Ja tautihan on siis S:lla, meidän omalla eksoottisten tautien keräilijällämme, jonka totta tosiaan toivoisin vaihtavan harrastusta. Ja diagnoosi on luonnollisesti allekirjoittaneen käsialaa, mutta kun laittaa googleen hakusanaksi "lapsen huulissa näppyjä" niin hyvin varhaisessa, jopa yllättävänkin varhaisessa, vaiheessa alkaa toivoon, että kyseessä olisi suu- ja sork-.. okei, enterorokko. Muut vaihtoehdot tuntuivat olevan enemmän ja vähemmän lopun elämää mukana pysyviä. Tuossa vaiheessa tautia vaihtoehtoja oli vielä kiusallisen paljon, mutta kun sunnuntai yönä poika ei saanut nukuttua sen takia, että jalkapohjia kutisi niin paljon ja jalkoihinkin nousi näppyjä, niin google tarjosi enää aika maltillisen määrän vaihtoehtoja.
Kerhollekin rimpautin maanantaina ja esitin pahoitteluni perjantai-aamusta, jolloin iloiset veitikkamme ovat olleet mestoille mahdollisesti levittämässä - iloisuuttaan. Luonnollisesti senkin puhelun aikana oli väläytettävä suu- ja sorkkatauti -korttia. Tietty. Olivatkin sitten eilen aika kiitollisen kuuloisia, kun soitin, etten vie L:a tiistain kerhoon, jos tämä on saanut tartunnan pikkuveljeltään, vaikka onkin oireeton. Tai siis, oli oireeton.
Myönnettävä on, että kun olen taudin sairastaneiden kokemuksia googlesta lueskellut, on itsellänikin suu ja sormenvälit alkaneet kihelmöimään yön pimeinä tunteina, joten en ole vielä täysin vakuuttunut, onko L:n kutinat tällä hetkellä fyysisiä vai psyykkisiä, tämän kuunneltua kuinka olen taudista puhunut (kauhistellut) puhelimessa ja harjaillut veljen jalkapohjia (äitiyspakkauksen) vauvaharjalla. Samaa tekniikkaa käytin muuten vesirokoissakin, että vink vink vaan. Joka tapauksessa tänä aamuna, nukuttuaan yönsä yskän ja pääkivun takia huonosti, lähes hysteerinen L juoksi ympäri kotia varpaillaan, kun jalkapohjiin tulee kuulemma näppyjä ja ne kutiaa kamalasti. Itse en ole vielä niissä näppyjä nähnyt, mutta kyllähän sen itsekin tieää ennen muita, koska nenään on nousemassa noteerattava finni. Ei myöskään suostu juurikaan syömään, kun "suun katto" (kitalaki) ja kieli on kipeät. Erittäin hyvä mielikuvitus ja empatiakyky tai sitten enterorokko. Jää nähtäväksi.
Meidän perheen jaksamisen kantavia voimia tuntuisi tälläisinä aikoina olevan A:n unenlahjat (ja mun läheisten kuuntelunlahjat), niin raivostuttavaa kuin toisinaan onkin, että vaikka täällä tapahtuisi mitä, niin tyyppi vaan nukkuu onnellisesti. Siis ihan todella, vaikka sohvalla niin, että pojat istuu tämän päällä. A saattaa illalla sanoa laskettuaan kirjansa lattialle, että: "-Menee ehkä 35 sekuntia." ja laittaa silmänsä kiinni, sit mää tuijotan häntä tiiviisti lähietäisyydeltä, jolloin hän sanoo "-No, en mää pysty nukahtaan jos sää koko ajan tuijotat." ja laittaa silmänsä kiinni. Kun viidentoista sekunnin päästä heiluttelen kättäni tämän naaman edessä, ei tule enää pienintäkään reaktioo. Kaikista hälyttävintä ja ihmeellisintä on silti se, että, uskokaa tai älkää, hän saattaa myös nukahtaa iltaisin, vaikka mää haluaisin jutella. Tai jopa kesken mun puheen. Tosi ihmeellistä. Mutta joo, siinä missä mää en pysty nukahtaan levottomina öinä, kun valmistaudun jo henkisesti seuraavaan ylösnousemiseen (? Joo mää oon dramaattinen, mutta tää menee nyt jo vähän liian dramaattiseksi munkin makuun.), niin A saa uudestaan unenpäästä kiinni välittömästi. Ja koska A saa öisin paremmin nukuttua, niin hän nousee aamulla (nykyään taas n. klo. viisi-kuusi) poikien kanssa ja mää saan nukkua ainakin aamun levollisesti, kun tiedän, että A hoitaa. Ja helpolla S on siis päässyt taudistaan, että ei täällä mitään semmosta hämminkiä ole, kynsiä ei oo irronnut (!!! Ai kamala.), eikä kutinaakaan kestänyt kuin vuorokauden verran. Mutta kahvi on loppunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti