Lämmintä.

Moi. Poikien unirytmi meni vähän sekaisin kellojen siirrosta ja ne heräilee nyt siinä neljän - viiden maissa aamuisin. Hyvällä tuurilla heidät voi saada lepuuttaan vielä hetkeksi meijän sänkyyn, mutta kyllä siinä viiden jäljestä ollaan viimeistään noustu joka aamu tällä viikolla. Vähän raskasta. Eikä niinkään se, että väsyttäis, mutta kun se päivä on niiiin pitkä, kun se alkaa siihen aikaan. Ja sitäkin rasittavampaa (Ihan huikeen hyvä idea koittaa miettiä aina jotain vieläkin rasittavampaa. ...) on se, että kun pojat simahtaa illalla, mää nukahdan itse välittömästi ja herään sitten samaan aikaan kuin hekin. Mun henkisen hyvinvoinnin vuoksi olis super-tärkeetä saada olla joka päivä edes pieni hetki itsekseni/hiljaisuudessa/A:n kans. Ai mutta yhtenä iltanahan mää en sitten saanut millään unta, pyörin ja ahdistuin kaikesta. Kun yksi mun ystävä laittoi illalla viestiä: "Miten voitte? Taidat kyllä olla jo nukkumassa..." ei ystävä hyvä voinut aavistaakkaan mihin muurahaispesään kävi sohaisemaan. Eilen olin sitten touhukas. (Hmmm... kuulostaakohan tää pahalta; olen väsynyt, sitten ahdistuin, mutta eilen olin touhukas. ... ) Siitä kertovat tämän postauksen kuvatkin. Oli jotenkin niin ihana tehdä ruokaa, kun sai tehdä sitä ihan rauhassa. S nukkui ja L leikki majassaan. L on innostunut kovasti majaleikeistä, on aina pimeässä majassaan taskulampun kanssa ja lueskelee pikku lego-lehtiä. Välillä somistaa majaansa korteilla, joita on saanut. Tällä viikolla ollaan myös useana iltana päivystetty ulkona, kun L ja naapurin H ovat leikkineet majaa ulkona liukumäen alla. Huivit on ollut verhoja, pehmolelut hyvin puettuina ja taskulamput mukana. Ihan super-ihanaa. Majaleikit oli mun lemppareita lapsena ja just toi pimeessä ja nenänpäätä kylmäävässä säässä touhuilu kaverin kanssa, tehdään ämpäreihin ruokaa ja kerätään kaikkea krääsää tärkeiksi tavaroiksi; niin kivaa. Illalla ympyrä sulkeutui, kun mukavan päivän päätteksi laitoin meille ensimmäiset jouluvalot. Mitäpä sitä enää itseään estelemään. Nyt meillä on lilat jouluvalot, kaapissa odottelee vielä kirkkaat, vihreät ja oranssit. Hypistelin kaupassa myös pitkään punaisia sydämen muotoisia, mutta jokin minussa vastusti sitä sitten kuitenkin ja ostin viereiseltä hyllyltä väriä vaihtavan lumiukon. ... "-A, mitä sää tykkäät meijän uusista jouluvaloista?" "-Haluatko sää kuulla rehellisen mielipiteen vain sen mitä sää haluatkin kuulla?" "-Sen mitä mää haluan kuulla." "-Tosi hienot" "-Niin mustakin. Minkä väriset sää olisit ostanut?" "-Kirkkaat." Ja sitten mää söin vielä klementiinejä. Arvaako joku jo olenko mää joulu-ihmisiä?

Jos teille tulee tietokoneella kirjottaessa kirjoitusvirhe, niin jaksatteko siirtää kursorin ja korjata sen yhden kirjaimen? Mää en, mää pyyhin aina koko sanan siihen virheeseen asti ja kirjotan sen sitten uudestaan.

P.s. Mää oon aina luullut, että patonkeja on mahdoton (?) tehdä itse, mutta nyt oon viikon sisään tehnyt niitä varmaan kolme kertaa, koska ne on maailman helpoimpia. Suosittelen.

P.p.s. Vielä semmosta, etten mää yleensä ihan noin suuritöisiä (Makaronipata on tuttu. Ei siis se työläs makaronilaatikko, vaan nimenomaan makaronipata.) ruokia tee. Kun A istui ruopkapöytään, hänen silmänsä laajenivat "-Valmiiks kuorittuja perunoita? Wau!". Tämä siis miehen suusta, joka silloin kun alettiin seurusteleen oli ihan ihmeissään "kuori-perunoista", eli kun keitin perunat kuorineen päivineen. ... Anoppi on vissiin ollut touhukas perunoitten kuorija.