Sillalla.

Heippa! Aika touhukkaat kolme päivää takana. Mää meen aina jollekin ihme modelle, kun A ei oo kotona, melko - aikaansaavalle. Se johtunee siitä, että kun on yksin hommista vastuussa, niin tulee ennakoitua tavallistakin enemmän, kun mitään ei voi sälyttää toisen harteille illan tullen. Siis, ei kai sitä voi oikein kauniimminkaan sanoa? Vähän valitettavaahan se on, mutta kyllä sitä vaan on tässä vuosien saatossa tottunut ajatukseen, että toinen hoitaa puolet hommista kotiuduttuaan ja siinä on vissi ero tekeekö kaiken yksin niin, että toinen on työmatkalla vai makoilee sohvalla, mielialan ero näiden kahden vaihtoehdon välillä on melko massiivinen. Joskus on tietty kiva antaa toisen ottaa vaan rennosti kotosallakin, mutta kyllä täällä pääsääntösesti joko otetaan molemmat lunkisti tai sitten molemmat touhuaa. Paitsi marttyyri-päivinä, jolloin painan täällä "mitäs mun on väliä" -mentaliteetilla; "-Älä suotta nouse, mää vien vaan imurin ja tuon sitten toisen kupin kahvia.". Hirmu harvassa noi päivät (hetket) muuten nykyään, aika kurjaa kun tosta marttyyrina olemisesta ei saa enää kovinkaan paljoa irti. Ne oli hauskoja aikoja, kun siivos koko päivän, teki ruuan valmiiks, lähti pojan (S tuskin oli vielä näihin aikoihin syntynyt) kanssa puistoileen, että A saa syödä rauhassa, ehkä oli jopa joku leffa haettuna A:lle, että hän sai katsoa sitä kaikessa rauhassa mun laittaessa L:a yöunille ja sit seuraavana aamuna: "- Etkö sää nyt voi vaihtaa sitä L:n vaippaa, että mää saisin edes aamupalani rauhassa?! Mää on ihan väsynyt, kun en saanut eilen edes päikkäreitä nukuttua, kun mää vaan siivosin ja tein ruokaa L:n päikkyjen ajan ja sää sait koko illan olla vaan, vaikka mulla oli pääkin kipee.". Tms, ymmärtänette miksi A nykyään nautiskelee kaikista erityis-vapauksistaan hieman varautuneesti. Oon pistänyt merkille, että vaikkakin kannustan tekeen kivoja juttuja toisille, vaikka ei oikein jaksaiskaan, niin jos ei ihan oikeesti jaksa, niin sillon kannattaa antaa olla, tai muuten homma backfires.

No mutta, takaisin itse asiaan. Ollaan ulkoiltu poikien kanssa melkoisen paljon, ei niinkään puistoilun ilosta, kuin siitä ilosta, että oltuaan paljon pihalla pojat nukahtaa helposti illalla. Jos nyt leivän kakomisen, kuumeen nousun korkealle ja yöheräilyn sietäminen on helpottanut aikas paljon toisen lapsen kohdalla, niin yksi asia ei ole: lapsen jäällä liikkumisen sivusta seuraaminen. Ai kamala. Siis S on koko ajan turvallaan tai pyrstöllään. Ja juoksee, tottakai. Pääasiassa hän on kiinnostunut lätäköistä, joiden alla on valitettavasti vielä aika usein jäätä. Sit mulle lopulta muodostuu aina dilemma, kun en oo varma mikä olis älykkäintä toimintaa, seurata S:n kintereillä ja koittaa napata kiinni ennen kuin kallo kolahtaa, vai pitää etäisyyteni, jolloin voisin olla varma, ettei S ryntäile edes takaisin ainakaan sen takia, että koittaisi saada äitinsä kintereiltään seuraamasta kuin hai laivaa. Oon koittanut molempia lähestymistapoja, ja toistaiseksi omammalta tuntuu pysyä pojan lähietäisyydellä. S:han ei siis tottele yhtään jos tälle koittaa sanoa, että "Tuu tänne!" tai "Älä mee sinne!", hän ottaa ne vain kehoituksena toimia päinvastoin ja mahdollisimman nopealla vauhdilla. A:han esimerkiksi tekee aina niin, että jos vie S:n vaikkapa jonnekin hoitoon ja poika ei olis oikein halukas jäämään (tapahtuukohan sitä edes koskaan?), niin A menee kyykkyyn, levittää kätensä valmiina hellään halaukseen, jolloin S tekee välittömästi uparit ja A pääsee lähteen ovesta ilman, että S koittaisi tunkea mukaan. Ottanemme tämän taktiikan käyttöön sitten kun pojat menee päiväkotiin. :)

