Mulla on ollut eilen ja tänään mukavan keväinen ja kevyt olo. Mulla on vaan harmillisesti valitettavan raskaat tavat juhlistaa moista mielen keveyttä. Jos joku tarkkailee painoonsa, niin ei kannata viettää aikaa mun kanssa, sillä vaikuttaisi vahvasti siltä, että siitä huolimatta, etten itse voi syödä kaikkea mitä haluaisin, on minun kuitenkin ne kaikki herkut päästävä ostamaan ja tarjoilen niitä sitten auliisti ihmisille ympärilläni. Eilen lähdettiin ennen L:n kerhoa kauppaan hakeen yhtä vauva-lehteä, jossa on juttu mun serkun lapsen syntymästä, se lehti oli oikeastaan mun ainut missio eiliselle, mutta se osoittautui yllättävän haasteelliseksi. Lehden sijaan lähdimme kaupasta kassissamme kuusi ihastuttavan näköistä vadelma donitsia, jotka vietiin L:n kerhonohjaajille ja paikan kokille. Toisessa pussissa oli kaksi karjalanpiirakkaa, jotka maltoin antaa L:n laittaa itse pussiin, toisen hänelle ja toisen pikkuveljelle. Meillä oli vähän kiire ja siksi olenkin erityisen tyytyväinen, että annoin L:n nostaa karjalanpiirakat ihan itse niillä ottimilla pussiin ja vielä hoputtamatta, vaikka puristusvoima oli pojan kädessä koetuksella ja piirakka tipahti kerran jos toisenkin laariinsa takaisin. Oi ja kun L antoin ne donitsit siellä kerholla yhdelle vetäjistä, niin tämä halasi L:a. I-ha-naa. Vitsi mää niin tykkään tosta L:n kerhosta ja kaikista niistä kerhonvetäjistä.
S nukkui melkein koko L:n kerhon ajan ja sillon muhun iski se keväisyys. Se oli varmaan se ikkunoista läpi puskeva auringon valo mikä sen teki. Miten tämä keväisyys sitten lopulta ilmeni, oli: jatkuva hymy naamalla, keltaisten tulppanien osto, mämmin (!) osto ja asunnon siivous kukkien tuoksuisella pesuaineella. Mua hymyilytti (toisen kerran) kauppaan mennessä ihan kauheesti ja koitin hiukan purra huulta ja pidätellä hymyä, koska sen sijaan. että ihmiset olisivat alkaneet hymyilemään kanssani, musta tuntui kuin he olisivat hiukan vaivaantuneet, että näkivät vahingossa mun hymyilevän yksikseni (tai no S:n kans). Ehkä he aattelivat, että he tungettelevat jos näyttävät noteeranneensa mun hymyilyni, sikäli minua hymyilyttää joku henkilökohtainen asiani. Olisivatpa tienneet, että eilen vain syleilin maailmaa ja fiilistelin kevättä ja olisin toivonut kaikkien hymyilevän kanssani. Lopulta päätin vain hymyillä, ihan sama, en keksi äkkiseltään montaakaan typerämpää asiaa, kuin hymyn tukahduttaminen, jos kerran hymyilyttää.
Ostin pojille pillimehut ja itselleni cashew-pähkinöitä, joita PT:ni on suositellut mulle välipaloiksi. Vähän harmillista, että ensimmäinen assosiaationi cashew-pähkinää maistaessani oli lehmän lanta. Ja siis nimenomaan näillä sanavalinnoilla, lehmän lanta. Ehkäpä ensi kerralla joitain muita pähkinöitä. Mulla oli repussa ne L:n ostamat karjalanpiirakat mukana ja kun päästiin kerholle, supatin L:lle mitä olin suunnitellut meidän kotimatkalla tekevän. "Aurinko-retki! Äiti, sitä mää olen aina toivonut!" lapseni hihkaisi ja hyppäsi kaulaani. Noh, noh, eipäs nyt tehdä tästä sen suurempaa numeroa, jos muut äidit eivät ole keksineet lapsilleen mitään hauskan nimistä retkeä iltapäiväksi. (Hihkaise ja hyppää uudestaan, tuo yksi täti ei vielä kuullut.) Oli kyllä hauskaa. Tuntuu, että L:lle aina jo retken nimi on puolet hauskuudesta ja jännityksestä ja siks koitankin yleensä kehitellä retkillemme jonkun kivan otsakkeen, siitä ne retket sitten muistaakin paremmin. Eilisen aurinko-retkemme ensimmäinen tehtävä oli löytää retkipaikka johon paistaa aurinko. Kapusimme läheisen mäen (kallion?) päälle ja löysimme hyvän paikan. "-Äiti, tossa on keltaista." "-Okei, no ei sit siihen." "-Eikun auringon keltaista." "-Ai jaa, no sit se käy.".
Retkipaikalla pojat söivät eväänsä ja mää otin kuvia. Ihana, ihana aurinko. Rakastan. L on edelleen jatkanut sitä small talk -kyselyään ja kysyy usein, että mikä on mun lempisana. Mulla se on ollut koko ajan aurinko ja nyt L:kin on päättänyt, että hänen lempisanansa on aurinko. Aurinko tai pimee, riippuu päivästä. Aurinko-retkeltä kotiuduttuamme mää aloitin siivous-urakkani ja vitsi kun oli hyvä mieli, kun A:n tullessa kotiin kaikilla oli iloinen mieli ja koti siisti. A oli myös melko vaikuttunut jälkkäriksi ostetusta mämmistä ja kermasta. Itsehän en edes välitä mämmistä, mutta mielestäni se sopi hyvin keväiseen tunnelmaan. L:kaan ei välittänyt mämmistä, nopea yhteenveto: "Ällöttävää." oli mielestäni melko lailla naulan kantaan. "Se oli samanlaista kuin luumusose.", totta sekin.
Illalla menimme taas Naapurin Rouvan kanssa kävelylle ja pakkasessa ulkoilun jälkeinen poskien punotus on musta ihana tunne. Pitäis aina vaan muistaa, ettei mee peilin eteen koskaan kun on hehkeä olo (vrt. koko raskausaikana), koska kiusallisen usein se ihastuttavalta tuntuva puna ja hehku näyttää peilin kautta ihan vain punottavalta naamalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti