Ohjelmaa.

Moi!
Meininki on mennyt ihan mahdottomaksi kun ei kerkee ollenkaan bloggaileenkaan, vähän kohtuutonta. Aika tiukalla aikataululla painetaan noi viikotkin meneen, kun ma on mun treenit, ti on A:n treenit, ke ilta yritetään pitää ohjelmattomana, mutta molemmat taitaa vähän haistella, että kehtaiskohan sitä lähtee treeneihin, to on mun treenit ja perjantaina on A:n treenit. Ikinä ja korostan ikinä, en olisi kuvitellut, että joskus tilanne olisi tämä. Diggailen kyllä, koska vaikkakin heitetään A:n kanssa viikon aikana aika monta kertaa vaan läpystä vaihto kotosalla, niin ollaan kuitenkin molemmat niin innoissamme harrastuksistamme, että fiilis on hyvä. Se kai se pääasia on, vaikka koko perheen voimin tuleekin nykyään touhuttua pääasiassa viikonloppuisin.

Keskiviikon alkusointu oli allekirjoittaneen heleällä aamuäänellä naapurirapun rappukäytävässä raikunut "Paljon onnea"-luritus. Ilmankos huomasin eilen aamulla samaiseen rappuun ilmestyneen vihaisesti seinään teipatut järjestyssäännöt. Naapurin Rouvan esikoisella, L:n bestiksellä H:lla oli nimittäin keskiviikkona syntymäpäivät, joita meijän oli tarkoitus juhlia koko porukan voimin illalla, mutta H:n pikkuveli oli valitettavasti sairastunut edellisyönä ja juhlien peruuntuessa ajattelin viedä lahjan päivänsankarille heti aamusta. Koska mm. Ruokapäiväkirjan kirjoittamisen myötä mulle on käynyt varsin selväksi, että mielestäni tapahtuma kuin tapahtuma tarvitsee onnistuakseen herkkuja, kipitin aamutuimaan läheiseen kahvilaan hakeen synttärisankarille perheineen  jotain makeeta ja ihanaa. Keskiviikko aamusta oli aika kipakka pakkanen ja olisikin ollut suotavaa, ettei takkini taskussa tuntuneet pehmeät tumppuni olisi paljastuneet kahvilaan meno-matkalla L:n villasukiksi.

Päivä starttasi kivasti, kun päivänsankari oli ilahtunut lahjastaan ja herkuistaan ja minä menin hyvillä mielin kotiin odottelemaan toisen naapurin tytärtä meille muutto-evakkoon. A oli reipas poika ja otti töistä vapaata auttaakseen naapuri-pariskuntaa muutossa, mun pitäessä kotona lapsiparkkia. Ei varmaan ole suuren suuri yllätys, kun kerron meillä olleen lasten kanssa kivaa, pitihän aamupäivämme sisällään hiusten leikkauksen, tanssimista, naapurin tätin piirtämien kuvien värittämistä, kruunun tekoa, syömistä, leikkimistä, prinsessana ja kuninkaana oloa, muffinssien leipomista ja koristelua ja yleistä hekkalointia. Hauskaa oli, mutta ihan samalla sykkeellä ei jaksaisi useampana päivänä peräkkäin touhuta.

Kun A kotiutui muutto-puuhista hän ja L lähtivät syntymäpäiväsankarin ja tämän isän ja pikkuveljen kanssa HopLoppiin juhlistamaan synttäreitä. Vaikuttaisi siltä, että kaikki osallistuneet olivat varsin tyytyväisiä myös tähän vaihtoehtoiseen juhlien viettotapaan. Naapurin Rouva ja minä otettiin "vauvat" ja lähdettiin vaunutteleen. Melko nostalgista. Normaalistihan nämä vauvat juoksevat ympäri pihaa, kiipeilevät ja osoittavat mieltänsä jos eivät saa tehdä samaa mitä vanhemmat lapset, mutta keskiviikkona he olivat ihan vauvoja. Toinen oli kipeenä ja nukkui vaunuissa ihanassa pesässä viltin sisällä ja toinen oli niin hämmentynyt ympärille kiedotusta pakkopaidanomaisesta viltistä ja poskia pistelevästä pakkasesta, ettei saanut sanaa (ga-gaa) suustansa. Vaunuttelu oli hauskaa, varsinkin kun mun ja Naapurin Rouvan lenkkeilyt päättyy lähes poikkeuksetta ruokakauppaan pohtimaan, että mitä ilta-herkkua tekisi eniten mieli. Ja siis ei mitään suklaata tai sipsejä, vaan keskiviikkona esimerkiksi päädyin savukalatahnan tekoon ja täys rukiisiin luomu ruisnappeihin. Mitä näitä nyt on. Oli se kuitenkin huomattavasti helppotekoisempaa kun ne mun iänikuiset sushit, joiden vääntämiseen kuluu aina hyvä tovi poikien nukahdettua. Miksi se maitorahka-ananas-mössö ei voi maistua hyvältä?

