"-Taisin syödä liikaa karkkia ja poppareita."

Heipparallaa! Mää oon täällä taas ihan nais-soturina, kun A lähti työreissulle ja tulee kotiin to-pe yönä. Hiukset ponnarille ja menoks.

Me oltiin sunnuntaina naapurissa lastenkutsuilla ja voi L ressua. Kaikki ne herkut pisti pienen miehen niin pökerryksiin, että juhlat loppuivat hänen osaltaan siihen, että kipitettiin kotiin oksentaan. :( Oli juhlat onneksi kyllä muutenkin jo siinä vaiheessa loppumassa, ettei käsittääkseni kuitenkaan missattu mitään. Vaikkakin sen viimeisen karkkien ryöväys-reissun ja niitten nurkan takana  piirissä istuen popsimisen L olis kyllä voinut skipata. Musta on maailman epäreiluinta alkaa antaan lapselle jotain opetuksia siinä vaiheessa kun a.) toiseen sattuu, b.) toista nolottaa tai c.) toinen on kipeenä, joten odottelin aamuun ja kysyin huomattavasti parempi vointiselta L:lta, että onko hänellä mitään ajatusta siitä, miksi hänelle tuli illalla niin huono olo? "-Taisin syödä liikaa karkkia ja poppareita." "-Aijaa, oho!" Musta se ei kaivannut sen suurempaa huomioo, kun toinenkin oli asian jo oivaltanut. Tokihan mää ymmärrän, että siinä vaiheessa kun on esim. koko kerhomatkan hokenut, että "älä juokse, täällä on liukasta ja sää voit satuttaa itses" ja kun lopettaa mantran hetkeksi, kaveri pinkaisee juoksuun ja lentää pyllyleen, niin tekis huomattavissa määrin mieli sanoa, että "Äitihän sanoi, että..." ja ihan kuin en sortuisi tähän toisinaan itsekin, mutta onhan se nyt vähän tahditonta. Ajatelkaa kun kaatuisitte itse ja joku ohikulkija sanoisi, että "Tulikos edettyä liian rivakasti?". Tulis varmaan helposti sanottua hiukan syrjäisemmälläkin metsätiellä, että "-Joo, jatka vaan matkaas, mää jään tähän istuun ja odottaan seuraavaa ohikulkijaa avuks.". Eiköhän lapsillakin se jomottava takapuoli opeta enemmän kun vanhemman "Määhän sanoin.".

Mää olin joskus lapsena sisareni ystävän mökillä, jossa hänen äitinsä tarjoili meille ruokaa ja jälkkäriksi pannukakkua. Syötyäni pannaria yhden palan olin aivan täynnä ja kieltäydyin santsista toistuvasti, mutta mökin emäntä halusi ehdottomasti minun syövän sitä lisää, niin kauan, että lopulta pannarin mättämiseni loppui siihen, että juoksin vessaan oksentaan. Sillon hän taisi uskoa, että Hanna on saanut tarpeeksi herkullista pannaria. Tämän kokemuksen jälkeen en ole ikinä syönyt kerralla yhtä palaa enempää pannukakkua ja sen yhdenkin kanssa on aika kovaa työstöä. Tämä on yksi syy, miksi annan poikien päättää itse, koska he ovat täynnä, eikä meillä ole "lautanen tyhjäksi" -sääntöä. Jos pyytää lisää, niin sillon tarvis jaksaa se myös syödä, mutta jos mää oon suuressä äitiydessäni päättänyt annoskoon, niin on ihan ok, jos se jää kesken. Mistä mää voin tietää kuinka kova nälkä heillä on? Mitä tulee juhlimiseen ja herkutteluun, niin meneehän se aikuisillakin joskus överiksi, harva oppii tuntemaan rajojaan rikkomatta niitä. (Saanks mää nyt jo anteeks, että mun lapsi söi ohimennen niin paljon herkkuja, että se oksensi? Vai täytyykö mun vielä jatkaa?)