Joka tapauksessa, keskiviikkona henkäilin tossa pihassa taas, että "-Auts!" ja "-Voih!" ja "-Pahus!", kun S pisti parastaan omassa versiossaan näytelmästä Bambi jäällä, kun mun puhelin soi. "No --- tässä moi! Haluaisitko sää pienen hengähdystauon? Jos me otettais pojat huomenna meille hoitoon?" Mikä siinäkin on, ettei sitä kehtaa oikein näyttää noissa tilanteissa kuinka innoissaan on. Se perus-sepustus mikä tekis mieli sanoa menee jotakuinkin näin: "-No siis, joo, haluaisin, mutta ei oo mikään pakko. Kyllä mää pärjään, vaikka oonkin aika väsynyt, mutta itsepähän lapseni halusin, joten kyllä mää ne itse hoidankin, ei se oo muitten tehtävä. Olis tosi kivaa, jos te jaksatte ne ottaa hoitoon, mutta jos teitä vähänkin epäilyttää tai väsyttää, niin älkää suotta ottako, kyllä mää ne jaksan hoitaa, mutta jos tosiaan haluatte, niin voin mää ne teille tuoda. Mää haen ne sit kyllä heti takasin kun haluatte." Ehkä tohon vois vielä pari kertaa lisätä, että en halua olla vaivoiks, eikä se oo muitten tehtävä hoitaa mun ja A:n lapsia. Niin ja että ei oo tosiaan mikään pakko. Toi ajatusketju aiheuttaa sen, että vaikka keskiviikkonakin mun spontaani reaktioni, ilman mitään "mitä muut musta ajattelee"-ajatusta takaraivossa olis ollut, että: "-Oi kyllä! Mää rakastan sua! Halleluja!", niin vastasin hiukan varovasti "-J-joo. Jos se sopii siis teille?". Tuunkohan mää ikinä pääseen sen yli kuinka kiusallista musta on kysyä jotakuta hoitaan poikia, sillä kuten huomaatte, jo se, että joku tarjoutuu hoitaan poikia on musta hiukan vaivaannuttavaa. Ikävintä siinä on se, että jos mää itse tarjoutuisin hoitaan jonkun lasta, niin kyllä mulle tulis parempi mieli tollasesta: "-Oi kyllä! Mää rakastan sua! Halleluja!" -reaktiosta, kun vaivaantuneesta "-Ööö, no joo, jos sää haluat, ei oo mikään pakko." -kiemurtelusta, eikä moinen aneeminen "-J-joo." kuvastanut kyllä yhtään sitä kuinka mielissäni mää olin keskiviikkoisesta tarjouksesta, mutta äiti mikä äiti, olishan se nyt tahditonta hurrata jos joku lupaa katsoa poikia, että mää saisin olla ihan yksin. (Eikä olis.)

Vietyäni pojat torstaina mummun ja vaarin huomaan käppäilin salille auringon paisteessa iloisin mielin. Olo oli kevyt ja onnellinen. Pojat oli jäänyt kylään iloisin mielin, mää sain mennä kaikessa rauhassa salille (kertoon PT:lleni jatkavani yhdessä reenaamistamme vielä kesään asti by the way.), jonka jälkeen mulla ei olisi mitään ohjelmaa koko loppupäiväksi. Ihan absurdia suorastaan, salin jälkeen tulin kotiin, jossa oli ihan hiljaista. Mää oon kotona todella harvoin yksin. Ehkä maksimissaan niin, että A on poikien kanssa puistoilemassa ja mää teen kotona ruokaa, mutta noin, että mulla olis koko päivä aikaa vaan oleilla yksinäni kotona, on aika ihmeellistä. Siivoukseksihan se meinas mennä, jossa siinäkään ei olisi ollut mitään vikaa, sillä yksin siivoaminen on nykyään sulaa rakkautta, mutta onneksi vapaapäiväänsä viettävä pikkuveljeni pelasti minut siivous-kierteestä ja lähdimme kiertelemään kirppiksiä, jonka jälkeen menimme pikkuveljeni kotiin tekeen ruokaa ja katsomaan elokuvan keskellä kirkasta päivää. Oli ihan mielettömän hauska ja rento päivä. Pikku Kakkosen maissa hain pojat kotiin ja kuin ihanan päivän kruunuksi, niin mummulle ja vaarille mentäessä kuin tultaessakin, sattui juuri sillalla ollessamme mennä sen alta juna. "U-uuu."-mies oli tohkeissaan.

Jostain syystä mää olin ihan tulessa tosta yhdestä kaarisillasta kosken yllä ja mulla oli jotenkin häirisevän monta kuvaa siitä kamerassa, joista kolme oli ihan ehdoton minimi tänne jaettavaksi.