Korjaan...

... Pahinta mitä tälle blogille voi tapahtua on se, että mun (meijän) tietokone menee rikki. Voin kertoa, että oli aika kuumottava ilta tuossa toissapäivänä, kun koitin pelastaa esim. serkkuni lapsen 1 v. kuvia, siskoni perheestä otettuja perhepotretteja ja tietty kaikkia itselleni ottamia kuvia koneelta ulkoiselle kovalevylle, pitäen samalla lujasti kiinni laturin piuhasta, sillä heti heilahtaessaan, koneesta loppui akku. Tottakai siskon ja serkun kuvat olivat jo säästössä muuallakin kun vain koneella, sillä en harrasta uhkapelejä, mutta jo sekin, että kuvat olisivat tallessa enää yhdessä paikassa oli musta todella ahdistava. Eikä edes mennä siihen, että vaikka koneesta posahtaisi akku, niin kuvat oletettavasti pysyisivät siellä silti tallessa. Allekirjoittanut ei tuppaa jättää asioita sattuman varaan.

Muutenkin toissapäivä oli ahdistava. Aamulla kesken leikkien S:lta jumahti niska, oikein kunnolla. Vaikka mää meenkin aika helposti näyttään poikia lääkärille, niin en määkään olisi koskaan uskonut, että tuollaista kaksi vuotiasta tarvitsisi lähtee niskakivun takia lääkäriin viemään, mutta poika oli kyllä niin kipee, että A oli Mehiläisessä heti sen auettua aamukahdeksalta. Vain pitäessään päätään vasenta olkaansa vasten S välillä rauhoittui, mutta muuten sävähteli kivusta, itki ja toisteli "Sattuu, sattuu!", oppipa hän uuden sanankin, kun puin varovasti tälle vaatteita ennen lääkäriin lähtöä; "-Auta." Vaihdoimme A:n kanssa samalla hetkellä jonkun verran tunteikkaan katseen.

Olin aiemmin sopinut, että samaisena aamuna serkkuni tytär tulee meille hoitoon ja häntä odotellessa googletin niskakipua; aivokalvontulehdus siellä, aivokalvontulehdus täällä. Ai että. A onneksi laittoi parin tunnin lääkärireissulta koko ajan väliaikatietoja, mitä epäillään, mitä lääkettä on annettu ja mitä testejä otetaan. Ensimmäinen helpottunut huokaus pääsi suustani, kun tulehdusarvot olivat normaalit, minulle se tarkoitti, ettei sillon voi olla aivokalvontulehdusta. Ja olipas onni, että mulla oli S:n lääkärireissun ajan ihana pikku-neiti täällä meitä viihdyttämässä, niin ei tarvinnut esim. itkeä sikiöasennossa olkkarin lattialla tms.

S:n mentyä vain enemmän ja enemmän linkkuun lääkkeistä huolimatta, poika lähetettiin sairaalaan lasten polille. Soitin lomaileville vanhemmilleni, josko he voisivat tulla katsomaan L:a siksi aikaa, kun menisin mukaan sairaalaan. A ja S menivät edeltä ja puolen tunnin päästä mun vanhemmat tuli hakeen L:n kylään ja heittivätt mut sairaalalle. Voi että mun äitiä ja isää, niillä ei ole kyllä montaa lomaa ollut sen jälkeen kun L syntyi, etteivätkö he olisi jeesailleet meijän porukkaa kun joku on kipeenä ja yleensä sairaalassa. Kirjoitin pitkän postauksenkin siitä, kuinka mun vanhemmat on niin ihania ja kuinka mää arvostan sitä, että tollasissakin tilanteissa, ne on niin reippaita ja viihdyttää L:a, että "-Ei kai me L vaan lättyjä syödä lounaaksi?" ja sitten kun koitan olla herkistelemättä ja maksimoimatta takapenkillä, niin porukat kertoo puolileikillään, että heidän piti olla itseasiassa vielä reissussa, mutta iskä oli jostain syystä halunnut edellispäivänä kesken kaiken kotiin "-Tuli varmaan joku etiäinen:" yms., mutta samaisena synkeänä keskiviikkona se postaus hävisi juuri kun olin sitä julkaisemassa. ... Oli vähän - kurja päivä. Mutta siis - huikeet vanhemmat.

Lasten polille päästyäni S jo käveli, pää kylläkin ihan vinossa, mutta ei enää vaan maannut ja huutanut ja parin tunnin päästä päästiin jo kotiin, kun lääkkeet alko selvästi vaikuttaan. Huh huh, olipahan erikoista, diagnoosi oli torticollis. Poika syö nyt tulehduskipulääkettä viikon, joskin lääkäri korosti, että hyvin herkästi tulee antaa toinenkin viikko, sikäli vaikuttaa vielä kipuiselta. Pää on aina aamusta olkapäätä vasten ja "-Sattuu.", mutta iltaa kohden pää suoristuu ja vauhti kiihtyy, joten eiköhän tämä tästä taas. Palataan asiaan! (Kuvat on tosiaan ulkoisella kovalevyllä ja mulla on käytössä nyt tämmönen vanha masiina johon en uskalla liittää rakkaita kuviani, ettei joku räjähdä, joten ilman kuvia mennään.)