Synttäripäivä ja muut siitä ympäriltä.

Oh man, it has begun. S on ymmärtänyt, että sikäli hän ei halua tulla puetuksi, hänen ei ole mikään pakko alistua kohtaloonsa, vaan hän voi vastustaa. Ja hän todellakin osaa vastustaa. Kotona se vielä menee, kun tilanne ei oo niin painostava, joskin toisinaan kun puen eteisessä täysillä protestoivaa lasta ja postiluukusta kilahtaa posti, niin tekis mieli todeta luukusta, että: "-Moi. Ei syytä soittaa minnekkään, mää vaan puen tätä nuorimmaista.". Kotona se homma etenee paremmin ja on paremmat työskentely-otteet kun lapsi on sylissä selkä mun rintaa vasten, niin kengät ja hanskat saa vetästyä jalkoihin ja käsiin melko sukkelasti vastusteluista huolimatta, mutta sitten kun lapsi istuu vaunuissa ja tarvii alkaa jotain hanskoja tunkeen käsiin. Voi pojat, semmosta ihme muljuamistahan se on, kun lapsi ei varsinaisesti auta pitämällä käsiä ojossa, vaan käsittämättömällä kehonhallinnalla saa pidettyä selän kaarella ja jalat tiukkoina, mutta kädet on vetelät. Mitään ongelmaahan ei ole niin kauan, kun mulla itselläni on puhtaat hiukset (kuka arvas tämän tulevaksi?), mutta sitten kun on näitä päiviä, että tukka piilottelee rasvaisena pipon alla, eikä pipon pois ottaminen ole vaihtoehto, niin silloin tulee Anttilan ovilla huutavan lapsen kanssa kuuma.

L lähti aamulla pariksi päiväksi mummulaan kylään, kun mun äitillä on loma ja nais-rukka on niin hyväsydäminen, ettei hän henno olla pyytämättä L:a kylään kaikilla lomillaan, kun L joka kerta mummulassa käydessämme kysyy, että koska saisi tulla yökylään. Missä minä koitan sivuuttaa asian, niin mun äiti haluaa antaa L:lle tarkan päivämäärän. Super-suloista. Sivuuttamisesta puheenollen, ihan kauheeta kun mää en voi enää feikata mitään, kun mulla kulkee L totuuden torvena vierellä. Eilen vein pojan kerhoon ja kun S jäi ulos vaunuihinsa nukkuun ja mua laiskotti ja halusin äkkiä ulos kattoon, ettei S vaan ole herännyt, niin ajattelin, etten jaksa pukea L:lle kerhotossuja, kun pojalla oli jalassaan semmoset paksummat sukat joissa oli jarrut. Kun yksi kerhonvetäjistä sitten sanoi L:lle, että "Missäs sun tossut on?", niin mää olin jo ihan alkamassa hienon: "-Voi vitsi, mehän vallan unohdettiin laittaa tosuut jalkaan! Tuuppas tänne, niin katotaan mistä ne löytyy."-esitykseen, niin L vastas, että "-Äiti sanoi ettei niitä tarvita kun mulla on jarrusukat." ja marssi matkoihinsa. Syyllinen hymy ja "-Joo. Näin - ajattelin. Moi.". Ihan tahitonta.

Oli muuten ihan mielettömän ihana viedä L maanantaina kerhoon, kun aurinko paisto täydeltä terältä ja räystäät tippu. S oli nukkunut yönsä hyvin ja mun ei tarinnu enää pelätä, että yhtäkkiä poika lakkaa hengittämästä (todellakin harrastan kammottavia mielikuvia lasten sairastaessa). Vein L:n kerholle ja siellä kuultiin mitä seikkailu-kerhossa tällä kertaa tehtäisiin: makkara-retki. Leuat loksahti. Kyseistä kerhoa ohjaa kaksi miestä (musta sekin on kivaa, että tuolla kerholla on mies- ja naisohjaajia) ja sedät iskivät 10:n makkaran paketin pöytään ja sanoivat, että tämä pitäisi saada tuhottua heidän ja neljän pojan voimin. Miten kivaa! He olivat sitten matkustaneet bussilla eka nuotiopaikalle ja paistaneet makkaraa ja syöneet ne. Mulla oli niin onnellinen olo, kun kävelin kerholta kotiin, jotenkin se kaunis ilma ja se, että kyllä tää tästä taas iloks muuttuu. Ja ennen kaikkea se, että vaikka mää en just nyt olis jaksanu viedä poikia minnekkään retkelle, niin silti L pääsi ihanalle makkara-retkelle kavereittensa kanssa.

