Hetkeksi keskeytynyt lista.

Josko sitä listaisi taas vime aikoina mua ilahduttaneita asioita, jottei pääse totuus unohtuun. Eli pidemmittä puheitta, minua on viime aikoina ilahdutanut seuraavanlaiset asiat:

-Torstain leffailta pikkuveljen luona, jossa minä olin herkku-vastaava ja, kuten sanottua, maksimointi on kivaa.
-Tyviväri, jonka ehdin ja jaksoin läträtä päähäni perjantaina samaan aikaan kun S istui kylvyssä.
-Kaupungilla näkemäni, todennäköisesti isoäidin ja lapsenlapsen kohtaaminen, jossa oli sellaista riemua, että se tarttui ohikulkijoihinkin, lapsi kiljahteli onnesta jo kaukaa mumminsa nähdessään ja mummi hymyili ja harppoi ja heilutti ja teki selvästi mieli juosta ja ja ja, ihanaa. Siinä jälleennäkemisessä oli kyllä jotain aivan erityistä. Herkkyyttä ei varsinaisesti vähentänyt se, että tapaaminen oli sovittu Keskustorin suuren kuusen luokse.
-L:n reipas toiminta kukkakaupassa ja tämän valitsemat kukat keittiönpöydällä.
-Ensimmäinen joululahja hommattuna! Ihana aloittaa touhu niin, että vaikka en keksisi kenellekkään muulle mitään, niin tämä ensimmäinen lahja on (omasta mielestäni) niin hyvä, ettei haittaa (teoriassa) vaikka muut jäisivät ilman.

-Ihanat ihmiset kaupungilla. Tällä viikolla ollaan kerätty tosi paljon hymyjä ja monet ihmiset ovat alkaneet jutteleen meijän kanssa jonoissa ja liikennevaloissa, ihanaa. Jopa se yksi myyjä, joka tuli siivoamaan L:n lattialle kaatamaa meikkipuuterilaatikkoa oli maailman ihanin, vaikka hänellä olisi ollut täysi oikeus antaa tiukkaa palautetta moisesta huolimattomuudesta mun ja L:n osalta: "-L, mitäs sanotaan." "-Anteeks, äiti." "-Ei sun multa tarvi pyytää anteeks, kun kaupan tätiltä." Maailman hiljaisin, itkua pidättelevin ja nolostunein: "-Anteeksi." "-Ei se mitään, vahinkoja sattuu." "-Äiti, mun silmiä särkee."
-

Näin pitkälle ehdin kirjoittaan postausta lauantai aamuna, ennen kuin lähdimme mun vanhemmille kylään. Siellä, tehdessäni iloisesti aamiais-brunssia äiti tuli kotiin ja kertoi, että mummu on kuollut juuri. Mun ihana, rakas, super-tärkeä mummu. Komppaan L:a "Äiti, mun silmiä särkee.". Mutta nyt on aika taas jatkaa listaa.

-Kuinka usean yrityksen jälkeen tänään vihdoin onnistuimme yhyttämään naapurin lapset päiväkoti-ryhmänsäkanssa puistosta. Voi ihmetystä ja iloa, kun yht'äkkiä kaikki kivat kaverit olivatkin siinä!

-Keskustassa olevan kukkakaupan pitäjä, joka kertoi myyneensä kukkia nyt muutaman kerran velaksi (Oli kuulemma muutama velkalappu kirjoitettuna, että tulevat maksaan myöhemmin, kun "-Oli niin akuutti tarve.".), kun kortilla maksu ei ole remontin takia onnistunut.

-Se, että uskallan sanoa ihmisille nykyään kivoja asioita pelkäämättä, että annan itsestäni dorkan kuvan ja kukkakaupan tädillekin sanoin vaikuttuneena, että; "-Voi että, ompa ihanaa ja varmaan aika harvinaistakin nykyään."

-Itselleni ostama Haribon -joulukalenteri. Omnomnom.

-Kaverin ilme ja olemus, kun tein hänelle kivan kampauksen kun hän oli menossa pikkujouluihin. Ihanaa, kun pystyy tekeen jotain, mistä toiselle tulee kaunis olo.

