Isojen poikien sänky.

Arvatkaa mitä mää tein sen kaksi päivää, jonka L oli mummulassa? Tattadadaa, mää värjäsin hiuksiani. Keskiviikkona heräsin palavaan tarpeeseen saada jotain "uutta ja kivaa" hiuksiini ja kun L lähti aamutuimaan mummulaan, niin mullahan oli hyvin (paljon liikaa) aikaa käsissäni. Ou nou. Mää oon ajatellut tulleeni vanhaks ja tylsäks, kun nuoruuden blondi-punainen-ruskea-musta-blondi -rumba on päättynyt ja olen nyt jo pitemmän aikaa kulkenut enemmän tai vähemmän samanlaisissa hiuksissa. Ajattelin, että on taas aika okeilla jotain erilaista ja sitä kautta mahdollisesti löytää joku tosi kiva uusi tyyli hiuksiini. Ou nou part 2. Vaalennushan on aina ystävä, oikein semmonen luotto-kaveri. Varsinkin jos päässä on entuudestaan musta tyvi. No, lyhykäisyydessään se meni jotakuinkin näin. Laitoin päähän folioraitoja, S nousi kylvystä ja alkoi kakkaan lattialle, postisetä soitti ovikelloa ja toi paketin, laitoin hiuksiin tuhkanvaalean värin joka tarttui pääasiassa n.1 cm:n tyvikasvuuni luoden erinomaisen korostus-efektin tyveen. Nukutin S:n, laitoin tyveen neutraalin ruskean, jonka levittelin hiljalleen myös latvoihin, saaden aikaiseksi ruskeat hiukset joista kuulsi hiukan läpi punertavuus, joka on minulle hiuksissani kuin, no, punainen vaate. Ei, ei, ei. Lähes poikkeuksetta, kun värjään hiukseni, niin ihmiset sanoo, että "-Joo, kiva tommonen vähän punertava." tai "-Hauskan kuparinen.", ja mullehan se on aika sama, kun kyseiset ihmiset heittelis mua märällä rätillä poskelta toiselle. En halua punertavuutta. Punainen on asia erikseen, mutta punertavat ruskeat on mulla aikas yöks.

Annoin asian hautuani mielessäni yön ylitse, ehkä oppisinkin rakastamaan tätä punertavan ruskeeta väriä, ainakin se oli huomattavasti pehmeämpi kuin se aikaisepi musta. Vaarinikin, joka toisinaan toruu liian mustaa tyveäni, varmaan tykkäisi. Seuraavana päivänä jatkoin projektiani. Tyveen tumman ruskea ja latvoihin ja pituuksiin vaalennusta liukuvärjäten. Ja kas näin, oli tukkani lähes tismalleen samanlainen kuin se oli keskiviikkoon herätessäni. Ja mää olin tyytyväinen. Ehkä mää nyt sitten pitäydyn vaan tässä, kun se omimmalta tuntuu, aika tylsää, mutta menkööt. Postisetä sai torstaina kuulla taas hiukan ajatuksiani hiusteni tiimoilta, olihan hän tosiaan päässyt yhtä projekini välivaihetta todistamaan ja näin ollen minusta tuntui kohtuulliselta jakaa ajatuksiani ja tunnelmiani hänen kanssaan myös projektin loppuvaiheessa. Jopa postisetä oli hämmästynyt kuullessaan lopputuloksen tekemiseen näkemästäni vaivasta. Mutta onhan se nyt hyvä, että on toi tyvikin vaalennettu, koska mikäänhän ei ole niin kurjaa ja hankalasti muotoiltavaa, kuin hyväkuntoiset hiukset. Täysin yliarvostettua.

Mutta siihen mulla on nyt sitten pari päivää mennyt. Sitähän olis joku voinut vaikka luulla, että kun täällä on vain pitkiä päikkäreitä kiskova S mun seurana, niin koti olis siisti ja ruoka haudutettua, ikkunat pesty ja lakanat vaihdettu, mutta ei. Niillä pausseilla jonka hiustenlaitosta otin, en jaksanut tehdä oikein mitään. Kun ei oo semmonen hyvä tempo koko ajan päällä, niin sitä hiukan taantuu ja kaikki tuntuu vähän työläältä. Ja työläästä puheenollen, olin mää sentään torstaina taas reenaamassa. "-Alotetaan sillain hissukseen, kun oot sairastellut." Morjensta morjens. Mää tilasin hienosti jaksetusta reenaamisesta itselleni palkkioksi uuden reeni-paidan, jonka laitoin jo kotona päälleni ja kun pääsin salille olin jo ihan tiltissä pelkästä kävelymatkasta ja mun uusi ihastuttava reenipaitani oli selästä aivan läpi märkä. Mää koitin sitten tulla sieltä pukuhuoneesta tosi tehneen näkösenä ulos, että "Kävin hakemassa vaan lisää juomista, spinningistä tulossa ja tästä taas hommia menossa jatkaan.", mutta en ole ihan varma menikö se läpi, tuskin.

Aaa, oonko mää muistanut kertoo, että yksi syy miksi se spinning on musta niin kivaa on se, että sen vetäjä on tosi hyvä ja jotenkin kannustava. Heti kun mää näin hänet, niin mulle tuli tyypistä hyvä fiilis. Vähän mulla on ollut sellanen olo, kun tietäisin hänet jostain, mutta en oo yhtään saanut päähäni, että mistä. No, viime kerralla hän sitten ohimennen mainitsi olevansa oikealta ammatiltaan lääkäri. Jouduin hakeen vähän tahtia uudestaan polkimiin, koska mulle tuli jostain syystä (synnytys, synnytys, synnytys) hiukan kiusaantunut olo uudesta informaatiosta. Kyllä mää oon melko varma, että hän on sitten jostain lääketieteellisestä kohtaamisestamme tuttu, mutta toivon jonkun verran ettei se olis synnyttämiseen liittyvää.

Mun piti viettää yhden ystäväni kanssa viime viikonloppuna yhteis-synttäreitä, mutta ei me sitten jaksettukaan. Sitten ajattelin, että jos olis eilen mennyt käymään jossain, mutta ei siitäkään tullut mitään, kun kärsimättömyys ja uteliaisuus vei voiton. Kärsimättömyys ja uteliaisuus kohdistuivat S:n uuteen sänkyyn. Viime viikonloppuna tulin ajatelleeksi, että S voisi pikku hiljaa siirtyä pois pinnasängystään. Kaveri ei ole vielä osoittanut pienintäkään kiinnostusta laidan yli kiipeämiseen ja vaikka S:n tasapaino onkin aika timanttinen, niin epäilen vahvasti, että sinä päivänä, kun hän olisi hoksannut pääsevänsä sängystä pois ominavuin, hän olisi saattanut tehdä sen pää edellä. Koska halusin syvästi, että poikien sängyt olisivat samanlaiset, menin katsomaan vieläkö L:n sänkyä olisi myynnissä ja olihan sitä, vieläpä viime maanantaihin asti tarjouksessa. Aika hyvä säkä! Toimitusaika oli vajaan viikon, mikä onkin mulle aikalailla maksimi, se on niin kurjaa, kun menee ostaan jotain ja kuvittelee lähtevänsä kaupasta sen hankintansa kanssa ja sitten kuuleekin, että toimitusaika on jonkun kolme viikkoa. Se on ainakin mulle yllättävän raskasta. Eilen A saapui sängyn kanssa kotiin ja puntaroin hetken mitä tekisin. En kuitenkaan tohtinut jättää A:ta yksin opettaan S:a nukkuun uudessa sängyssään, mutta sängyn jättäminen laatikkoon odottaan seuraavaa päivää tuntui aivan kohtuuttomalta, joten kärsivällisyys ja uteliaisuus vei voiton.