Sunnuntaisilla synttäreillä oli kaikin puolin melko leppoisa meininki, ja lapset määräsivät tahdin. L taisi olla lapsista ensimmäinen joka alkoi puhaltaan pillillänsä kuplia kaakaojuomastaan ja mun toppuuteltua Naapurin Rouva sanoi, että "Jos nyt tänään sais." ja  pian keittiön täytti iloinen kaakaojuomakuplien pulina. Lapsilla oli varmasti aivan älyttömän hauskaa, kuten myös aikuisilla moista ilottelua katsellessa. Eikä se (leimasin musteella kasvomaalausten tekemistä lukuunottamatta) mitenkään käsistä lähtenyt, tyypit vaan piti hauskaa ja hullutteli! Musta on tosi hauskaa antaa lasten toisinaan irrotella, eikä irrotella vanhempien ehdoilla "nyt saat hyppiä ja hassutella vesilätäkössä, kun äiti jakso pukea sadehousut ja kumpparit", vaan irrotella omilla ehdoillaan "no mene nyt sitten lätäkköön makaan talvikengissäs ja toppahaalarissas" , kreisi-bailata oikein! Voihan olla, että näistäkin kokemuksista lapsi oppii jotain (vaikkakin siinä on se ikävä puoli, että oppimis-kokemuksiksi tullakseen, näissä tilanteissa käy yleensä jotain kurjaa) ja jos ei, niin ainakin on nauttinut hulluttelusta täysin rinnoin. Ja uskoisin, että äitikin nauttii (hetken) aivan toisenlaista kunnioitusta, kun maltaa laittaa välillä vaihteen vapaalle.

Jos mää mietin mun parhaita hetkiäni äitinä, omasta mielestäni, niin ne on lähes poikkeuksetta sellasia, missä oon kääntänyt kurjan asian iloksi. Sillon koen aina ylittäneeni itseni ja antaneeni pojille sellaisen esimerkin, mihin olen itse tyytyväinen ja millainen esimerkki tahtoisin pojille olla. Tympääntynythän on melkko helppo olla, kurja puolikin on aika helposti löydettävissä asiasta kuin asiasta, mutta niin pitkällä juoksulla, kuin ihan niissä pienissä hetkissäkin, on mun mielestä huomattavasti nerokkaampaa keskittyä asioiden iloisiin ja hyviin puoliin ja siinä onnistuessani olen tyytyväinen toimintaani. Oon saattanut kertoa tästä ennenkin, mutta oikeesti mun yksi parhaimpia onnistumisia kasvattajana (tää saattaa olla hiukan surullista) on se, kuinka kerran bussi heitti mun ja L:n ollessa valoissa odottamassa, vesiryöpyn meijän päälle ja mää aloin nauraan, ääneen ja tunnetta säästelemättä. Se oli just semmonen sanoma minkä mää haluaisin välittää pojillekkin "Mitä väliä? Huvittavaa oikeestaan.". Pienen (ja isommankin) ihmisen elämässä tulee aika helposti isoja vastoinkäymisiä, jos bussin heittämät vedet päälle on jo jonkun sortin katastrofi. Mun mieltä on lämmittänyt viime aikoina, kun aina toisinaan L toteaa, että "-Ei se mitään, se oli vaan moka." tai "Mää vähän mokasin.", kunpa pojilla pysyis toi mukana pitempäänkin, että ei se mitään, että joskus tulee mokia, itellä ja muilla, turha jäädä velloon.

Asiasta toiseen ja ehkä tän postauksen tärkeimpään (...); mää vein L:n äskön kerholle ja yksi äideistä sano mulle, että: "-Asutteko te xxxxxxxxx:ssä?", vastasin, että: "-Ei itseasiassa, vaan xxxxxxxxxx:ssa." "-Aijaa, mää oon luullut, että te asutte siellä, kun sua näkee sielläpäin niin paljon." "-No, itseasiassa, mää käyn siellä salilla." Köh, köh. (Sit mää pilasin kaiken ja aloin selittään jotain, että: "Se leveä hymy mun naamalla johtuu sit siitä, ettei tarvi työntää vaunuja ja saa olla ihan yksin liikkeellä..." yms, noi on just semmosia juttuja, mitä ei ehkä kannata alkaa ekana jutteleen tuntemattomille äideille kerholla. Hyvä muistisääntö on: Älä dissaa lapsiasi.)

Postauksen kuvat on ottanut L (!!!), jolle luovutin järkkärin eilen ensimmäistä kertaa. Vaarille ja A:lle tiedoksi: En ikinä ottaisi turhia riskejä rakkaan kamerani kanssa. L nauttii moisten laitteiden suhteen jo mun silmissä melkoista luottamusta ja kuten kuvista näkee, riski ei ollut turha. Kattokaa nyt tota kuvaa pikkuveljestä, eiks oo ihan mätä-magee?!