Lum.. peenlehti. Kuka arvas?!

Eilen koitti sitten se hetki, kun jouduin kasvotusten sen asian kanssa, että "-pakkohan pojilla on vielä jotain sopivia talvikenkiä olla.". Ei ollut. Yllättävän monta kenkäparia sijoittuu kyllä poikien kengänkokojen välimaastoon, että ensi talvena S:lla on kyllä kissanpäivät. Ellei sitten pääse käymään niinkin hassusti, että kyseiset talvikengät olisivat sopivia ensi vuonna keskikesän aikaan. Musta olis kohtuullista, että jos ystävättärillä saattaa kuukautiskiertokin alkaa meneen tasatahtia, (Miksi mää kirjotan tälläsiä asioita? Mun on lopetettava tää aamukahvin aikaan kirjottelu.) niin kyllä veljestenkin tarttis saada pituuskasvunsa synkkaan.
Onneks on saappaat, hiukan reilut sellaiset. Ja nyt sitten talvikengätkin, kun pistin A:n kenkä-ostoksille heti kun hän oli töitten jälkeen saanut iltaruoka -lautasensa tyhjäksi. "-Noni. Nyt sitten tehdään sapluuna (!) poikien jalanpohjista ja meet ostaan niille talvikengät. Ne on pakko saada nyt."
Reilut kaksi tuntia myöhemmin.
"-Mää jouduin taas nukuttaan pojat yksin. Mää oon niin väsyny. Mulla ei oo mitään muuta elämää, kun toi poikien ja kodinhoito." - "-Sää ite käskit mun mennä ostaan niit..." - "- Eikä kukaan rakasta mua." ... Unohdin katsoa sinne kenkäpussiinkin kaiken sen marttyyr... - epätoivon keskellä.

Eilen aamulla täällä oltiin hiukan tohkeissaan, kun yön aikana oli satanut ensilumi. "-Lunta! Lunta! Lunta! Haetaan joulukuusi!" Aamuhämärissä mentiin jo ulos leikkiin ennen kerhon alkua, sitten vielä kirmailtiin kerhon pihassa ja musta oli niin ihanaa, kun kerhonohjaajat katseli ikkunoista ja nauroi ja kaikilla oli niin kivaa. Lasten riemuun on niin helppo mennä mukaan. Poikien ollessa kerhossa kävin ostamassa itelleni lämpimän  paninin, pillimehun ja pari tikkaria ja kiipesin läheiselle kalliolle nautiskeleen talvisesta eväsretkestäni. Yksin. Ilman kiirettä. Ai että. Jossain lähistöllä oli joku musiikkiesitys ja pari kertaa ohi meni hevonen vaunuja perässään vetäen. Kerhoon mennessä juteltiin L:n kanssa siitä kuinka kaunista on ja yhdessä tuumin oltiin sitä mieltä, että vielä jos paistaisi aurinko niin sitten kaikki olis jo ihan täydellistä. (Vähän kyllä manasin itseeni mielessäni, kun just tollasesta en tykkää, että jos on kaunista tai kivaa, niin miksi pitää edes miettiä mikä voisi olla vielä paremmin, mutta minkäs teet - vain ihminen, jälleen kerran.) Mikäs sitten parin tunnin päästä jo taivaalla möllöttelikään?! Mukavaa viikonloppua!

Markettiin ja takas.

Olen viimeksi tainnut mainita meijän perheen marketti-reissuista silloin, kun A vielä toivoi, että hän saisi mennä poikien kanssa kolmistaan markettiin ja mää jäisin kotiin hankaloittamasta kaupassa asiointia. Pikku hiljaa olen kuitenkin lähtenyt mukaan opettelemaan asiallista marketti -käyttäytymista ja ostoslistassa pitäytymistä. En tiedä sitten olenko vakuuttanut A:n säyseällä ja määrätietoisella käyttäytymisellani vai oliko se oletettavasti hieman ahdistava: "-Neljä -vuotias L poika odottaa isäänsä info-pisteen luona." -kuulutus, joka sai A:n lopulta nöyrtymään ja eilen hän jopa toivoi minua mukaan markettiin, (vaikka lupauduin pitämään toisen pojista siivous-kaverinani kotona,) sillä tiimi-työskentelymme marketissa on nykyään jo jopa toisiinsa tukeutuvaa.

Joten nyt arvostaisin ihan kauheesti, jos laittaisit taustalle soimaan Survivorin Eye of the tigerin.