Illalla olin täällä ihan nais-soturina. Huoh. Vitsi mää kyllästytän joskus itseeni. Puhuin A:lle lyhyillä, napakoilla lauseilla: "-Siirry." "-Anna mä hoidan." ja olin niin tosissani, että voi pojat. A:lla ei luonnollisesti ollut mitään sitä vastaan, että halusin välttämättä hoitaa homman yksin himaan ja näyttää S:lle kuka määrää kaapin paikan. Koska olin ottanut S:lta pahasti turpaani jo iltapuuro -matsissa (Poika ei oo suostunut syömään iltapuuroonsa yhtään varmaan viikkoon, ei siis millään, lusikallistakaan. Aaargh miten rasittavaa!) oli motivaationi nyt aikalailla tapissaan. Kun S ensimmäistä kertaa ilmestyi huoneensa ovelle ihan, että "Ga-ga! (Määhän pääsen tuolta sängystäni ite pois!)" marssi paikalle päättäväinen äiti, silmissään voittajan katse. Ja kaksikymmentä minuuttia myöhemmin oli voittaja selvillä ja S unessa sängyssään. Jee! Ja tokihan nais-soturin tulee olla skeptinen ja epäluuloinen ympäristöään kohtaan ja tästä syystä olinkin varautunut katkonaiseen yöhön ja ympäri asuntoa juoksenteleviin pikku jalkoihin, mutta ei. Jätkä nukkui 12 tuntia keskeytyksettä. Tiedän sen olevan alku-huumaa ja yleensä hommat menee aina näin, että "Sehän meni paljon paremmin kun oletin!" ja sit alkaa alamäki (äh, nais-soturin skeptisyyden rippeet seuraa näköjään aamuun asti), mutta wautsi mikä yö!

Synttäripäivä ja muut siitä ympäriltä.

Oh man, it has begun. S on ymmärtänyt, että sikäli hän ei halua tulla puetuksi, hänen ei ole mikään pakko alistua kohtaloonsa, vaan hän voi vastustaa. Ja hän todellakin osaa vastustaa. Kotona se vielä menee, kun tilanne ei oo niin painostava, joskin toisinaan kun puen eteisessä täysillä protestoivaa lasta ja postiluukusta kilahtaa posti, niin tekis mieli todeta luukusta, että: "-Moi. Ei syytä soittaa minnekkään, mää vaan puen tätä nuorimmaista.". Kotona se homma etenee paremmin ja on paremmat työskentely-otteet kun lapsi on sylissä selkä mun rintaa vasten, niin kengät ja hanskat saa vetästyä jalkoihin ja käsiin melko sukkelasti vastusteluista huolimatta, mutta sitten kun lapsi istuu vaunuissa ja tarvii alkaa jotain hanskoja tunkeen käsiin. Voi pojat, semmosta ihme muljuamistahan se on, kun lapsi ei varsinaisesti auta pitämällä käsiä ojossa, vaan käsittämättömällä kehonhallinnalla saa pidettyä selän kaarella ja jalat tiukkoina, mutta kädet on vetelät. Mitään ongelmaahan ei ole niin kauan, kun mulla itselläni on puhtaat hiukset (kuka arvas tämän tulevaksi?), mutta sitten kun on näitä päiviä, että tukka piilottelee rasvaisena pipon alla, eikä pipon pois ottaminen ole vaihtoehto, niin silloin tulee Anttilan ovilla huutavan lapsen kanssa kuuma.

L lähti aamulla pariksi päiväksi mummulaan kylään, kun mun äitillä on loma ja nais-rukka on niin hyväsydäminen, ettei hän henno olla pyytämättä L:a kylään kaikilla lomillaan, kun L joka kerta mummulassa käydessämme kysyy, että koska saisi tulla yökylään. Missä minä koitan sivuuttaa asian, niin mun äiti haluaa antaa L:lle tarkan päivämäärän. Super-suloista. Sivuuttamisesta puheenollen, ihan kauheeta kun mää en voi enää feikata mitään, kun mulla kulkee L totuuden torvena vierellä. Eilen vein pojan kerhoon ja kun S jäi ulos vaunuihinsa nukkuun ja mua laiskotti ja halusin äkkiä ulos kattoon, ettei S vaan ole herännyt, niin ajattelin, etten jaksa pukea L:lle kerhotossuja, kun pojalla oli jalassaan semmoset paksummat sukat joissa oli jarrut. Kun yksi kerhonvetäjistä sitten sanoi L:lle, että "Missäs sun tossut on?", niin mää olin jo ihan alkamassa hienon: "-Voi vitsi, mehän vallan unohdettiin laittaa tosuut jalkaan! Tuuppas tänne, niin katotaan mistä ne löytyy."-esitykseen, niin L vastas, että "-Äiti sanoi ettei niitä tarvita kun mulla on jarrusukat." ja marssi matkoihinsa. Syyllinen hymy ja "-Joo. Näin - ajattelin. Moi.". Ihan tahitonta.

Oli muuten ihan mielettömän ihana viedä L maanantaina kerhoon, kun aurinko paisto täydeltä terältä ja räystäät tippu. S oli nukkunut yönsä hyvin ja mun ei tarinnu enää pelätä, että yhtäkkiä poika lakkaa hengittämästä (todellakin harrastan kammottavia mielikuvia lasten sairastaessa). Vein L:n kerholle ja siellä kuultiin mitä seikkailu-kerhossa tällä kertaa tehtäisiin: makkara-retki. Leuat loksahti. Kyseistä kerhoa ohjaa kaksi miestä (musta sekin on kivaa, että tuolla kerholla on mies- ja naisohjaajia) ja sedät iskivät 10:n makkaran paketin pöytään ja sanoivat, että tämä pitäisi saada tuhottua heidän ja neljän pojan voimin. Miten kivaa! He olivat sitten matkustaneet bussilla eka nuotiopaikalle ja paistaneet makkaraa ja syöneet ne. Mulla oli niin onnellinen olo, kun kävelin kerholta kotiin, jotenkin se kaunis ilma ja se, että kyllä tää tästä taas iloks muuttuu. Ja ennen kaikkea se, että vaikka mää en just nyt olis jaksanu viedä poikia minnekkään retkelle, niin silti L pääsi ihanalle makkara-retkelle kavereittensa kanssa.

Maanantai-iltana A otti S:n mukaansa ja sanoi lähtevänsä "markettiin" ja "asioille", vaikka itsehän tiesin täysin varmaksi, että A oli lähdössä ostaan mulle seuraavan päivän syntymäpäivääni varten kasoittain lahjoja ja yllätyksiä. Selvähän se. Kerroin A:n ja S:n lähdettyä puhelimessa siskollenikin, kuinka olin leikkinyt mukana A:n "markettiin" menossa. Siskoni oli kuulemma jännittänyt kotona, että "Voi ei, voi ei, mitäs jos A menikin vaan markettiin.". :D Mullahan ei moinen vaihtoehto käynyt oikeastaan edes mielessäni, mutta silti tunsin pienen helpotuksen aallon kulkevan lävitseni, kun A sanoi asioilta tullessaan, että: "-Et saa kattoo kuivakaappiin, etkä jääkaapin vihannes-lokeroon.". Jee. Olenhan pohjaton kaivo mitä tulee itseni ilahduttamiseen. Mää myönnän olevani myöskin tosi raskas, koska mää aina toisinaan kuvittelen A.n tekevän kaikkia juttuja yllätyksinä, kun sitten oikeestaanhan miehet ei ihan valtavasti ylläreitten jatkuvaa pohtimista/toteuttamista harrasta. A ehkä tuntemistani miehistä kuitenkin eniten. Ja siltikin hän saa joskus kotiovella vastaansa vaimon joka on äimistynyt, että mies tulee marketista ilman tulppaaneita. "-Mutta määhän sanoin, ettei niitä tartte joka viikko olla." "-Niin, niin, mutta kun sää kuulostit siltä että vaikka sää sanotkin niin, niin sää tuot ne silti." ...

Eilen aamulla pojat herättivät isänsä hyvissä ajoin viiden maissa valmisteleen mun herkku-aamiaista. Ja sit se päivä alkoi, voi hyvänen aika. Siihen nähden, että täytin niinkin relevantin iän kuin 29, niin ihmiset pisti hiukan muistaen. Apua. Mää oon vieläkin vähän tolaltani. Siis ihan älyttömiä tekstareita, puheluita, sähköposteja, käyntejä koti-ovella ja mun yhyttämistä L:n kerhomatkalla. Siis voi vitsi. Ja miten nää ihmiset muistaa?! Vaikka mää A:a muistuttelen päivästä tasasin väliajoin varmuuden vuoksi, niin siis en mää mielestäni noin muuten tee asiasta numeroo. Ihan älytöntä. Mää oon ihan tosi otettu jo kaikista, ketkä jaksaa facebookkiin kirjottaa, että "Onnee! :)", joten aika maksimaaliseksi meni. Ehkä päivän ihastuttavin hetki oli kuitenkin se, kun muutaman tunnin rohkeutta kerännyt L esitti tuolin takaa herkän ja alati hiljenevän "Paljon onnea vaan" -laulun. Kun A tuli töistä, syötiin ja kahviteltiin, jonka jälkeen mää lähdin tuhlaan lahjakorttiani kaupungille ja sieltä menin suoraan elokuviin, josta kotiuduin kun pojat oli jo nukkumassa, jonka jälkeen maisteltiin A:n kanssa mun synttärilahja juustoja. Ehkä maailman kivoin synttäri-päivä.