-Kuinka L ja S olivat innoissaan, kun ehdotin, että leikkaisin heidän hiuksensa ja oli jopa pientä kilpailua, kuka saa ekana olla parturissa. Jos nyt muut lapset tuppaakin lähteen puistoista ja kyläpaikoista vähän säyseämmin, niin harva on hiustenleikkaukseen menossa yhtä sovinnolla.
-Poikien riemu sunnuntaina HopLopissa, kun lopultakin sinne oikeasti mentiin kaiken sen asiasta puhumisen jälkeen.
-Ne kuvat jotka kävin ottamassa mummusta ja vaarista alku vuonna.
-Poikien kanssa bussilla tehty retki hiljaiseen Ikeaan.
-Uusi, jostain piirretystä kopioimamme ulos/pihaan/kauppaan/retkelle -lähtö laulumme, jolla koitan/koitamme saada porukan innostumaan asiasta: "-Sano "-Joo! Joo! Joo! Joo!" seikkailulle!". Pieni panostus itseltä voi poikia yllättävän iloisen ulos lähtö -fiiliksen. (Ainakin esim. kerran kahdestakymmenestä.)

-L:n hellyyttävät yrityksen koittaa olla olematta vaivoiksi yöllä, kun äiti oli jo antanut vettä, yskänlääkettä, särkylääkettä, ottanut kainaloon ja tehnyt petipaikan olkkariin. Eteisessä yksin hiipiminen hakeen vettä sänkynsä vierestä ja vessassa käynti, unen hakeminen sohvalla kääntyille ja lopulta kuiskaus meijän sängyn vierestä: "-Äiti, jos sää et tuu hieroon mun jalkoja, niin musta tuntuu, että alan itkeen."
-S on terve.
-A:n tekemät iltapalavoikkarit. Lämpimät voileivät on Top10:ssä Maailman ihanimmissa asioissa.
-Tangle Teezer -harja. Siis, ihan huikee!
-Se setä, joka on usein aamupäivisin meijän kans samassa ruokakaupassa hakemassa sitä yhtä tölkkiä juomista ja joka tulee aina jutulle ja sanoo aina samat asiat: "-Onko äiti ollut kiltti? Mullakin on äiti. Sillä on tosi paljon rahaa ja kavereita.". Musta se on ihan hyvä, että hän sanoo sen aina, jos se on hänelle tärkeetä. Viimeksi sanoin hänelle siihen, viitaten käsissäni ja vaunuissa roikkuviin isoihin juures-pusseihin, että: "-Kato ny kun oli tarjouksessa, niin oli sit pakko ottaa kaikkee."  Naurettiin vähän ja moikattiin.


Nämä nyt ainakin.

Vauvaharjalle käyttöä.

Mää oon ihan levottoman väsynyt, joten sovitaan, että mää oon syyntakeeton tämän postauksen sisältöön. Villi veikkaus; sisällöttömyyteen. Mutta ei se mitään, sillä I bring to you: suu- ja sorkkatauti! Tai koitan olla tuomatta ja siksi ollaan pysytty visusti kotosalla viime päivät. Ja joo, mää tiedän, että tautia kutsutaan nykyään enterorokoksi, mutta haloo, kumpi on dramaattisempi?! Kyllä. Eli kutsukaamme sitä suu- ja sorkkataudiksi.

Ja tautihan on siis S:lla, meidän omalla eksoottisten tautien keräilijällämme, jonka totta tosiaan toivoisin vaihtavan harrastusta. Ja diagnoosi on luonnollisesti allekirjoittaneen käsialaa, mutta kun laittaa googleen hakusanaksi "lapsen huulissa näppyjä" niin hyvin varhaisessa, jopa yllättävänkin varhaisessa, vaiheessa alkaa toivoon, että kyseessä olisi suu- ja sork-.. okei, enterorokko. Muut vaihtoehdot tuntuivat olevan enemmän ja vähemmän lopun elämää mukana pysyviä. Tuossa vaiheessa tautia vaihtoehtoja oli vielä kiusallisen paljon, mutta kun sunnuntai yönä poika ei saanut nukuttua sen takia, että jalkapohjia kutisi niin paljon ja jalkoihinkin nousi näppyjä, niin google tarjosi enää aika maltillisen määrän vaihtoehtoja.

Kerhollekin rimpautin maanantaina ja esitin pahoitteluni perjantai-aamusta, jolloin iloiset veitikkamme ovat olleet mestoille mahdollisesti levittämässä - iloisuuttaan. Luonnollisesti senkin puhelun aikana oli väläytettävä suu- ja sorkkatauti -korttia. Tietty. Olivatkin sitten eilen aika kiitollisen kuuloisia, kun soitin, etten vie L:a tiistain kerhoon, jos tämä on saanut tartunnan pikkuveljeltään, vaikka onkin oireeton. Tai siis, oli oireeton.

Myönnettävä on, että kun olen taudin sairastaneiden kokemuksia googlesta lueskellut, on itsellänikin suu ja sormenvälit alkaneet kihelmöimään yön pimeinä tunteina, joten en ole vielä täysin vakuuttunut, onko L:n kutinat tällä hetkellä fyysisiä vai psyykkisiä, tämän kuunneltua kuinka olen taudista puhunut (kauhistellut) puhelimessa ja harjaillut veljen jalkapohjia (äitiyspakkauksen) vauvaharjalla. Samaa tekniikkaa käytin muuten vesirokoissakin, että vink vink vaan. Joka tapauksessa tänä aamuna, nukuttuaan yönsä yskän ja pääkivun takia huonosti, lähes hysteerinen L juoksi ympäri kotia varpaillaan, kun jalkapohjiin tulee kuulemma näppyjä ja ne kutiaa kamalasti. Itse en ole vielä niissä näppyjä nähnyt, mutta kyllähän sen itsekin tieää ennen muita, koska nenään on nousemassa noteerattava finni. Ei myöskään suostu juurikaan syömään, kun "suun katto" (kitalaki) ja kieli on kipeät. Erittäin hyvä mielikuvitus ja empatiakyky tai sitten enterorokko. Jää nähtäväksi.

Meidän perheen jaksamisen kantavia voimia tuntuisi tälläisinä aikoina olevan A:n unenlahjat (ja mun läheisten kuuntelunlahjat), niin raivostuttavaa kuin toisinaan onkin, että vaikka täällä tapahtuisi mitä, niin tyyppi vaan nukkuu onnellisesti. Siis ihan todella, vaikka sohvalla niin, että pojat istuu tämän päällä. A saattaa illalla sanoa laskettuaan kirjansa lattialle, että: "-Menee ehkä 35 sekuntia." ja laittaa silmänsä kiinni, sit mää tuijotan häntä tiiviisti lähietäisyydeltä, jolloin hän sanoo "-No, en mää pysty nukahtaan jos sää koko ajan tuijotat." ja laittaa silmänsä kiinni. Kun viidentoista sekunnin päästä heiluttelen kättäni tämän naaman edessä, ei tule enää pienintäkään reaktioo. Kaikista hälyttävintä ja ihmeellisintä on silti se, että, uskokaa tai älkää, hän saattaa myös nukahtaa iltaisin, vaikka mää haluaisin jutella. Tai jopa kesken mun puheen. Tosi ihmeellistä. Mutta joo, siinä missä mää en pysty nukahtaan levottomina öinä, kun valmistaudun jo henkisesti seuraavaan ylösnousemiseen (? Joo mää oon dramaattinen, mutta tää menee nyt jo vähän liian dramaattiseksi munkin makuun.), niin A saa uudestaan unenpäästä kiinni välittömästi. Ja koska A saa öisin paremmin nukuttua, niin hän nousee aamulla (nykyään taas n. klo. viisi-kuusi) poikien kanssa ja mää saan nukkua ainakin aamun levollisesti, kun tiedän, että A hoitaa. Ja helpolla S on siis päässyt taudistaan, että ei täällä mitään semmosta hämminkiä ole, kynsiä ei oo irronnut (!!! Ai kamala.), eikä kutinaakaan kestänyt kuin vuorokauden verran. Mutta kahvi on loppunut.

Käytös-käärme.

Olen päättänyt olla huolestumatta tunteitteni vuoristoradasta, sillä olen selvittänyt kaavan; huonosti nukuttu yö; henkisesti pilvistä ja hyvin nukuttu yö; henkisesti aurinkoista. Pääsääntöisesti näin. Ja sitten on nämä huonosti nukutun yön jälkeiset aikaisin heräämiset, jolloin on tämä pirteyden piikki ennen romahdusta. Mää en tiedä mitä täällä oikein tapahtuu, tai tarkemmin sanottuna, mitä S:lle tapahtuu. Keskiviikko-torstai yön hän nukkui todella huonosti ja heräili monta kertaa itkeen, yskiin ja pärskiin. Torstaina oli suht terveen oloinen, mitä nyt posket helotti. Torstai-perjantai yön poika nukkui kuin tukki, niinkuin koko muukin porukka. Perjantain poika oli mielestäni ihan terve. Ja viime yönä sitten taas heräili alkuillasta todella tiuhaan tahtiin, itki kovasti, yski sillä ihmeellisellä takapotkulla (tosi vaikea kuvailla, norpahtava takapotku?) ja oli tosi räkänen ja kuuma. Sitten se meininki meni taas niin ihmeelliseksi, että pitkästä aikaa kaivettiin esiin ystävämme Ventoline. Jotenkin super-liikuttavasti poika rauhoittui heti kun sai maskin naamallensa, hengitteli sitä rauhallisesti ja tuijotteli sen takaa silmiin, nukahti ja sen jälkeen S ei herännyt kertaakaan koko yönä. Melko hämmentävää.