Kaikki lähtee liikkelle jo marketin parkkihallista. Hidastetusti - tottakai. A sanoo koodi-sanan (parkkipaikan eläin -tunnuksen) takana istuvalle esikoiselle: "-Jänis." "-Jänis." takapenkiltä toistetaan ja näinollen pienen lapsen harteilla lepää tunnuksen muistaminen. Sitten aukeaa ovet. Autosta noustessa ilmeet ovat vakavat ja keskittyneet, kun toisiimme katsomatta otamme takapenkilta kumpainenkin ennalta sovitun lapsen, onnekkaampi on pääsääntöisesti se, kumpi saa ottaa mukaansa pojista vanhemman. Kaikella rakkaudella.

Käydään hakemassa ostoskärryt, toivotaan ettei kumpikaan pojista huomaa autokärryjä, lapsi rukat kun eivät vielä ole ymmärtäneet, että nämä reissut eivät ole mitään huviajeluita eikä aikaa ole tuhlattavaksi maailman kankeimpien autokärryjen kanssa mutkissa venkslaamiseen. Sitten katsotaan toisiamme silmiin, henkäistään ja lähdetään. Liukuportaiden yläpäästä saattaa joku nähdä määrätietoisen seurueen nousevan kohti määränpäätään, rystyset valkoisena kädet puristuvat kärryjen ohjaustankoon, katse on luja ja ilme armoton.  "-Tästä?" on viimeinen kysymys mtä enää esitetään, ainoa asia mikä on epävarmaa. "-Joo, alotetaan tästä päästä."

Oi niitä aikoja, kun homma oli vielä niin lapsellista, että toinen kaivoi esille käsinkirjoitetun kauppalistan, nykyään kun lista löytyy kännykästä, jostain sellaisesta ohjelmasta, jolla vaikka maidon saa merkittyä kauppalistaan ottamalla jääkaapista lopussa olevan maitotölkin kyljestä viivakoodilla tunnuksen, jolloin maito ilmaantuu listaan. (Sori, mutta nyt on pakko; WTF?!) Näppärä ohjelma jokatapauksessa, kun kaupassa voi aina kuitata valitun tuotteen kerätyksi kärryyn jolloin se poistuu listasta, näin ollen ei pääse tapahtumaan sitä kamalaa katastrofia, että vahingossa skippaa kauppalistasta yhden rivin ja kotona ollaan sitten, että: "-MITÄ?! Sää et ostanu talouspaperia?! Se oli just se kaikista tärkein! Nyt meet sit Siwaan." "-Mut.." - "-Siwaan!" tms. kohtuullista.

"-Me haetaan vaipat. Hakekaa te vishy." Seuraavalla hyllyrivistöllä taas uudet ohjeet: "-Me haetaan säilykkeet, hakekaa te paahtoleipä ja ruispalat." Ainut syy, miksi vielä ei olla päästy kahteenkymmeneen minuuttiin (eilen meni 28min. autosta autoon) johtuu siitä, että välillä on haparointia sen suhteen, että olemme hyllyrivistöjen väärissä päissä ja koitamme katseilla kertoa, että siirrytäänkö kohtaamaan hyllyn toiselle puolelle, vai nähdäänkö näiden hyllyjen välissä uutta ohjeistusta varten. Muutenkin edelleen olis hiukan petrattavaa siinä, ettei tulisi niitä heräteostoksia tehtyä, jolloin toinen ei sitten löydäkkään toista, kun tämä on juustojen sijaan keksi-hyllyllä. Onneks on S, joka jakelee hyvin äänimerkkejä suunnistusta helpottamaan ja huutaa poikkeuksetta niiden kahden perheenjäsenen perään jotka eivät ole näköpiirissä.