Eikä se edes siihen loppunut, tänään, kun olin saanut folioraidat päähäni ja olin pesemässä S:n pottaa soi ovikello. "Voi vitsi.". "-Moi. Tätä mää vähän pelkäsinkin." tuumasin postisedälle ja vastaanotin paketin ovenraosta "-Oho!" setä totesi laskematta suotta katsettaan päälaella killuvista folioista silmiini, "-Jees, moikka!". Ja paketista löytyi se muki, josta olen haaveillut ja tänäkin aamuna asiasta A.lle puhunut. Se siis. Ihan uskomatonta! Sisko(kin) se sitten osaa. Onkohan se toi ikä vai mikä tekee, kun alkaa näin nöyristyyn.

Diagnoosi.

Ajattelin tulla nopeesti vaan kertoon S:n kuulumiset. Eli eilinen diagnoosi oli: ahtautuneet keuhkoputket, johon pojalle annetaan hoidoksi kuuriluontoisesti viikon ajan neljä kertaa päivässä Ventolinea, (poika ottaa muuten maskin naamalleen nykyään erittäin mielellään, eikä pyristele vastaan yhtään), tämän lisäksi S:lla on se kausi-influenssa ja korvatulehdus, joihin tuli antibioottikuuri. Eilen alotettiin antibiootit ja viime yö menikin jo heti paljon paremmin. Eilinen lääkäri oli ihana, semmonen pappa, että mun teki mieli lähestyä häntä vähän samoin kuin lähestyn omaa vaariani, sillain hiukan tiedustelevasti "-Moi. Hanna. Tyttären tyttäres. ..?" ja kyllähän vaari aina (jossain vaiheessa) muistaa ja niin oli lääkärikin varsin skarppi vaikka joutuikin enemmän keskittyessään sulkemaan silmänsä. Se hälle suotakoon. Opetti mulle myös tosi kivasti mistä huomaa, jos ne ahtautuneet keuhkoputket "leikkaa kiinni" (ai kamala), eli vatsaan tulee kuoppa keskelle ja kylkiluuvälit menee ihan kuopalle myöskin.

No mutta, nyt meen soittaan PT:lle ja kysyyn, että voidaanko tehdä niin, että mää meen tänään tunnille, koska mää haluan hetkeks ulos tästä sairastuvasta, mutta koska mun keuhkot on kipeet ja mulla on kova yskä, enkä näinollen (mää oon nyt kokeillut tota näinollen yhteen ja erikseen ja musta molemmat on väärin) voi varmaankaan reenata, niin ei kerrota muille ja mää menisin vaan esim. 1,5 tunniksi infrapunasaunaan makaan. Musta se olis ihan jees.

Ihmettelyä ja ahdistelua.

Melko kiinnostavaa. Se mun "in the night-time I become Rocky Balboa" alkaa kaiketi meneen vakavaksi, sillä eilen aamulla heräsin erittäin kipeällä ranteella ja mustalla rystysellä varustettuna. Ihmiset tunnetusti tekee mitä kiinnostavampia asioita unissaan, joten käden tilanteen havaittuani hivuttauduin varovasti katsomaan miltä A näyttää, ja kun mitään normaalista poikkeavaa ei näkynyt, huokaisin helpotuksesta, mutta hämmennykseni ei hälvennyt. Aika erikoista.

Ottaen huomioon, että mun habitukseni on mitä on ja aina kun oon jossain vähääkään (Prismaa) fiinimässä liikkeessä asioimassa ja kun sinne tulee mun kierreltyä hetken hyllyjä vartija, niin mun tekis mieli mennä kassalle, antaa mun lompakko pantiks ja sanoo, että mää oon oikeesti kunnollisempi miltä näytän, niin kun olin eilen lähdössä kaupoille kaiken tämän yleis-habitukseni lisäksi ranne siteessä niin, että mustelmainen rystynen kuitenkin näkyi, päätin uhmata rannekipua ja väkertää hiuksiini erittäin herttaisen lettikampauksen ja lisätä poskipunaa vielä kerran sen jälkeen kun normi-meikkaaja olisi jättänyt jo kaksi edellistäkin sutaisua pois. Olin varsin kiitollinen, että viime aikaiset kultasepänliikkeissä käynnit oli jo tässä vaiheessa saatu päätökseen, se olis ollut vähän liian rankkaa.

Mutta siis yhtään en kyllä tiedä mistä moiset vammat oon saanut hommattua. Ottaen huomioon, että ollaan koko viikko vaan sairastettu sisällä niin luulisi, että sikäli olisin käteni satuttanut, se olisi ollut päivän tapahtumarikkain vaihe ja jäänyt näinollen mieleen. Ranne juilii oikein aikakin ikävästi, sillain, että kun se taipuu väärään asentoon ja vihlaisee, niin mun kuvitteeliiset (...) leukaperäkarvat nousee pystyyn, tosi inhottavaa. Ja mullahan jäi tosiaan loppu viikon reenit väliin, kun olin kipeenä ja huomenna olis sitten taas vuorossa aika tiukka maanantai-reeni, jännittää hiukan kuinka jaksan tehdä yhtääm mitään noin muutenkaan, saati sitten tolla kädellä, joka on edelleen huomattavan kipee. Todellakaan en kehtaa soittaa ja perua vedoten ranne-kipuun. Itseinho on kyllä aika kova eteenpäin ajava voima, sillä nyt kun on ollut viikon tekemättä mitään, niin on kieltämättä vähän ällö olo, asiaa ei myöskään varsinaisesti auttanut se, että kun A tuli äskön nauttimasta "Lunta on kauheesti ja sataa edelleen, pakko päästä ajeleen autolla"-ajelustaan hän huikkasi mulle ja pojille, jotka olimme kylppärissä suihkussa ja kylvyssä melko massiivisen, joskin kauniilla ajatuksella varustetun möläytyksen. Mieltä ja sydäntä lämmittävien hellittelysanojen murun ja mussukan yhdistelmästä muotoutui, ei niin mieltä lämmittävä tervehdys: "Moikka mursukat!". "-Jees, moi.". Mitä näitä nyt on, millä nainen (ja lapset) haluaa itseään kutsuttavan.

Meillä on täällä taas vähän jännää. S, joka on ollut maanantaista asti flunssassa, alkoi illalla taas oleen melko huonovointinen. Hengitys oli työlästä ja yskä tosi kova, heräili vähintään kymmenen minuutin välein koko illan ja puoli kymmenen maissa soitin sinne lasten polille jossa poikaa viimeksi hoidettiin ja kysyin mitä meijän kannattaisi tehdä ja minne mennä, jos ei olo ala pojalla helpottaan. Saatiin ohjeistukseksi antaa Ventolinea maksimi-annokset ja pari tuntia siitä poika sitten rauhoittui ja sai nukuttua 00-04 ajan heräämättä, samoin kuin määkin. Kun heräsin neljältä, sätin hiukan itseäni, että kuinka olin saattanut mennä niin torkahtaan, enkä valvonutkaan vaan vuoteessani ja odottanut, koska lapsi alkaa seuraavan kerran yskimään ja itkemään ja kun vilkaisin kelloa ja ymmärsin poikien huoneessa olleen hiljaista peräti neljä tuntia, tuli lähdettyä aika rivakasti katsomaan miten pikkukaveri voi. Siellähän se tuhisi, mutta häiriintyi visiitistäni varmaan sen verran, että alkoi taas heräileen.

Nyt oon koko aamupäivän leikkinyt poikien kanssa ja huomannut välillä vain tuijottavani kulmat kurtussa S:n rintakehää ja vatsan liikettä, kuunnellut tämän hengitystä ja ihmetellyt jatkuvaa huohottamista. Äskön laitoin pojan päiväunille ja odottelen nyt, miten makuullaan olo pojalta onnistuu. Yleensä hengitys on kaverilla aina makuuasennossa huomattavasti vaikeampaa. Nyt on kuitenkin rennompi olo, kun on päiväsaika, jotenkin tuo yöaikaan sairastaminen, mitä se yleensä juurikin on, on musta stressaavampaa. Nyt pääsee ainakin helpommin lääkäriin ja voi soitella (siskolta ja äitiltä sympatiaa) neuvoja, jos on jotain kysyttävää. Ja ennenkaikkea, ei tarvi mennä lauantai yönä ison sairaalan ensiapuun. No mutta, katsotaan mitä tästä tulee, toivottavasti tuo kotilääkitseminen nyt riittäisi, jotenkin kuitenkin tuo, että lapsi on jo paranemaan päin, kun sitten alkaa voimaan taas huonommin on musta aina huono merkki. Olen tosin ekspertti mitä tulee huonojen merkkien löytämiseen. Sellaista tänne, toivottavasti seuraavassa postauksessa voin kertoa jälleen nöyrästi maksimoineeni tilanteen. Rauhaisaa sunnuntaita!