Sitä paitsi, (Ihan mun lemppari alotuksia toi "sitä paitsi", eikös oo ihan päivän selvää minkä sorttista tekstiä tollasesta aloituksesta seuraa?) mää osasin kyllä odottaa tota meijän esikoisen kysely-vaihetta, mutta kukaan ei varoittanut mua tästä.. ööö... mikäs olis sopiva termi... todentamis (?) -vaiheesta. Super-raskasta. Paljon raskaampaa, kuin keksiä vastausta kysymykseen "-Miksi joistakin pilvistä sataa vettä?" ja voin kertoa, että sekin on mulle aika raskasta. Todentamis -vaiheella tarkoitan tätä, että mun pitää nähdä, kuulla ja no, todeta kaikki mitä L:kin näkee, kuulee, tekee ja kokee. Siis kaikki. "-Äiti, tuu kattoon, nopeesti!" "-Äiti, kuulitko? Kuuuliiiitkooo?" Ja sanomattakin on selvää, että koko kokemus ja no, oikeastaan kaikki, on pilalla, jos en ehdi sitä todistamaan. Ja jos pikkulego-ukko kiipeää torniin, niin mun on mentävä katsomaan. Jos lelulehdessä on uusi minifiguuri, sitä on mentävä kattoon. Jos pikkuveli tekee jotain. Jos L rakentaa jotain. Piirretyissä tapahtuu jotain villiä. You name it, "-Äitiiii, tule katsomaan! Nopeesti!". Ja jos sanon "-Ihan kohta!" saan aikaa kolmesta viiten sekuntiin. Ja tekemiselle annettavan huomion on oltava sata prosenttinen. Super-raskasta.

Mää oon tehnyt L:lle käytös-käärmeen. ... Huoh. Käärme jolla on palloja selässä ja aina kun käyttäytyy hyvin (aka. kärsivällisesti) saa pallon päälle tarran ja kun käärme on täynnä tarroja mennään lelukauppaan, josta saa valita jotain keskikokoista. Tavallaan syytän hiukan itseänikin siitä, ettei käytös-käärme täyty päätä huimaavaa tahtia, sillä L kyllä on kärsivällinen sen neljä sekuntia sen jälkeen kun S on satuttanut tai rikkonut leikit, mutta siinä vaiheessa kun ehdin paikalle, on L jo oman käden oikeudella suorittaut kostonsa. (Koska haluan olla luottamusta herättävä kirjoittaja, tarkistan toisinaan, melko useinkin tekstini paikkansa pitävyyden ja sanojen oikean merkityksen, joten nytkin tarkistin vielä mitä omankädenoikeus tarkoittaa ja ensinnäkin, se näköjään kirjoitetaan yhteen, mutta katsokaas mitä wikipedia tuumaa asiasta: Omankädenoikeuteen syyllistyy henkilö, joka oikeutensa puolustamiseksi tai toteuttamiseksi omin valloin ryhtyy toimeen, jota hän ei saa tehdä ilman viranomaisen (eli mun, tietty) myötävaikutusta.) Silmä silmästä. Nyrkki nyrkistä. Legorakennelma legorakennelmasta. Päästään lelukauppaan varmaan sopivasti tammikuun ale-myynteihin.

Eilen illalla oltiin sitten L:n kanssa kahdestaan kaupungilla, kun oli sellanen olo (varmaankin molemmilla), että voitais tehdä jotain kaksin. Ei mitään ihmeempää, käveltiin käsikädessä, reput selässä ja katteltiin jouluvaloja. Ostettiin heijastimet. Tärkeitä juttuja molemmat. Mutta semmosta. Kuvat on meijän aurinkoranta -leikistä, jota leikittiin joku sateinen päivä. Mukavaa viikonloppua kaikille, palataan taas!