Maanantai-iltana A otti S:n mukaansa ja sanoi lähtevänsä "markettiin" ja "asioille", vaikka itsehän tiesin täysin varmaksi, että A oli lähdössä ostaan mulle seuraavan päivän syntymäpäivääni varten kasoittain lahjoja ja yllätyksiä. Selvähän se. Kerroin A:n ja S:n lähdettyä puhelimessa siskollenikin, kuinka olin leikkinyt mukana A:n "markettiin" menossa. Siskoni oli kuulemma jännittänyt kotona, että "Voi ei, voi ei, mitäs jos A menikin vaan markettiin.". :D Mullahan ei moinen vaihtoehto käynyt oikeastaan edes mielessäni, mutta silti tunsin pienen helpotuksen aallon kulkevan lävitseni, kun A sanoi asioilta tullessaan, että: "-Et saa kattoo kuivakaappiin, etkä jääkaapin vihannes-lokeroon.". Jee. Olenhan pohjaton kaivo mitä tulee itseni ilahduttamiseen. Mää myönnän olevani myöskin tosi raskas, koska mää aina toisinaan kuvittelen A.n tekevän kaikkia juttuja yllätyksinä, kun sitten oikeestaanhan miehet ei ihan valtavasti ylläreitten jatkuvaa pohtimista/toteuttamista harrasta. A ehkä tuntemistani miehistä kuitenkin eniten. Ja siltikin hän saa joskus kotiovella vastaansa vaimon joka on äimistynyt, että mies tulee marketista ilman tulppaaneita. "-Mutta määhän sanoin, ettei niitä tartte joka viikko olla." "-Niin, niin, mutta kun sää kuulostit siltä että vaikka sää sanotkin niin, niin sää tuot ne silti." ...

Eilen aamulla pojat herättivät isänsä hyvissä ajoin viiden maissa valmisteleen mun herkku-aamiaista. Ja sit se päivä alkoi, voi hyvänen aika. Siihen nähden, että täytin niinkin relevantin iän kuin 29, niin ihmiset pisti hiukan muistaen. Apua. Mää oon vieläkin vähän tolaltani. Siis ihan älyttömiä tekstareita, puheluita, sähköposteja, käyntejä koti-ovella ja mun yhyttämistä L:n kerhomatkalla. Siis voi vitsi. Ja miten nää ihmiset muistaa?! Vaikka mää A:a muistuttelen päivästä tasasin väliajoin varmuuden vuoksi, niin siis en mää mielestäni noin muuten tee asiasta numeroo. Ihan älytöntä. Mää oon ihan tosi otettu jo kaikista, ketkä jaksaa facebookkiin kirjottaa, että "Onnee! :)", joten aika maksimaaliseksi meni. Ehkä päivän ihastuttavin hetki oli kuitenkin se, kun muutaman tunnin rohkeutta kerännyt L esitti tuolin takaa herkän ja alati hiljenevän "Paljon onnea vaan" -laulun. Kun A tuli töistä, syötiin ja kahviteltiin, jonka jälkeen mää lähdin tuhlaan lahjakorttiani kaupungille ja sieltä menin suoraan elokuviin, josta kotiuduin kun pojat oli jo nukkumassa, jonka jälkeen maisteltiin A:n kanssa mun synttärilahja juustoja. Ehkä maailman kivoin synttäri-päivä.

Eikä se edes siihen loppunut, tänään, kun olin saanut folioraidat päähäni ja olin pesemässä S:n pottaa soi ovikello. "Voi vitsi.". "-Moi. Tätä mää vähän pelkäsinkin." tuumasin postisedälle ja vastaanotin paketin ovenraosta "-Oho!" setä totesi laskematta suotta katsettaan päälaella killuvista folioista silmiini, "-Jees, moikka!". Ja paketista löytyi se muki, josta olen haaveillut ja tänäkin aamuna asiasta A.lle puhunut. Se siis. Ihan uskomatonta! Sisko(kin) se sitten osaa. Onkohan se toi ikä vai mikä tekee, kun alkaa näin nöyristyyn.