Edit:// Huonosti sujui päikkärit, varasin iltapäivälle lääkäriajan. :(

Melko mälsää.

Moikka, mulla on jotenkin huono omatunto kun en oo kirjottanut tänne mitään. Mieluusti olisin kirjotellut, mutta munkaan kiitettävän vilkkaalla mielikuvituksella en ole saanut aikaiseksi mitään tekstiä, sillä ollaan vaan sairastettu poikien kanssa koko viikko ja vasta tänään oltiin ekaa kertaa edes ulkoilemassa. Melko luminen ja tuulinen ensikosketus ulkoilmaan muutaman päivän sisällä kiuk.. oleilun jälkeen.

Palataan kunhan on taas jotain kerrottavaa ja rentoa viikonloppua kaikille!

Sydämiä.

Tänä helmikuisena rakkauden täyteisenä sydämien päivänä, on meidän taloudessamme koettu myös ainakin yksi sydämen murtuminen.
Ei liene mikään ihme, että kun itse tykkään tehdä kaikesta aika suuren numeron, niin lapset ottaa musta mallia, joten siinä missä ystävänpäivästä alettiin puhuun jo viime viikolla korttien askarteluiden, postilaatikkoon viemisten, kuvien ottamisten ym. merkeissä, oli tänään riemu piukassa kun ystävänpäivä koitti.

Aamusta tehtiin herkkuaamiainen joka syötiin yhdessä, tämän jälkeen alettiin odottaan ikkunassa, koska näkisimme Naapurin Rouvan perheineen ja voisimme heittää ystävänpäivä yllätykset ikkunasta perheen lapsille. Pian Naapurin Rouva perheineen koputtikin ovelle ja saimme vaihtaa ystävänpäivän toivotukset ja muistamiset oikein kasvotusten, siitä tuli koko sakille hyvä mieli.

Tämän jälkeen lähdimme (ostaan pojille apteekista lääkettä,) hakeen ystävänpäivä -kuvat valokuvaamosta, läheisestä leipomosta ystävänpäivä leivonnainen naapurin mummulle ja donitsit omalle porukalle. Sen jälkeen veimme kortin ja leivonnaisen naapurin mummulle, tiputimme kortin yhdelle L:n kaverille postiluukusta, kävimme teippaamassa L:n ja sydämen kuvan Naapurin Rouvan (tai pikemminkin H:n) oveen ja tulimme kotiin.

Kun jonkun ajan päästä postiluukku kilahti reagoin samoin niinkuin useimpina päivinä, eli ehkä tarpeettoman innokkaasti. L ryntäsi hakemaan postin ja toi kuoret innoissaan mulle. "-Tää on iskälle, ja tää ja tää.". Ei mitään kummempaa ja hommat jatkui normaalisti. Hetken kuluttua huomasin L.n kadonneen huoneeseensa ja siellä olevan huomiota herättävän hiljaista, jolloin menin katsomaan. L istui piilossa lipastonsa kulman takana ja kun menin kysyyn mitä hän tekee, paljasti poika itkun pidättelystä kostuneet silmänsä ja pyysi mua meneen pois. "-Mikä sulla on kulta hätänä?" kysyin ja menin viereen, jolloin L vastasi surullisena, että häntä harmitti, kun posti ei tuonut yhtään korttia hänelle.

Siihen posahti mun sydän. Parin nielaisun jälkeen muistutin L:a, että tämähän oli saanut kortin jo aikaisemmin yhdeltä ystävältään ja serkuiltaan, eilen oli postissa tullut pingviini-kortti veljeksille ja aamulla oli käynyt kortin tuomassa H. Kerroin L:lle reippaasti, että moni on varmasti ajatellut L:a tänään ja olisi varmasti laittanut kortin postiin, mutta osa oli varmaan unohtanut ostaa postimerkkejä ja loput oli laiskamatoja. Sanavalinta oli, itseäni rohkeasti kehaisten, tarkkaan harkittu sillä epäilin sen kutkuttavan suruisenkin pojan nauruhermoja. Ja oikeassa olin, ilme kirkastui ja pettymys unohtui L:lta, mulla sen sijaan jäi pala kurkkuun ja pistin jopa A:lle aiheesta tekstarin. Mutta mitä kummaa, vaikka posti oli jo kerran tänään tullut, kuului postiluukusta kolinaa myöhemmin toisemman kerran ja voi iloa ja riemua, kun postiluukun alta löytyi kortteja ja suklaata. Ja vain (pienen) pientä hetkeä myöhemmin töistä kotiutui A, joka kertoi ihmeissään nähneensä postisedän olevan liikkeellä vielä näinkin myöhään. Toki elämässä tulee pettymyksiä, mutta ei tänä ystävänpäivänä.

Hyvää ystävänpäivää, muistakaa toisianne tänäänkin!

Kivat ihmiset.

No hyvänen aika, hyvää päivää, johan taas aikaa on ehtinyt vierähtäänkin. Ihan ensiksi koen aiheelliseksi ilmoittaa, että vaikkakin tästä postauksesta on epäilemättä tulossa taas aika ihanaa-painotteinen, niin estääkseni valheellisen kuvan antamisen elämästäni ja asenteestani, todettakoon, että viime viikon torstai aikalailla kokonaisuudessaan ja perjantain aamupäivä oli aivan syvältä. Ihan todella. Kun torstai aamuna PT-tunnilla nyrkkeiltiin ja PT kehotti mua kuvitteleen eteeni jonkun henkilön jota vihaan, niin olin ihan että "mut en mä vihaa ketään", mutta voi pojat kun olisin saanut ottaa nyrkkeilystä iltasella revanssiin, uskottavuutta tuovaa agressiota olisi ollut tarjolla huomattavasti aamua enemmän. Ei sillä että olisin päivän aikana alkanut ketään erityisesti vihaamaan, mutta tuntui, että maailma vihasi mua ja olisi tehnyt kutaa antaa takaisin edes mielikuvissani.

Se siitä, uusi viikko on pyörähtänyt käyntiin ja näin ollen viime viikkoa on ihan turhanpäiväistä enää miettiä. Viime yönä L tuli meijän viereen itkeskeleen, yskiin ja pärskiin siihen malliin, että oletin pojan olevan aamulla ihan kipeenä. Aamulla kaveri oli kuitenkin aikaslailla normi-kunnossa, lukuuottamatta pientä räkäsyyttä, joten päätin, että vaikkakaan en tohdi viedä poikaa kerhoon, niin jotain kivaa voisimme tehdä. Mää haaveilen tasaisin väliajoin sellaisesta teltasta pojille. Semmonen olis niin kiva, kun siellä vois leikkiä majaa ja supatella omia juttuja, ja helpommallakin pääsis, kun majan rakentamiseen ei tarttis tuoleja keittiöstä, tyynyjä olkkarista, kattoa meijän makkarin päiväpeitosta ja muita tilpehööriä poikien huoneesta. Tsekkailtiin L:n kans Ikean sivuja ja kun siellä näytti se teltta (jota olen useampaan otteseen ennenkin tsekkaillut) olevan, niin päätettiin lähteä aamusta Ikeaan.

Sitten niitä ihania ihmisiä alkoi sateleen. Mää kerronkin tästä päivästä vaikka kohtaamieni ihastuttavien ihmisten nojalla.

Reipas nuori nainen pysäytti meidät matkalla bussi-pysäkille ja kertoi jakavansa ilmaisia jugurtteja ja kehotti mua hakeen kolme jugurttia mulle ja pojille vieressä olevasta kojusta. No mehän haettiin ja saatiin näinollen heti ensitöiksemme välipalat mukaamme, ihan loistavaa. Varsinkin, kun he eivät alkaneet myymään mitään, vaan antoivat vaan jugurtit ja toivottivat mukavaa päivän jatkoa.

Seuraavaksi mua ilahdutti kolmen vanhemman rouvan ryhmä, joilta menin kysyyn apua, kun en löytänyt oikeeta bussipysäkkiä, tai oikeastaan luulin jo löytäneeni, mutta ajattelin vielä varmistaa asian, jolloin osoittautui, että emme olleet oikeassa paikassa. Rouvat neuvoivat iloisen ystävällisesti meidät oikealle pysäkille.

