Tosi vaikea selittää.

Täällä on nyt yks super-ylpee nelivuotias, sillä nythän hän voi tehdä yksin jo oikeastaan ihan kaikkea, koska hän on jo neljä. Lauantaina L sai olla peräti kaksi kertaa yksin kotona roskien viennin ajan ja hän on siitä lähtien muistanut kertoa oikeastaan kaikille, että: "-Nyt kun mää oon neljä vuotta, niin mää saan olla ihan yksin kotona.". Vastaukseksi hän saa hieman yllättyneitä katseita ja mulla onkin ollut kova tarve rientää selitteleen, että: "-Vaan sen aikaa kun mää vien roskat. Enkä mee hissillä, jos se sattuis jäämään vaikka jumiin. Enkä mää niitä S:n kans kaksin jättäis, kun S:han voi tehdä minuutissakin jo ihan mitä vaan. Et en mää niinku hullu sentään ole." Yms. Nopeasti pyyhkäisen nousevan hien helmet otsaltani ja hymyilen luottamusta herättävästi. 

Mulla on ihan räjähtänyt käsistä taas toi mun facebook -innostus ja päivittelen statustani lähes päivittäin, joten pahoittelut niille kavereille, keille tulee nyt toistoa, haluan nimittäin jakaa tuntojani synttäreitten jälkeisestä mielentilastani. Taas. Mää en tiedä mistä se johtuu, mutta mulle ja kyselyitteni mukaan myös A:lle tulee kaikkien poikien juhlien (ristiäiset ja synttärit) ja ehkä jopa meijän häittenkin jälkeen vähän sellanen jännä olo, että "Jes, me tehtiin se! Me taidettiin saada ihmiset uskoon, että me ollaan jotenkin hajulla siitä mitä meijän pitäis tehdä!". Vähän kikatuttaa, että "Noin kai se kuuluu tehdä.". Ei sillä, että pyrkisin kaikessa tekeen niinkuin muut (no ehkä ihan vähän), mutta eihän mulla ole ennen ollut mitään käsitystä siitä, miten jotkut häät, ristiäiset tai lastenkutsut järjestetään ja sitten kun ihmiset on, että "-Tosi kivat juhlat, kiitos, kiitos!", niin oon ihan, että "-Ai oli vai?! Tosi kiva kuulla! (Me ollaan ihan kujalla A:n kans näissä hommissa, että vähän oli tuurissaan.)". Siinä missä L:n ollessa pieni stressasin kaikesta aivan älyttömästi, pääsin sinänsä helpolla, että järjestettiin siskoni kanssa lapsillemme tuplaristiäiset, pojillamme ollessa ikäeroa vain viikko ja näin ollen minua jonkin verran aikaansaavampi sisareni oli koko ajan tukena järjestelyissä. Silti muistan kuinka vauvoja pukiessamme takahuoneessa ja kävellessämme juhlaväen eteen päässäni humisi ja itku meinas tulla pelkästä jännityksestä. Häihin pukeutumisesta ja ihmisten eteen kulkemisesta puhumattakaan. Isä oli ihana ja taisi luulla, että mua ressaa näytänkö hyvältä ja toisteli, että "-Hanna sää oot kaunis. Hengitä vaan. Rauhotu." vaikka tosi asiassa ulkonäköni oli siinä vaiheessa pienin murheistani ja pelkäsin vain oksentavani tai alkavan itkeen täysin kontrolloimattomasti, siinä vaiheessa en jaksanut edes toivoa, että jalkani suostuisivat liikuttamaan mut alttarille asti. Häittenkin järjestelyissä siskoni oli melko suuressa roolissa ja täytyy sanoa, että jos siskoni sanoo jotain hoitavansa, niin asia poistuu täysin stressaus-listaltani. Olen huomattavasti rentoutuneempi, jos siskoni lupaa hoitaa