Kivaa ja vähemmän kivaa.

Moronmoro!

Mulla on toisinaan hiukan hankaluuksia tämän tekstin tuottamisen kanssa ja pääasiallinen ongelma siinä on usein se, etten oikein tiedä minkä lähestymistavan kerrontaani ottaisiin. Raato-rehellisen? Positiivisiin asioihin keskittyvän? Arjen yksityiskohtaisen kuvailun? Välillä on hankala päättää. Ehkä satunnaista dramaattisen musertavaa ja sielua puristavaa elämän ahdinkoa kuvailevaa paatosta lukuunottamatta omimmalta tuntuu kuitenkin positiivisiin asioihin keskittyvä lähestymistapa. Koska kuitenkin olen erittäin paljon muiden ihmisten ajatuksia, mielipiteitä ja tuntemuksia miettivä henkilö, huomaan aika usein pohtivani, että noinkohan ihmisiä rasittaa ylenpalttinen ihanuuteen keskittyminen. (Mulla aina joskus käy mielessä, että ihan kuin olisi jotenkin siistimpää olla itseään ja tekemisiään mollaava negistelijä, kuin elämän kauneutta huokaileva iloinen ihminen? Eiks oo älytöntä? Onko kukaan muu miettinyt tätä?) Koska kuitenkin kirjotan tätä blogia lähtökohtaisesti siitä syystä, että musta on kiva kirjoitaa ja kiva kuvata, niin ehkä sitten vaan kirjoitan jatkossakin siihen tyyliin mikä musta itsestäni tuntuu kivalta. Syy miksi tätä olen nyt enemmän miettinyt, on se, että toisinaan pelkistä kivoista asioista kertominen tuntuu kovastikkin epärehelliseltä. Vaikka musta on hyvä idea keskityä kaikkeen positiiviseen ja koittaa löytää ihania juttuja vähän kaikesta, niin olen kuitenkin sen verran avoin tyyppi, että haluaisin tavallaan kertoa täällä kaikesta muustakin, kaikesta surullisesta ja kaikesta väsyttävästä. Jakaa vertaistukea ja oikeastaan myös saada sitä. Siinä on vain se huono puoli, (sen lisäksi, että sitten jäisin vellomaan niitä asioita ja sekin aikani minkä saan raavittua blogin kirjoittamiseen menisi asioiden murehtimiseen ja maksimaalisen tunnekuohun kasvattamiseen todennäköisesti korvissa pauhaavan tunnelmaan sopivan sydäntä riipivän taustamusiikin säestämänä) että en voi enkä halua kirjoittaa tänne muiden henkilökohtaisista asioista. Ja mun tapauksessa se on oikeastaan aina niin, että ne asiat jotka mun mieltä painaa on periaatteessa muiden asioita. Se on ehkä se mun yksi ja ainoa piirre, jonka lasken lukeutuvan hyvinkin vahvasti yksiin mun parhaista ja yksiin mun huonoimmista piirteistäni; toisten ihmisten asioiden miettiminen. Mulla on toisinaan hieman kuluttavakin tapa omia "muiden" murheet omikseni ja pyöritellä niitä mielessäni ja koittaa keksiä ratkaisuja asioihin. Murehtia etukäteen ja murehtia jälkikäteen ja miettiä mitä pitäisi sanoa tai tehdä ja miettiä mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Ja vaikka tässä kirjoittaessanikin mietin, että "Miksikös tämä olikaan musta mun hyvä piirre?", niin ihan oikeasti olen kyllä sitä mieltä, että maailma olisi parempi paikka kun ihmiset koittaisi eläytyä toistensa tilanteisiin ja omia vähän niitä muidenkin murheita, eikä vain miettiä, että "Ei ole mun asiani.". Siksi laitoinkin "muiden" lainausmerkkeihin, kun mihinkä se raja sitten pitäisi vetää, että mitkä on muiden murheita? Milloin on ok ajatella, ettei toi asia kuulu mulle, kun se kuitenkin koskettaa sua ja huomaat toisen ahdingon/surun/avuntarpeen? Tämmöstä kevyttä. Joten keskityn positiivisiin asioihin, sillä jos johonkin, niin ainakin omaan asenteeseeni pystyn vaikuttaan. Ja jos hyvä säkä käy, jollekkin muullekkin tulee mun jutuista hyvä mieli.