Kun pääsimme oikeeseen bussiin ja sain S:n vaunut aseteltua oikeeseen paikkaan, tuli aika etsiä L:.lle istumapaikka. L on hiukan kranttu vierustovereistaan ja mää en kertakaikkiaan ole löytänyt mitään yhteistä tekijää niille matkustajille, keiden viereen L ei suostu istuun, mutta jotkut eivät vaan käy. Ja siis eivät käy niinkin pontevasti, etten todellakaan ala pakottaan poikaa heidän viereensä istuun, lähinnä sen takia, että epäilen matkustajien hiukan nolostuvan, sikäli pakotan vastaan hangoittelevan lapsen heidän viereensä itkemään ja kertomaan miksi tämä vierustoveri ei käy. Yritän L:n eleistä hyvin äkkiä päätellä mihin hän ei halua mennä istumaan, jotta emme nostattaisi kauheeta showta pystyyn. Tänään oli taas pari, "En halua istua tähän"-paikkaa kunnes sitten tärppäsi. Ihana rouva, joka sanoi heti L:lle: "Tuus tähän mun viereen!" ja laittoi ihanan suojelevaisesti kätensä L:n harteille, ettei tämä tipu kaarteessa käytävälle. Mulla nousi väkisin hymy naamalle, kun selän käännettyäni kuulin kuinka L sanoi: "Moi! Mää oon mennyt kerhossa bussilla." ja siitä se juttu stten lähti. En kuullut parin penkkirivin päähän kaikkea mitä L ja rouva puhuivat, mutta juttua näytti riittävän. Välillä hymyilimme rouvan kanssa toisillemme ja musta tuntui, että kaikki ilostuttiin tästä aamuisesta kohtaamisesta huomattavan paljon. Rouvan jäätyä pois omalla pysäkillään, kiitin häntä vuolaasti ja tohdin ihan, ihan pienen epäröinnin jälkeen sanoa sen mitä ajattelin: "-Sää olit ihan mielettömän ihana. Kiitos.". Hymyt oli puolin ja toisin melko leveitä.

Päästiin Ikealle näkeen parahiksi kuinka ovet avattiin ja S:n nukkuessa vaunuissaan päätettiin L:n kanssa mennä alkajaisiksi kahville. Sielläkin meitä palveli ihanan ystävällinen ja iloinen täti ja Ikea-reissu sai heti mukavan startin. Kierreltiin L.n kanssa S:n nukkuessa vaunuissa ja käytiin katsomassa sitä ajattelemaani telttaa, mutta niinkuin pari kertaa aiemminkin olen käynyt toteamassa, ei teltta sitten kuitenkaan ole ihan sitä mitä haluan. Vähän vino ja hempula, ja semmonen, ettei sitä jaksais varmaan oikein kattella, joten emme sitä taaskaan ostaneet. Teltan hylkäyksen jälkeen mentiin valitsevaan uutta suihkuverhoa, mutta siinä missä mää halusin oranssi-valko-turkoosi raidallisen verhon, L halusi ehdottomasti mustan. Mitään ongelmaahan ei olisi ollut jos haluamaani suihkuverhoa olisi ollut jäljellä, mutta kun ei ollut, ajattelin antaa L:n idealle mahdollisuuden. Kävelin jo muutaman kymmenen metriä mustan suihkuverhon kanssa, kun tuumasin L:lle, ettei se olekaan hyvä, se on liian synkkä ja tekee meijän kylppäristä entistä pienemmän näkösen. "Joo äiti, se voisi alkaa ahdistaan.". Kiva kun hän ymmärsi.

Olimme erittäin lähellä kassoja tyhjin käsin, kun L äkkäsi sydämen muotoisen, kädellisen pehmolelut, johon sitten lupasin lainata hänelle rahat. L:han tottakai maksaa moiset jutut itse, jännästi ne omat rahat vaan aina unohtuu kotiin säästölippaseen. Aamulla hän kyllä kiikutti lippaan isälleen ja pyysi tätä kaivamaan lippaasta pari euroa äitille. :) Kun olimme valmiita ajattelin, että menemme tsekkamaan bussipysäkiltä moneltako busseja menee, jos menisi pian jäisimme odottaan ja jos ei, niin menisimme vielä Ikeassa syömään päiväruuan. No siellähän odotti bussi pysäkillä ja mää kotin hoputtaa L:a reippampaan kävelyyn tai jopa juoksuun, mutta ei häntä napannut. Hän jatkoi laahustamistaan, ja olen todennut, että kaikki "väkisin" vauhtia lisäävät toimenpiteet, kuten syliin otto tai kädestä kiinni ottaminen yleensä näissä tilanteissa hidastavat toimitusta entisestään, joten maanittelin ja tsemppasin ja juuri kun pääsimme bussin takaosan kohdalle, bussi nytkähti liikkeelle. Pahus, käännyin tottakai samantien L:n puoleen antamaan palautetta löntystelystä kun tapahtui jotain vähintäänkin odottamatonta; bussi pysäytti jonkun matkan päähän ja peruutti takaisin pysäkille, peruutti! Whaaat!? No me kiivettiin kyytiin ja kiittelin taas vaikuttuneena kuskia ja hymyilin vielä varmuuden vuoksi kaikki kanssa-matkustajat läpi, jos joku oli huomannut meidät ja kehottanut kuskia pakittamaan.

Onnistuneen Ikea-reissun jälkeen mentiin vielä kauoungille syömään ja pyöriin, käytiin nappaamassa Ystävänpäivä-kuvat L:sta uuden sydämensa kanssa ja kotona laitoin sen läheisen valokuvaamon tädille sähköpostia, että ehtisikö tämä tehdä kuvista paperiversiot huomiseksi ja vastaus oli taas niin ihana: "No eiköhän nyt kymppikuvat keritä huomiseksi, varsinkin kun noinkin tärkeästä aiheesta kyse;)". Mää en kestä, niin kivoja ihmisiä.

Kivojen ihmisten tuoma positiivinen energiakaan ei valitettavasti pelastanut siltä tosiasialta, että koko aamuäivän varsin säyseänä/unessa ollut S tuli kipeeksi. Nyt ovat molemmat pojat kipeinä, S aika paljon enemmänkin, joten suljen koneen, totean vielä kerran olevani spinningissä jonkun sortin .. ööö.. mieleeni tulee pääasiassa sanoja kuten: luonnonlahjakkuus ja virtuoosi ja alan nukkuun. Mukavaa viikonalkua!

(Kuvat on viime viikolta, kun vein pojat aamulla naapuriin hoitoon ja menin ite salille. S sai ekaa kertaa olla ihan isona poikana ja jätettiin vaunut kotiin. Kaveri oli hiukan polleena, kun sai kävellä ite ja pitää reppua selässä. Ja voi juku, että mää diggailen kaupunkiani.)

Aurinko-retkellä.

Mulla on ollut eilen ja tänään mukavan keväinen ja kevyt olo. Mulla on vaan harmillisesti valitettavan raskaat tavat juhlistaa moista mielen keveyttä. Jos joku tarkkailee painoonsa, niin ei kannata viettää aikaa mun kanssa, sillä vaikuttaisi vahvasti siltä, että siitä huolimatta, etten itse voi syödä kaikkea mitä haluaisin, on minun kuitenkin ne kaikki herkut päästävä ostamaan ja tarjoilen niitä sitten auliisti ihmisille ympärilläni. Eilen lähdettiin ennen L:n kerhoa kauppaan hakeen yhtä vauva-lehteä, jossa on juttu mun serkun lapsen syntymästä, se lehti oli oikeastaan mun ainut missio eiliselle, mutta se osoittautui yllättävän haasteelliseksi. Lehden sijaan lähdimme kaupasta kassissamme kuusi ihastuttavan näköistä vadelma donitsia, jotka vietiin L:n kerhonohjaajille ja paikan kokille. Toisessa pussissa oli kaksi karjalanpiirakkaa, jotka maltoin antaa L:n laittaa itse pussiin, toisen hänelle ja toisen pikkuveljelle. Meillä oli vähän kiire ja siksi olenkin erityisen tyytyväinen, että annoin L:n nostaa karjalanpiirakat ihan itse niillä ottimilla pussiin ja vielä hoputtamatta, vaikka puristusvoima oli pojan kädessä koetuksella ja piirakka tipahti kerran jos toisenkin laariinsa takaisin. Oi ja kun L antoin ne donitsit siellä kerholla yhdelle vetäjistä, niin tämä halasi L:a. I-ha-naa. Vitsi mää niin tykkään tosta L:n kerhosta ja kaikista niistä kerhonvetäjistä.