Hyvin (liian) varhain eilen aamuna tapahtui kaksi toisiinsa vahvasti kietoutunutta asiaa; nenääni kiiri vieno kakan haju ja välittömästi tämän rekisteröityäni L huusi: "-Äitiiii" S:n housut valuvat!" Jälleen vahva elokuvakohtauksen kriteerit (kirjoitin eka, että kirtewerit, voiskohan tällä olla jotain yhteyttä niihin päänsärkyihin?) täyttävä hetki, kun annan keittiövälineiden luisua sormieni välistä kilisten tiskipöydälle, henkäisen ja lähden hiukset hulmuten juoksemaan, etsien katseellani kuopustani ja sitten taas toisaalta silmiäni siristellen, koska tavallaan en ollut lainkaan kiinnostunut näkemään mitä on tapahtunut. Nilkkoihin valuneet housut ja kakkaa. Se oli tapahtunut. Äkkiä tarttis tehdä jotain, mutta mistä ottais kiinni ettei tulis enempää tuhoa ja nopea skannaus onko Hannu ja Kerttumaisia kulkureitin paljastavia merkkejä näkyvissä ja kun lopulta omat kädet on kakassa, pojan paitakin on kakassa ja S:n jalat täynnä valuma jälkiä, on vaihtoehdoista paras pistää poika suihkun alle. Kahvipannusta kaatamani viimeisen kahvikupillisen kylmentyessä keittiön pöydällä, ryntäsi kylppäriin myös oman henkilökohtaisen riisumis-ennätyksensä tehnyt alaston esikoinen: "-Määkin haluan suihkuun!".- syvä huokaus - "-Sehän on selvä.".

Päivän tahmea alkusointu rytmittikin sitten koko päivää, ei oikein lähtenyt rullaamaan. Naapurissa sairastettiin edelleen, joten ajattelin, että olisi kaikin puolin kiva juttu, jos H tulisi meille L:n leikkikaveriksi, mutta ilmeisesti kaverukset olivat saaneet nauttia edellisenä iltana HopLopissa toistensa seurasta jo riittämiin, sillä eilen yhteistä säveltä ei löytynyt millään. Tai löytyi aina pariksi minuutiksi, ja sitten taas jo huudettiin ja itkettiin, että kummalla on vielä kivempaa kun toisella yms. Mulla oli illalla treenit ja menin ekaa kertaa PT-session jälkeen sen mun PT:n ohjaamaan pilatekseen. Ooh, se oli kivaa. Oon joskus käynyt jonkun kymmenen kerran tai kuukauden -pilates kurssin ja musta se oli sillonkin ihan jees, mutta nyt eilen se oli kyllä tosi jees. Mää tykkään tuolla salilla erityisesti siitä, että kaikilla tunneilla on musiikkia. Tuollakin oli hämärä valaistus ja rauhallinen musiikki taustalla, niin jotenkin sitä tohtii paljon reippaamminen hönkästä sen pilates henkäyksenkin sieltä huulien välistä, kun musiikki soi taustalla, eikä tarvi ajatella että kaikki kuulee mitä teet. Sama siellä spinningissä, kehtaa painaa täysillä kun saa huohottaa ihan rauhassa, kun ei siellä kuule muuta kun musiikin ja ohjaajan äänen. (Ja sama esim. ristiäisissä, tulee veisattua sitä Jumalan kämmenellä vähän rohkeemmin, kun muutkin laulaa, mutta jos lisäkseni laulaa vaan kastetun lapsen mummo, niin tulee pääasiassa vaan liikuteltua suuta sanojen mukaan.)

Kai on täysin luonnollista, että mää eilen illalla viimesenä mietin, että mitä mää oikein annan sille PT:lle kiitokseksi sitten kun tää meijän yhdessä reenaaminen loppuu. Tokihan oon maksanut hänen ohjauksestaan sievoisen summan rahaa, mutta silti. Mää väittäisin, että oon ihan oikeessa kun sanon, että musta se mun PT ihan oikeesti haluaa tosi paljon, että mää onnistun tavotteissani ja jotenkin se tekee semmsta extraa, mitä sen ei olis pakko tehdä. Kaiken lisäksi, se muistaa aina A:n, L:n ja S:n nimet ja erittäin vakuuttavasti myös kaiken sen mistä ollaan aikaisemmin puhuttu. Musta on ihanaa, että kun ekalla tai tokalla kerralla sanoin, että mää inhoon reenata peilin edessä, enkä tykkää katsoa itseäni samalla kun reenaan (mikä itseinho?), niin  hän ei ole sen jälkeen vienyt mua kertaakaan reenaan peilin eteen. Välillä ollaan katottu liikettä hiukan peilistä tai heijastusta ikkunan kautta, mutta reenauspaikat on ollut aina niin, ettei peili nökötä naaman edessä. Voi kai se olla sattumaakin, mutta mieluummin mää ajattelen että ei ole. Ihan sama lukeeko ne sillä jollain lapulla, minkä se on kirjottanut ja mitä se vilkasee aina ennen meijän tunnin alkua, mutta siinäkin tapauksessa se näkee sen vaivan ja mää arvostan sitä kovasti.

Kuvat on keskiviikolta, kun naapurin tyttö oli sen muuton ajan meillä hoidossa. Naapurin tyttö vanhempineen ei muuten onneksi muuttanut kauaksi, vaan ehkä johonkin 200 metrin päähän, sikäli he olisivat päättäneet muuttaa kauemmaksi, niin en olisi varmaan suostunut jeesaamaankaan. :)
Viime aikoina mulle/meille on alkanut selkiytyyn ainakin yksi asia tulevaisuudesta; me ei ikinä muuteta mihinkään niin etteikö meillä olisi naapureita lähellä, ihan korvaamatonta sakkia. Kun mää vaikka ajattelen ihan vaan jo tätä kulunuttakin viikkoa, niin voi pojat! Kiva kun apu on lähellä, puolin ja toisin. Aivan erityisesti tää sopii mulle, kun tykkään tehdä kaiken 5-15:n minuutin varoajalla: "-Lähetäänkö kävelylle?" "-Joo, nähdään kymmenen minuutin päästä.".

Mahtavaa viikonloppua!