Aamulla oli ehkä maailman kaunein sää. Hengitykset höyrys ja aurinko paistoi. L kertoi kuinka mummu oli tehnyt viikonloppuna miniruisleipiä ja niitä oli saatava kotonakin. Myöhemmin päivällä, L:n jäätyä kerholle S nukahti sopivasti vaunuihin ja menin mun pikkuveljen kanssa sushi-buffettiin (oi oi oi) syömään. Pahus, nyt ei oikein irtoa muuta, harva asia vaikeuttaa positiivista suhtautumista elämään niinkuin valvotut yöt. Pojat kyllä nukkuu, kun kävivät räjäyttämässä unirytminsä uusiksi viikonloppuisella yökyläilyllä mummulla ja vaarilla. 

Edit:// Tai esim. terapia-blogi. Nukuin viime yön kuin tukki. Tietty. :)

Kengät jalassa.

Jotenkin sitä aina keskittyy niin siihen kuinka rankkaa mulla on, kun mun mieheni on niin hajamielinen, mutta sitten kun mää kattelen ikkunasta, kuinka hän eka vie roskat, lähtee töihin, ajaa hetken päästä takasin roskakatoksen viereen, hyppää ulos autosta ja hakee roskikseen heittämänsä eväät mukaansa, niin ei voi oikein sulkea silmiään siltäkään tosiasialta, että on hällä itelläänkin varmaan joskus vähän työlästä. (Ja sitten mää heitin hänelle jääkaappiin unohtuneen, sheikkeriin tehdyn aamupalasmoothien ikkunasta.) On se rakas.

Viikonloppuna kuvailin asioita jotka ilahduttaa mua. Mää oon niin onnellinen, että jossain matkan varrella hyväksyin sen, että joskin musta minimalistinen ja hillitty koti on tyylikäs, niin se ei ole mua. Oli aika jolloin esim. jääkaapin oven oli oltava tyhjä, mua ärsytti jos siinä oli yhtään lappua tai kuvaa kiinni ja jossain mielenhäiriössä L:lle ostamani kirjain-magneetit oli sikinsokin jääkaapin ovea koristaessan huomattavan suuri ärsyke mulle. Nykyään jääkaapin ovessa on kaikkia ihania ilostuttavia juttuja. Mm. kummitytön värittämä kuva, siskolta saatu kirje, pikkuveljen pojille antamia örkkejä ja poikien piirrustuksia. Ja saanen huomauttaa, että yhdessä niistä seisoo kuulemma sateenkaaren päässä äiti. :') Hyvät hyssykät sentään.

Pesin viikonlopun aikana poikien ulkovaatteet ja voi että on ihanaa aloittaa uusi viikko niin, että kaikki haalarit, hanskat ja muut ulkovaatteet on eteisen naulakossa puhtaina roikkumassa. Moinen touhuhan on oikeestaan ihan yhtä turhaa, kuin keittiönpöydän alta imurointi, mutta toisinaan kuitenkin vissiin ihan suotavaa. 

Ollaan A:n kanssa siirrytty keittään kuuden sijaan nykyään kahdeksan kuppia kahvia aamulla. En oo varma onko se noi isommat kahvimukit vai poikien sisäinen herätyskello kumpi siihen on enemmän vaikuttanut, mutta kuusi ei enää tunnu riittävän riittävään santsaukseen. Porukatkin juo nykyään kahvinsa samankokoisista mukeista ja touhuhan menee ihan mahdottomaksi kun mennään sinne kahville. Ekasta pannullisesta kun saa kaikki vaan yhden kupillisen ja sitten kiusaantuneina vilkuillaan toisiamme, kun äiti kysyy, että "-Haluaako joku lisää kahvia?" "En mä... ei mun takia tarvi uutta keittää, mut jos joku muu haluaa, niin kyllä määkin voisin vielä toisen kupillisen juoda." Ihan mahdotonta. 

Kappas, on mua naurattanutkin viikonloppuna. Lähinnä kyllä vaan marisin, kuinka kurjaa on olla taas kipeenä. Mulla on ollut karski päänsärky ja yskä nyt muutaman päivän. Kun meen makaan niin mua yskittää koko ajan, saan nukahdettua joskus puolenyön jälkeen ja herään viiden maissa (ennen poikia, jee, ne nukkuu jo yli viiteen!) taas yskiin niin, että on pakko nousta tai herätän koko jengin. Lauantai-iltana haettiin iso satsi kiinalaista ja mentiin porukoille syömään, L nukahti autoon ja kun herätettiin se mummulaan päästyänne, poika oli ihan surkeena; päähän sattu, ei suostunut syömään mitään (vaikka mummu ja vaari ei oo niin tarkkoja siitä syökö kullanmurut mummulassa jälkkärin ennen pääruokaa, kunhan nyt syövät jotain) ja vaikutti kuumeiselta. Lähdettiin heti syötyämme takasin kotiin, L nukahti taas autoon ja kotona leikittiin taas sairastupaa. (Potilas makaa makkarissa ja puhaltaa pilliin aina tarvitessaan jotain, esim. mehua, seuraa, halin tai peiton paremmin yms, ja koko ajan jonkun "hoitajista" tulee käydä ovella kysymässä "-Onko kaikki okei?") Aamulla L oli taas aika huonovointinen, lääkettä saatuaan heti kuitenkin parempi, mutta kun iltapäivällä alkoi kuume taas nouseen ja pää oli kipeä (ei oo koskaan ennen muuten valittanut päänsärkyä)päätin hiukan googlettaa. Mitäs veikkaatte, että google tarjoaa, kun laittaa hakusanoiksi  "pääkipu ja kuume lapsella". ... Kyllä me sitten kuitenkin koitettiin leikkiä lääkäriaseman leikkipaikalla sen vajaan sadan euron edestä, kun ei sitä aivokalvontulehdusta sitten ollutkaan. ... Huoh. No, mää oon vaan (hysteerinen) ihminen.

L piti punnita, että tiedettiin paljonko tälle tulisi antaa lääkettä ja samaan syssyyn punnittiin sitten pikkuvelikin ja samalla sain todennettua sen, etten ole vain kuvitellut, että "kengät" painaa nykyään melkolailla saman verran kun pojat ripustautuu mun jalkoihin. S:n määrätietoisuus on tuottanut tulosta ja nykyään painikavereilla on vain kaksi kiloa (ja kaksi vuotta) eroa massassa. Veljekset on kyllä niin erilaisia ruokailutottumuksiltaan, että välillä oikein naurattaa, kun L kuorii nakkejaan ja S kerää ennakkoluulottomasti lautaselleen kaikkea mitä pöydästä löytyy hillosipuleista sinappiin. Sympatiseeraan molempia; L:a, sillä oon aika samanlainen tuttuun ja turvalliseen luottava ruokailutilanteissa ja alkaa vähän ahdistaan jos tuputetaan jotain arveluttavaa ja S:a, sillä vaikuttaisi, että vaikkakin hän on perinyt isänsä rohkean tavan tutustua uusiin makunautintoihin, hän ei ole perinyt isänsä aineenvaihduntaa ja ruumiinrakennetta. 

Liittyen löyhästi edelliseen, leivoin eilen A:lle tämän lemppareita; joulutorttuja. Ne on sikäli turvallisia, että niistä saa kivaa fiilistä kotiin, mutta ne ei kiinnostaa syömismielessä juurikaan muita kuin A:ta. 

Kyllähän sitä viikonloppuna oli kaikkea muutakin ilahduttavaa, S:n ysäri-haukkari-paita (eiks oo huikee; haukkari-paita, kuulin sen joku aika sitten yheltä kaverilta ja se nousi heti lemppari sanaksi kuvaan hihatonta), itkettävän ihana whatsapp viesti ystävältä, A:n äitiltään saama orkidea (ei me uskalleta kastella tota, tai koskee tohon tai mitään, kun kerrankin meillä on kukkiva orkidea, eikä vaan sitä orkidearuukusta nousevaa keloa), ihanat vieraat lauantai aamupäivänä, mummun korvaan kuiskutetut jutut sairaalassa, Afrikan tähden pelaaminen L:n kans, A joka kuuli, että sanoin "Haetaanko Makuunista leffa illaks?", vastasi: "-Ei viitti, kun ei siellä oo kuitenkaan mitään kiinnostavaa." ja tämän nousu tilanteen tasalle, kun korjasin, että: "-Eiku mää sanoi, että mää hain jo meille leffan." "-Ai, okei, no joo, tosi kivaa!" ja se, että eilen illalla oli mun vuoro päästä sairastupaan.

Lämmintä.

