hiilarittomat ruokatarvikkeet, vaikka kotona olis jo ruoka valmiina, pakottaa pojat lähteen pois kotoa kesken leikkien, sekottaa S:n unirytmi entisestään kun PT-ajat osuu huonoihin aikoihin ja komentaa L käveleen ite, pois S:n vaunujen jalkatuelta istumasta, kun en ite jaksa työntää kahta poikaa ylämäkeen lumihangessa. En osaa selittää sille PT:lle sitä, että kaikki mitä se käskee mun reenien lisäksi tehdä, mun täytyy tehdä kahden pienen pojan kans, huomioiden myös niitten tarpeet. Musta tuntuu, että mun fiilikset heilahtelee lähinnä itsekkyydestä huonoon omaantuntoion ja that's it. Kun oltiin tiistaina siellä mummulassa ja sain pojat yöunille, kävelin mun äitin luo ja sanoin, että mää en jaksa sanoa sanaakaan sen jälkeen kun pojat nukkuu, hyvää yötä. Hetken päästä äiti toi mulle smoothien. :) Meillä on ihan oikeesti ollut tosi kivaakin, mutta ite vaan huomaan ajattelevani vähän väliä sitä, että "jaksa nyt tää vielä", mutta sitten sitä lepohetkeä ei oikeastaan koskaan tulekaan. Tekis vaan mieli rojahtaa suorilta sänkyyn ja nukkua kaks päivää.

Kaikista eniten alkaa aina lopulta ärsyttään se, että mitä mää tässä valitan, kun mulla on kaikki niin hyvin. Ja silti, vaikka mää ymmärrän sen, niin en siltikään saa reipasta fiilistä. Kuvailin siskolleni tuntojani ja käytin mielestäni ihan oivaa vertauskuvaa, tää nyt vallallaan oleva tunne on samanlainen kun sillon kun laittaa luistimia jalkaan sisällä; on kuuma, tuskanen olo, pipo valuu silmille, ja niskat narisee, ärsyttää ja tuskastuttaan ja klipsuja on loputon määrä ja nauhatkin menee sekaisin. Ihme touhua, luisteleenhan siinä ollaan menossa! Eiks kannattais olla mieluummin innoissaan kun tuskastunut?!