S nukkui melkein koko L:n kerhon ajan ja sillon muhun iski se keväisyys. Se oli varmaan se ikkunoista läpi puskeva auringon valo mikä sen teki. Miten tämä keväisyys sitten lopulta ilmeni, oli: jatkuva hymy naamalla, keltaisten tulppanien osto, mämmin (!) osto ja asunnon siivous kukkien tuoksuisella pesuaineella. Mua hymyilytti (toisen kerran) kauppaan mennessä ihan kauheesti ja koitin hiukan purra huulta ja pidätellä hymyä, koska sen sijaan. että ihmiset olisivat alkaneet hymyilemään kanssani, musta tuntui kuin he olisivat hiukan vaivaantuneet, että näkivät vahingossa mun hymyilevän yksikseni (tai no S:n kans). Ehkä he aattelivat, että he tungettelevat jos näyttävät noteeranneensa mun hymyilyni, sikäli minua hymyilyttää joku henkilökohtainen asiani. Olisivatpa tienneet, että eilen vain syleilin maailmaa ja fiilistelin kevättä ja olisin toivonut kaikkien hymyilevän kanssani. Lopulta päätin vain hymyillä, ihan sama, en keksi äkkiseltään montaakaan typerämpää asiaa, kuin hymyn tukahduttaminen, jos kerran hymyilyttää.

Ostin pojille pillimehut ja itselleni cashew-pähkinöitä, joita PT:ni on suositellut mulle välipaloiksi. Vähän harmillista, että ensimmäinen assosiaationi cashew-pähkinää maistaessani oli lehmän lanta. Ja siis nimenomaan näillä sanavalinnoilla, lehmän lanta. Ehkäpä ensi kerralla joitain muita pähkinöitä. Mulla oli repussa ne L:n ostamat karjalanpiirakat mukana ja kun päästiin kerholle, supatin L:lle mitä olin suunnitellut meidän kotimatkalla tekevän. "Aurinko-retki! Äiti, sitä mää olen aina toivonut!" lapseni hihkaisi ja hyppäsi kaulaani. Noh, noh, eipäs nyt tehdä tästä sen suurempaa numeroa, jos muut äidit eivät ole keksineet lapsilleen mitään hauskan nimistä retkeä iltapäiväksi. (Hihkaise ja hyppää uudestaan, tuo yksi täti ei vielä kuullut.) Oli kyllä hauskaa. Tuntuu, että L:lle aina jo retken nimi on puolet hauskuudesta ja jännityksestä ja siks koitankin yleensä kehitellä retkillemme jonkun kivan otsakkeen, siitä ne retket sitten muistaakin paremmin. Eilisen aurinko-retkemme ensimmäinen tehtävä oli löytää retkipaikka johon paistaa aurinko. Kapusimme läheisen mäen (kallion?) päälle ja löysimme hyvän paikan. "-Äiti, tossa on keltaista." "-Okei, no ei sit siihen." "-Eikun auringon keltaista." "-Ai jaa, no sit se käy.".

Retkipaikalla pojat söivät eväänsä ja mää otin kuvia. Ihana, ihana aurinko. Rakastan. L on edelleen jatkanut sitä small talk -kyselyään ja kysyy usein, että mikä on mun lempisana. Mulla se on ollut koko ajan aurinko ja nyt L:kin on päättänyt, että hänen lempisanansa on aurinko. Aurinko tai pimee, riippuu päivästä. Aurinko-retkeltä kotiuduttuamme mää aloitin siivous-urakkani ja vitsi kun oli hyvä mieli, kun A:n tullessa kotiin kaikilla oli iloinen mieli ja koti siisti. A oli myös melko vaikuttunut jälkkäriksi ostetusta mämmistä ja kermasta. Itsehän en edes välitä mämmistä, mutta mielestäni se sopi hyvin keväiseen tunnelmaan. L:kaan ei välittänyt mämmistä, nopea yhteenveto: "Ällöttävää." oli mielestäni melko lailla naulan kantaan. "Se oli samanlaista kuin luumusose.", totta sekin.

Illalla menimme taas Naapurin Rouvan kanssa kävelylle ja pakkasessa ulkoilun jälkeinen poskien punotus on musta ihana tunne. Pitäis aina vaan muistaa, ettei mee peilin eteen koskaan kun on hehkeä olo (vrt. koko raskausaikana), koska kiusallisen usein se ihastuttavalta tuntuva puna ja hehku näyttää peilin kautta ihan vain punottavalta naamalta.

Rullaava lattia.

Ottaen huomioon, että mua on tänään tatuoitu neljä tuntia ja siitä huolimatta päivän kivuliain osuus sijoittuu aamupäivän PT-tunnille, niin on varmaan turha edes sanoa, että mun ja mun PT:n pari viikkoa (viikon?) kestänyt kuherruskuukausi on taas ohitse. Valitettavasti. Aloitin tapaamisemme kertomalla hänelle, kuinka mielettömän kipeet mun etu- ja takareidet oli koko viikonlopun johtuen loppuviikon reenistämme, johon hän totesi, että: "-Okei, tehdään niitä sitten lisää!". Ei. En missään nimessä tarkoittanut sitä. Kommunikaatio-katkos. Jotenkin se meidän sessio kesitikin ihan loputtoman kauan, kun se yleensä menee hujauksessa. Kun saimme sen reisien nujerrus -liikkeen, jossa minun tulee olla soturi (...) loppuun, alkoi joku vielä kamalampi asia, joku mikä sattui mua jalkapohjiin asti. Tämän jälkeen menimme jalkaprässin tapaiseen laitteeseen, mutta raskaampaan. Joskin siinä paino oli minun mielestäni melko vaikuttavissa lukemissa ja päätinkin pitää luvun mielessä, jotta voisin kotona kehuskella A:lle älyttömillä jalkavoimillani, mutta valitettavasti pääni tyhjeni seuraavassa osiossa, kun minua tönittiin ja viskottiin ympäri kuntosalia. Edelleen haluaisin korostaa, että mää oon ihan kiva ihminen, ja musta on melko kohtuutonta, että mun heikkouksia tarvitsee moisilla liikkeillä lähteä korostamaan. Tämän jälkeen mun piti tehdä merenneito-liike. Jossa siis minä olen se merenneito. Mää oon melko varma, että mää olen merenneitona melko sulokas (sulokas?) ja sikäli ottaisin juomapullostani posket täyteen vettä ja ruikkisin sitä huulteni välistä, niin muut salilla olijat tulisivat varmaan suihkulähteelle huokaileen ihastuksesta. Valitettavasti me ei tosiaan reenata peilin edessä, enkä itse pääse tätä kaunista merenneito-liikettäni näkemään, mutta onneksi voin aina kuvitella. Hyvät hyssykät.

Vielä senkin jälkeen, kun olin käynyt kuittaamassa tehdyn reenin papereihin, se PT laittoi mut tekeen vatsoja jumppapallolla, sekin on niin sulavaliikkeistä että. Sit se komensi mut juoksumatolle. Voi pojat. Juoksumatolla kävelykin on mulle aika haastavaa, se on jotenkin niin epäluonnollista (syksyisistä postauksistahan selviää kuinka luonnostaan se ulkona juokseminen multa käy/kävi) ja mulla menee jalat ihan miten sattuu. Mää en muista koko masiinan käyttöohjeista ikinä oikastaan kun yhden asian ja se on se klipsu mikä pitää laittaa paidan helmaan kiinni, joka pysäyttää laitteen jos mää alan valuun liian taakse. Klipsu on ystävä. Selviydyttyäni muutaman minuutin juoksusta hengissä ja osattuani vieläpä pysäyttää laitteen hallitusti olin tietenkin itsestäni äärimmäisen ylpeä ja lähdin nokka korkealla hakeen desinfiointi-ainetta juoksumaton puhdistukseen. Mutta mitä ihmettä? Se tunne mikä mun jaloissa oli kun siirryin juoksumatolta lattialle kävelemään oli kiinnostava. Korkeuksissa oleva nenäni laskeutui hyvin äkkiä tuijottamaan jalkojani, kun koitin saada niitä yhteistyöhön ja tuijotuksen voimalla pysäyttää liikkuvalta tuntuvan lattian. Saatoin näyttää hieman huvittavalta, kun kävelin horjuen kohti pukuhuonetta nostellen jalkojani ja tuijottaen lattiaa vihaisesti.