Moi. Poikien unirytmi meni vähän sekaisin kellojen siirrosta ja ne heräilee nyt siinä neljän - viiden maissa aamuisin. Hyvällä tuurilla heidät voi saada lepuuttaan vielä hetkeksi meijän sänkyyn, mutta kyllä siinä viiden jäljestä ollaan viimeistään noustu joka aamu tällä viikolla. Vähän raskasta. Eikä niinkään se, että väsyttäis, mutta kun se päivä on niiiin pitkä, kun se alkaa siihen aikaan. Ja sitäkin rasittavampaa (Ihan huikeen hyvä idea koittaa miettiä aina jotain vieläkin rasittavampaa. ...) on se, että kun pojat simahtaa illalla, mää nukahdan itse välittömästi ja herään sitten samaan aikaan kuin hekin. Mun henkisen hyvinvoinnin vuoksi olis super-tärkeetä saada olla joka päivä edes pieni hetki itsekseni/hiljaisuudessa/A:n kans. Ai mutta yhtenä iltanahan mää en sitten saanut millään unta, pyörin ja ahdistuin kaikesta. Kun yksi mun ystävä laittoi illalla viestiä: "Miten voitte? Taidat kyllä olla jo nukkumassa..." ei ystävä hyvä voinut aavistaakkaan mihin muurahaispesään kävi sohaisemaan. Eilen olin sitten touhukas. (Hmmm... kuulostaakohan tää pahalta; olen väsynyt, sitten ahdistuin, mutta eilen olin touhukas. ... ) Siitä kertovat tämän postauksen kuvatkin. Oli jotenkin niin ihana tehdä ruokaa, kun sai tehdä sitä ihan rauhassa. S nukkui ja L leikki majassaan. L on innostunut kovasti majaleikeistä, on aina pimeässä majassaan taskulampun kanssa ja lueskelee pikku lego-lehtiä. Välillä somistaa majaansa korteilla, joita on saanut. Tällä viikolla ollaan myös useana iltana päivystetty ulkona, kun L ja naapurin H ovat leikkineet majaa ulkona liukumäen alla. Huivit on ollut verhoja, pehmolelut hyvin puettuina ja taskulamput mukana. Ihan super-ihanaa. Majaleikit oli mun lemppareita lapsena ja just toi pimeessä ja nenänpäätä kylmäävässä säässä touhuilu kaverin kanssa, tehdään ämpäreihin ruokaa ja kerätään kaikkea krääsää tärkeiksi tavaroiksi; niin kivaa. Illalla ympyrä sulkeutui, kun mukavan päivän päätteksi laitoin meille ensimmäiset jouluvalot. Mitäpä sitä enää itseään estelemään. Nyt meillä on lilat jouluvalot, kaapissa odottelee vielä kirkkaat, vihreät ja oranssit. Hypistelin kaupassa myös pitkään punaisia sydämen muotoisia, mutta jokin minussa vastusti sitä sitten kuitenkin ja ostin viereiseltä hyllyltä väriä vaihtavan lumiukon. ... "-A, mitä sää tykkäät meijän uusista jouluvaloista?" "-Haluatko sää kuulla rehellisen mielipiteen vain sen mitä sää haluatkin kuulla?" "-Sen mitä mää haluan kuulla." "-Tosi hienot" "-Niin mustakin. Minkä väriset sää olisit ostanut?" "-Kirkkaat." Ja sitten mää söin vielä klementiinejä. Arvaako joku jo olenko mää joulu-ihmisiä?

Jos teille tulee tietokoneella kirjottaessa kirjoitusvirhe, niin jaksatteko siirtää kursorin ja korjata sen yhden kirjaimen? Mää en, mää pyyhin aina koko sanan siihen virheeseen asti ja kirjotan sen sitten uudestaan.

P.s. Mää oon aina luullut, että patonkeja on mahdoton (?) tehdä itse, mutta nyt oon viikon sisään tehnyt niitä varmaan kolme kertaa, koska ne on maailman helpoimpia. Suosittelen.

P.p.s. Vielä semmosta, etten mää yleensä ihan noin suuritöisiä (Makaronipata on tuttu. Ei siis se työläs makaronilaatikko, vaan nimenomaan makaronipata.) ruokia tee. Kun A istui ruopkapöytään, hänen silmänsä laajenivat "-Valmiiks kuorittuja perunoita? Wau!". Tämä siis miehen suusta, joka silloin kun alettiin seurusteleen oli ihan ihmeissään "kuori-perunoista", eli kun keitin perunat kuorineen päivineen. ... Anoppi on vissiin ollut touhukas perunoitten kuorija.