Kaikki ajatukset heti blogiin. Tietty.

Siis mää en kestä.
Tulen ehkä pimahtaan.
Ensinnäkin, mulle ei saisi ikinä antaa vaihtoehtoja. Mihinkään. Luin joskus jostain, ettei pientä lasta saisi hoputtaa päätöksen teossa, kun se on heille tosi vaikeaa ja nykyään suht reippaasti sitten leiriydymmekin aina pillimehu, hammasharja ja lego-osastoille, kun L:n tarvii niistä itselleen yksi, kaikista mieluisin valita. Mutta mitäs jos se päätöksen teon helpottuminen ei koskaan alakaan? Koen suurta sielujen sympatiaa, kun L koittaa Makuunissa valita mieluista, tai siis parasta leffaa itselleen; "-I know! Määkin haluaisin aina kaikki! Mutta joku on päätettävä." Parempi vaihtoehto melkein tuntuisi olevan, jos mää käyn Makuunissa pojan puolesta, äitin tuoma leffa kun on (melkein) aina ihan sika hyvä ja jee ja en tiedä paremmasta kun en nähnyt vaihtoehtoja!

Mun tarvis alkaa nyt nimittäin tekeen päätöksiä tuon syksyn suhteen. Vaihtoehtoja on miljoona. (Oikeesti varteenotettavia ehkä viisi.) Oon ollut tosi monta kertaa jo aivan varma mitä teen, viimeisimmästä päätöksestä jo aivan todella varma ja nyt en sitten taas yhtään tiedäkkään, kun eteen tuli mahdollisuus jonka olemassaolosta en oikeastaan tiennytkään. Mulla on ollut nyt niin monta vuotta aikaa tuumata jatkoa (melko epäaktiivisesti, mutta kuitenkin), että aina se päätös tuntuu jonkun aikaa tosi hyvältä, mutta sitten kun sen asian eteen ei ala heti tekeen jotain, niin into laimeneekin.

Ja sitten kun mulla on semmonen melko vahva piirre, että jos joku sanoo, että hän uskoo, että musta olis johonkin, niin määhän lähes poikkeuksetta uskon. Innostun, alan uskoon itsekin itseeni ja sitten mietin asiaa pari yötä ja keksin kymmenen syytä miksei musta oliskaan siihen. Tarttis aina päästä heti toteuttaan asiaa, ennenkuin iskee epäilys. Ja nyt kun tutkailen vaihtoehtojani, niin kohtaan lähestulkoon vain sellaisia ihmisiä, jotka uskoo muhun ja mun mahdollisuuksiin ja mää haluaisin tsekata ne kaikki mahdollisuudet, mutta joku tarvii päättää. Onneksi ne ei kaikki sulje toisiaan poiskaan ja hyvä on tietty muistaa sekin, että kaikkia kivoja juttuja ei tarvi tehdä työkseen ja joskus niitten on hyväkin pysyä vain rakkaina harrastuksina. Musta myös "Ehkä sitten joskus.." -ajatus on omalla tavallaan kaunis. Ei mun tarvi ehtiä kiireesti nyt tekeen ja kokeen kaikkea mahdollista, kunhan teen ne asiat mitä teen innolla ja asialle omistautuen, hetkessä eläen, sitten ei tarvitse murehtia niitä asioita mitkä jää tekemättä, kun on koko ajan kuitenkin nauttinut siitä sillä hetkellä tekemästään. (Mistä mä mitään tiedän?! :D)

 

 

"-Voi sentään!" sanois S. Voi sentään. Kaiken lisäks multa pitäis poistaa sähköposti, koska mää vaan laitan kaikkialle sähköpostia ja kyselen kaikesta mikä mua mietityttää ja kuvittelen saavani "-Se ei oo mahdollista." -vastauksia ja täten vähentäisin vaihtoehtojani, mutta koko ajan saankin "-Juu, kyllä se on ihan mahdollista." -vastauksia. Kääk. Mää en ymmärrä kuinka tuun enää koskaan voittaan ystävieni ja läheisteni luottamusta takaisin, kun koko ajan mun "-Mää oon nyt päättänyt -" lauseelle tulee eri loppu. Bare with me darlings. The end is near. Tää viimesin vaihtoehto kikatuttaa mua ihan todella ja nyt, tänä iltana, musta tuntuu että se on ainoa oikea ratkaisu; mennä hoitaan kunniala loppuun se minkä on kerran aloittanut. Joskin olen aikas kauan luullut, että se on sula mahdottomuus. Kuvitellut mielessäni, kuinka mun nimen kohdalla on papereissa valtava punainen merkintä "Tästä tyypistä ei täällä paikassa sitten enää halaistua sanakaan." ja yhtäkkiä mulle sanotaankin: "Joo, joo, tänne tänne, tavalla tai toisella, sulla on hyvät mahdollisuudet!" Huom. siinäkin asiassa pari eri vaihtoehtoa. Huoh. Ens yöstä tulee pitkä ja hikinen.

 

Ja anteeksi, kun en puhu asioista niiden varsinaisilla nimillä, tarvii saada eka joku varmuus asioihin, ennen kuin alan huuteleen täällä sen enempää, muuten tästä tulee sellainen painostava paikka, johon kokisin olevani velvollinen perusteleen valintojani. Huh. Aika rajua. Joutuu varmaan aamusta poistaan koko postauksen. :D