Aivan mahtavaa, mulla ei ole ollut moneen päivään migreeniä. Whuup whuup! Jostain syystä mua silti kovasti kiinnostais tietää mistä se johtui ja tsempattuani kaikilla päänsärkyä mahdollisesti aiheuttavilla osa-alueilla (hartioitten rentoutus, chili burneista luopuminen, veden juonnin tehostaminen, yhteen tyynyyn siirtyminen, ergo.. ei en mää ergonomiassa oo tsempannu, semmonen jaloilla nostaminen ja selän rasituksen minimointi on nössöille) en ikäväkseni nyt sitten tiedä yhtään mikä pääkivut aiheutti. En silti ole totta tosiaankaan valmis myöskään alkaan asiaa kartoittamaan. Itseasiassa, ehkä olenkin tsempannut myös ergonomian saralla, sillä me ostettiin eilen meille työpöytä. Työpöytä, melko - ergonomista sanoisinko. Ajatushan lähti siitä, että tällä viikolla olen päättänyt tulla kirjailijaksi. Viimeisten viikkojen aikana listalla on ollut myös ainakin valokuvaaja ja perhepäivähoitaja, mutta eilen se oli siis kirjailija. Ja koska minusta tulee kirjailija, tarvitsen myös luonnollisesti kirjoituspöydän, sehän on selvä. Selvää on myös, että aviopuolisoiden tulee tukea toisiaan, joten A oli messissä, kun sanoin, että nyt tarttis kirjoituspöydän. Otimme siis eilen suunnaksi jälleen Ikean (ja lihapullat) ja ostimme uuden työpöydän, laatikoston ja työtuolin. Siinä missä ergonomiakin, myös ylenpalttinen ennakointi on nössöille, ja tästä syystä tajusimme teoriassa hiukan liian myöhään, ettei meillä ole enää farmariautoa, ja tavaran kuljetus on näin ollen hiukan haastavampaa. Myöskään tilaa ei uusille kalusteille kodissamme ollut. Mutta siis - detaileja. A:n isä puolisoineen olivat niin ystävällisiä, että ottivat pojat lyhyellä varoitusajalla hoitoon koko iltapäiväksi, että me saatiin A:n kanssa riehua kotona ja laittaa paikkoja kuntoon.

Eilisen päivän aikana A osoitti kyllä rakkautta ja luottamusta mua kohtaan häkellyttäviä määriä, aina sen koko kirjoituspöytä-hankkeeni alusta alkaen. Se kuinka A luuli mun touhuavan jotain omiani poikien huoneessa ja kun kerroinkin kokoavani laatikostoa, oli vastaus vain nopean henkäyksen jälkeinen: "-Tota.. okei.". Se kuinka A kokosi pöydän mun mielestä väärin päin, ja kun hetken vaikutti ettei päätyjä saa enää vaihdettua, kertoi ohimoille ilmestyvät hikipisarat mielestäni ainoastaan rakkaudesta. "Saako ne vaihdettua?", johon sain vastaukseksi tukahdutetun: "-Pakko.". Rakkautta. Päätyjen oltua jo onnellisesti minun haluamallani tavalla, kertoi A niiden muutaman epätoivon minuutin aikana suunnitelleensa, että sikäli homma ei olisi onnistunut, olisi tämä käynyt hakemassa poikien haku -reissulla uuden pöydän. Kuten olen toistuvasti sanonut, olen ihmisenä varsin rennon letkeä. Elämänkumppanina eritoten.

Viikonlopun aikan tein myös yhden asian, josta olen hiukan haavellut jo jonkun aikaa, mutta mitä en ole oikein tohtinut tehdä. Ei se periaatteessa ole mitään kummempaa, mutta sen verran erikoinen juttu, että olen siitä aina jänistänyt vaikka se mielessä onkin ollut. Kuvasin nimittäin isovanhempiani. Juuri niitä omasta mielestäni kauniita mustavalkokuvia, joista kirjoitin aiemmin. Leikkasin eka heidän hiuksensa ja sen jälkeen kysyin voisinko kuvata heitä yhdessä ja erikseen. Se oli ihanaa, musta tuntu että mummu ja vaarikin tykkäs ja voi että, mieluusti näyttäisin täälläkin sen kuvan, jossa mummu heittäytyy aivan leikkisäksi ja nauraen nojaa vaarin olkapäähän, vaarin hymyillessä hämmentyneenä, mutta en todellakaan ala selittään mummulle ja vaarille mikä on blogi, saatika kyseleen lupaa heidän kuvansa julkaisuun, mutta uskokaa kun sanon, se on ihana.

Tapahtumien täyteisen viikonlopun aikana olin myös kaason ominaisuudessa Häämessuilla. Se oli ihan kiinnostava kokemus, täytyy tosin sanoa, että vaikkakin olen valokuvaamisesta kovin kiinnostunut, niin siinä vaiheessa kun hääpuku-muotinäytöksen jälkeen lavalla aletaan opettamaan kuinka otetaan pikku-tuhmia huomenlahjakuvia (todellakin viittasin kun kysyttiin, onko paikalla joku joka ei tiedä mikä on huomenlahjakuva) olin tulevan morsiamen ja toisen kaason kanssa hieman vaivaantunut. Ja sikäli joku on kiinnostunut, niin huomenlahjakuva on käsittääkseni siis morsiamesta otettu rohkeahko kuva, jonka tämä antaa miehelle hääyönä. ... Niin. Mikäs minä olen neuvomaan, mutta... niin. Häämessujen jälkeen lähdettiin kaupoille, kun kerta tyttöporukalla oltiin liikenteessä. Eka Giganttiin ja sitten Verkkokauppaan. :)

No mutta, nyt tästä on tainnut tulla jo ihan mahdoton oikeassa aikajärjestyksessä lukemiseen soveltuva teksti, joten lopetan. Moi!

Kuvat on siitä, kun taannoin pelattiin naapurin H:n kanssa tämän synttärilahjaksi saamaa lasten aliasta. Ihan mahtava! H ja L arvaili tosi hyvin kun selitin sanoja ja H selittikin tosi hienosti ja kun L alkoi selittään, että: "Tämä on sellainen hämähäkki, jolla on monta jalkaa." vilkastiin vaan H:n kanssa toisiamme, että menkööt, "Hämähäkki?" "Oikein!!!".

Ohjelmaa.

Moi!
Meininki on mennyt ihan mahdottomaksi kun ei kerkee ollenkaan bloggaileenkaan, vähän kohtuutonta. Aika tiukalla aikataululla painetaan noi viikotkin meneen, kun ma on mun treenit, ti on A:n treenit, ke ilta yritetään pitää ohjelmattomana, mutta molemmat taitaa vähän haistella, että kehtaiskohan sitä lähtee treeneihin, to on mun treenit ja perjantaina on A:n treenit. Ikinä ja korostan ikinä, en olisi kuvitellut, että joskus tilanne olisi tämä. Diggailen kyllä, koska vaikkakin heitetään A:n kanssa viikon aikana aika monta kertaa vaan läpystä vaihto kotosalla, niin ollaan kuitenkin molemmat niin innoissamme harrastuksistamme, että fiilis on hyvä. Se kai se pääasia on, vaikka koko perheen voimin tuleekin nykyään touhuttua pääasiassa viikonloppuisin.

Keskiviikon alkusointu oli allekirjoittaneen heleällä aamuäänellä naapurirapun rappukäytävässä raikunut "Paljon onnea"-luritus. Ilmankos huomasin eilen aamulla samaiseen rappuun ilmestyneen vihaisesti seinään teipatut järjestyssäännöt. Naapurin Rouvan esikoisella, L:n bestiksellä H:lla oli nimittäin keskiviikkona syntymäpäivät, joita meijän oli tarkoitus juhlia koko porukan voimin illalla, mutta H:n pikkuveli oli valitettavasti sairastunut edellisyönä ja juhlien peruuntuessa ajattelin viedä lahjan päivänsankarille heti aamusta. Koska mm. Ruokapäiväkirjan kirjoittamisen myötä mulle on käynyt varsin selväksi, että mielestäni tapahtuma kuin tapahtuma tarvitsee onnistuakseen herkkuja, kipitin aamutuimaan läheiseen kahvilaan hakeen synttärisankarille perheineen  jotain makeeta ja ihanaa. Keskiviikko aamusta oli aika kipakka pakkanen ja olisikin ollut suotavaa, ettei takkini taskussa tuntuneet pehmeät tumppuni olisi paljastuneet kahvilaan meno-matkalla L:n villasukiksi.