jotain verrattuna siihen jos lupaisin itse hoitavani kyseisen asian. Mutta viimeistään S:n tultua mukaan kuvioihin olen kaiketi päättänyt (armollisesti) antaa äitini ja siskoni elää omaa elämäänsä, enkä enää konsultoi heitä jatkuvasti kaikesta "mitä pitäisi tehdä", ehkä tarttisi, koska S:lta puuttui esim. se sininen nauha puvustaan ristiäisissä. Detaileja, detaileja. Oikeastaan juuri tuon sinisen nauhan unohtumisen jälkeen alkoi tapahtuun muutosta mun asennoitumisessa, ei se oo niin vakavaa. Se on ihan hyvä, vaikkei kaikki meniskään nappiin. Positiivista suorastaan jos joku menee. Mää puhuin L:n synttäreitten jälkeen siskollenikin näistä mun tuntemuksista ja naurun määrästä päätellen tämä ei siis ole aivan tavallista, vai onko? Tunteeko muut suunnatonta ylpeyttä ja ihmetystä aina kun hoitaa homman kotiin ihan ilman äidin apua, että tässä sitä nyt ollaan, ihan aikuisena? Ja ennen kaikkea, loppuuko tää joskus, vai lyödäänkö me A:n kanssa vielä ylävitosia siinäkin vaiheessa, kun ollaan järjestetty meille paikat hoitokodista ihan itse? Eikä tää oo semmosta, että mää jotenkin lorvailisin läpi elämän muitten hoitaessa kaiken mun puolesta, vaan mää en vaan voi jotenkin käsittää, että mää oon tässä nyt sitten perheen äiti ja järjestelen lapsilleni synttäreitä yms, asiaan suhtautumista vaikeuttaa sekin, että huomaan jatkuvasti ajattelevani, että "jos mää olisin L, niin vähän olis siistiä, jos.." jne. Ehkä tää voi johtua siitäkin, etten mää koskaan varsinaisesti uskonut, että mää olisin joskus tässä tilanteessa tai ehkä mää luulin, että sitten kun tai jos mää tuun joskus äidiksi niin mun persoonani muuttuu täysin ja kaikki äiti-jutut tulee ihan luonnostaan. Ja nyt kun mää teen näitä (äiti-)hommiani, niin huomaan edelleen olevani se sama Hanna ja välillä ajattelen, että "-Oos ny!", enkä pysty, hyvistä yrityksistäni huolimatta, millään ottaan itseeni kauheen tosissaan. Ajatukseni tästä vanhemmuudestanikin on suunnilleen sitä luokkaa, että "Kunhan nyt räpiköin ja koitan pitää kaikki onnellisina.". Kasvatusperiaatteita mulla taitaa olla yks tai kaks: "Pidä huoli, että pojat tietää, että niitä rakastetaan." ja "Ole rehellinen ja luotettava.". Kaikki muu ei oo just niin nöpön nuukaa. 

Eilen me ajeltiin aika myöhään illalla kotiin, kun pojat olivat olleet mummulassa sen aikaa, kun mun eno ja tämän vaimo järjesti mulle ja A:lle ranskalaisen illan/illallisen (!!!). Pojat nuokkui takapenkillä ja yhtäkkiä L sanoi takapenkiltä. "-Äiti, mää haluaisin jutella kiusaamisesta. Mitä on kiusaaminen?" Ehkä kahden sekunnin tuumaus-ajalla vastasin, että: "-Se on sitä kun haluaa ihan tahallaan pahottaa toisen mielen. Se on tosi inhottavaa.".  Ja taas lyötiin salakavalasti etupenkillä läpyt A:n kans. "-Wau, tosi hyvä!" A sanoi hiljaa ja mää olin ihan polleena, "What up? Kylläpäs keksin hyvän vastauksen.".

Katseleeko kukaan muu toisinaan itseään hiukan ulkopuolisin silmin ja hämmästelee, kuinka onkin niin onnekas?