Päivä starttasi kivasti, kun päivänsankari oli ilahtunut lahjastaan ja herkuistaan ja minä menin hyvillä mielin kotiin odottelemaan toisen naapurin tytärtä meille muutto-evakkoon. A oli reipas poika ja otti töistä vapaata auttaakseen naapuri-pariskuntaa muutossa, mun pitäessä kotona lapsiparkkia. Ei varmaan ole suuren suuri yllätys, kun kerron meillä olleen lasten kanssa kivaa, pitihän aamupäivämme sisällään hiusten leikkauksen, tanssimista, naapurin tätin piirtämien kuvien värittämistä, kruunun tekoa, syömistä, leikkimistä, prinsessana ja kuninkaana oloa, muffinssien leipomista ja koristelua ja yleistä hekkalointia. Hauskaa oli, mutta ihan samalla sykkeellä ei jaksaisi useampana päivänä peräkkäin touhuta.

Kun A kotiutui muutto-puuhista hän ja L lähtivät syntymäpäiväsankarin ja tämän isän ja pikkuveljen kanssa HopLoppiin juhlistamaan synttäreitä. Vaikuttaisi siltä, että kaikki osallistuneet olivat varsin tyytyväisiä myös tähän vaihtoehtoiseen juhlien viettotapaan. Naapurin Rouva ja minä otettiin "vauvat" ja lähdettiin vaunutteleen. Melko nostalgista. Normaalistihan nämä vauvat juoksevat ympäri pihaa, kiipeilevät ja osoittavat mieltänsä jos eivät saa tehdä samaa mitä vanhemmat lapset, mutta keskiviikkona he olivat ihan vauvoja. Toinen oli kipeenä ja nukkui vaunuissa ihanassa pesässä viltin sisällä ja toinen oli niin hämmentynyt ympärille kiedotusta pakkopaidanomaisesta viltistä ja poskia pistelevästä pakkasesta, ettei saanut sanaa (ga-gaa) suustansa. Vaunuttelu oli hauskaa, varsinkin kun mun ja Naapurin Rouvan lenkkeilyt päättyy lähes poikkeuksetta ruokakauppaan pohtimaan, että mitä ilta-herkkua tekisi eniten mieli. Ja siis ei mitään suklaata tai sipsejä, vaan keskiviikkona esimerkiksi päädyin savukalatahnan tekoon ja täys rukiisiin luomu ruisnappeihin. Mitä näitä nyt on. Oli se kuitenkin huomattavasti helppotekoisempaa kun ne mun iänikuiset sushit, joiden vääntämiseen kuluu aina hyvä tovi poikien nukahdettua. Miksi se maitorahka-ananas-mössö ei voi maistua hyvältä?

Hyvin (liian) varhain eilen aamuna tapahtui kaksi toisiinsa vahvasti kietoutunutta asiaa; nenääni kiiri vieno kakan haju ja välittömästi tämän rekisteröityäni L huusi: "-Äitiiii" S:n housut valuvat!" Jälleen vahva elokuvakohtauksen kriteerit (kirjoitin eka, että kirtewerit, voiskohan tällä olla jotain yhteyttä niihin päänsärkyihin?) täyttävä hetki, kun annan keittiövälineiden luisua sormieni välistä kilisten tiskipöydälle, henkäisen ja lähden hiukset hulmuten juoksemaan, etsien katseellani kuopustani ja sitten taas toisaalta silmiäni siristellen, koska tavallaan en ollut lainkaan kiinnostunut näkemään mitä on tapahtunut. Nilkkoihin valuneet housut ja kakkaa. Se oli tapahtunut. Äkkiä tarttis tehdä jotain, mutta mistä ottais kiinni ettei tulis enempää tuhoa ja nopea skannaus onko Hannu ja Kerttumaisia kulkureitin paljastavia merkkejä näkyvissä ja kun lopulta omat kädet on kakassa, pojan paitakin on kakassa ja S:n jalat täynnä valuma jälkiä, on vaihtoehdoista paras pistää poika suihkun alle. Kahvipannusta kaatamani viimeisen kahvikupillisen kylmentyessä keittiön pöydällä, ryntäsi kylppäriin myös oman henkilökohtaisen riisumis-ennätyksensä tehnyt alaston esikoinen: "-Määkin haluan suihkuun!".- syvä huokaus - "-Sehän on selvä.".

Päivän tahmea alkusointu rytmittikin sitten koko päivää, ei oikein lähtenyt rullaamaan. Naapurissa sairastettiin edelleen, joten ajattelin, että olisi kaikin puolin kiva juttu, jos H tulisi meille L:n leikkikaveriksi, mutta ilmeisesti kaverukset olivat saaneet nauttia edellisenä iltana HopLopissa toistensa seurasta jo riittämiin, sillä eilen yhteistä säveltä ei löytynyt millään. Tai löytyi aina pariksi minuutiksi, ja sitten taas jo huudettiin ja itkettiin, että kummalla on vielä kivempaa kun toisella yms. Mulla oli illalla treenit ja menin ekaa kertaa PT-session jälkeen sen mun PT:n ohjaamaan pilatekseen. Ooh, se oli kivaa. Oon joskus käynyt jonkun kymmenen kerran tai kuukauden -pilates kurssin ja musta se oli sillonkin ihan jees, mutta nyt eilen se oli kyllä tosi jees. Mää tykkään tuolla salilla erityisesti siitä, että kaikilla tunneilla on musiikkia. Tuollakin oli hämärä valaistus ja rauhallinen musiikki taustalla, niin jotenkin sitä tohtii paljon reippaamminen hönkästä sen pilates henkäyksenkin sieltä huulien välistä, kun musiikki soi taustalla, eikä tarvi ajatella että kaikki kuulee mitä teet. Sama siellä spinningissä, kehtaa painaa täysillä kun saa huohottaa ihan rauhassa, kun ei siellä kuule muuta kun musiikin ja ohjaajan äänen. (Ja sama esim. ristiäisissä, tulee veisattua sitä Jumalan kämmenellä vähän rohkeemmin, kun muutkin laulaa, mutta jos lisäkseni laulaa vaan kastetun lapsen mummo, niin tulee pääasiassa vaan liikuteltua suuta sanojen mukaan.)

Kai on täysin luonnollista, että mää eilen illalla viimesenä mietin, että mitä mää oikein annan sille PT:lle kiitokseksi sitten kun tää meijän yhdessä reenaaminen loppuu. Tokihan oon maksanut hänen ohjauksestaan sievoisen summan rahaa, mutta silti. Mää väittäisin, että oon ihan oikeessa kun sanon, että musta se mun PT ihan oikeesti haluaa tosi paljon, että mää onnistun tavotteissani ja jotenkin se tekee semmsta extraa, mitä sen ei olis pakko tehdä. Kaiken lisäksi, se muistaa aina A:n, L:n ja S:n nimet ja erittäin vakuuttavasti myös kaiken sen mistä ollaan aikaisemmin puhuttu. Musta on ihanaa, että kun ekalla tai tokalla kerralla sanoin, että mää inhoon reenata peilin edessä, enkä tykkää katsoa itseäni samalla kun reenaan (mikä itseinho?), niin  hän ei ole sen jälkeen vienyt mua kertaakaan reenaan peilin eteen. Välillä ollaan katottu liikettä hiukan peilistä tai heijastusta ikkunan kautta, mutta reenauspaikat on ollut aina niin, ettei peili nökötä naaman edessä. Voi kai se olla sattumaakin, mutta mieluummin mää ajattelen että ei ole. Ihan sama lukeeko ne sillä jollain lapulla, minkä se on kirjottanut ja mitä se vilkasee aina ennen meijän tunnin alkua, mutta siinäkin tapauksessa se näkee sen vaivan ja mää arvostan sitä kovasti.

Kuvat on keskiviikolta, kun naapurin tyttö oli sen muuton ajan meillä hoidossa. Naapurin tyttö vanhempineen ei muuten onneksi muuttanut kauaksi, vaan ehkä johonkin 200 metrin päähän, sikäli he olisivat päättäneet muuttaa kauemmaksi, niin en olisi varmaan suostunut jeesaamaankaan. :)
Viime aikoina mulle/meille on alkanut selkiytyyn ainakin yksi asia tulevaisuudesta; me ei ikinä muuteta mihinkään niin etteikö meillä olisi naapureita lähellä, ihan korvaamatonta sakkia. Kun mää vaikka ajattelen ihan vaan jo tätä kulunuttakin viikkoa, niin voi pojat! Kiva kun apu on lähellä, puolin ja toisin. Aivan erityisesti tää sopii mulle, kun tykkään tehdä kaiken 5-15:n minuutin varoajalla: "-Lähetäänkö kävelylle?" "-Joo, nähdään kymmenen minuutin päästä.".

Mahtavaa viikonloppua!