Mää en ole niitä tyttöjä, jotka tykkää komentelevista miehistä, mutta marketissa A saa olla röyhkeä ja vaan tuumata (ostoslistaansa) puhelintansa vilkaisten, että: "-Appelsiinimehua." ja minä menen. Kulmat kohoaa jo kysyvästi tässäkin kun ajattelen, jos hän tuumaisi joskus samaan tapaan kotisohvalta. Mutta marketissa ei ole aikaa "antaisitko" tai "hakisitko" alkusanoille, marketissa toimitaan. (Mää inhoan juoksuttamista, yllättävän paljonkin siihen nähden, että harrastan sitä kuulemma itse aika paljon. Eli vois kai sanoo, että inhoan mun juoksuttamista. Musta se vaan ei oo iso vaiva (tai juoksuttamista), että jos toinen on lämmittämässä teetä, niin sanoo, että "-Lämmitätkö mulle kans?". Musta itsestäni se on jopa ihan kivaa, jos voi (kauniisti pyydettäessä) jeesata toista ja tehdä iltapalaleivät toiselle samalla kun väsää itselleenkin. Kyllä se ainakin aina sen voittaa, että toinen tulis siihen viereen touhuaan omiaan ja no, tielle. Mutta siis, marketissa A saa juoksuttaa mua kaikkien niiden lämmitettyjen iltateiden (taivuta ite iltatee paremmin) edestä.)

Kassalle jonottaessa ja tavaroita pakatessa mää keskityn yleensä lasten viihdyttämiseen, koska A:lla on huomattavasti pidemmän marketissa käynti -historiansa vuoksi jo selvät rutiinit, kuinka niissä tilanteissa toimitaan ja kun olen pari kertaa koittanut mennä jeesaileen pakkaamisessa, olen saanut tukahdetun, hiukan häpeilevän ja anteeksi pyytävänkin "Ei noin, kun siä on vaan vihanneksia." -kommentin jälkeen sellaisen mielikuvan, että teen tärkeämpää työtä, kun pidän huolta, ettei pojat kiipeä tai tipu kärryistä alas. Ja homma on paketissa, helpottuneina sladitellaan ostoskärryjen kanssa viimeiset mutkat ja pakataan porukka autoon.

Mutta että näinkin rentoa sakkia. Tehokasta viikkoa kaikille!

Epätarkkana pimeässä.

Hmph. Tarvinee kaivaa se mun kuvaustekniikoista kertova kirja taas jostain. Me oltiin poikien kans eilen illalla hauskalla ilta-seikkailulla ja otin paljon kuvia, mutta ne on lähes kaikki enemmän tai vähemmän vinksallaan. Kuvatessani kauniilta näyttävää (ja perjantai-iltana seitsemältä hämmentävän hiljaista) kotikaupunkiamme, pyrähti läheisestä puusta ehkä kahdeksan tuhatta (ehkä vähemmän) lintua lentoon ihan päämme yläpuolelle. Todettu faktahan on, että stressitilanteissa ihminen pystyy tekeen hämmästyttäviä asioita adrenaliinin voimin, niin myös minä, ja maahan kaatumisen ja shokkiin vaipumisen sijaan, koitin räpeltää kameran kanssa ja ottaa vaikuttavia kuvia lintuparvesta, mutta ei. Pimeässä liikkuvan kohteen kuvaaminen on taas hiukan unohtunut. Ja sikäli jäit pohtimaan miksi olisin tuupertunut tajuttomana maahan, niin en välitä linnuista. Ja kun sanon etten välitä, niin tarkoitan, että pääsääntöisesti inhoan. Oon vienyt nyt (hyvänä äitinä, joka ei anna omien pelkojensa rajoittaa lastensa elämää ... "-Älä paina kahta kertaa sen hissin nappia, se voi jäädä jumiiin, ymmärrätkö?!") poikia katsoon sorsiakin ja se on aina niin herttaista siihen asti kunnes sorsat huomaa meijät ja alkaa lähestyä yhtenä rintamana. "-No niin pojat, okei, sanokaa hei hei sorsille.".

A on ollut koko viikon kipee ja päätettiin poikien kans antaa toisen vähän levähtää perjantain kunniaks. L oli ihan tohkeissaan kun touhuttiin täällä A:n hoitokotia ja väriteltiin punaisia ristejä ennenkuin A tuli töistä. Tämän kirjauduttua sisään hoitokotiin ja täytettyä kyselylomakkeen tarpeistaan hoitojakson ajalle, tarjoiltiin ruoka makkariin ja vaikka potilas varmasti arvostikin, että hoitaja L kävi viiden minuutin välein kesken leffan kyselemässä ovelta, että "-Onko sulla iskä kaikki okei?" (Epäilemättä arvosti ihan oikeestikkin, L oli nimittäin suhteellisen hellyyttävä roolissaan.), niin lähdettiin silti hiukan epätyypillisesti poikien kanssa iltasella vielä ulkoilemaan ja jätettiin potilas lepäilemään. "-Äiti, mitä jos iskä tarvii jotain ja me ollaan ulkona?" "-Sovittiin, että se laittaa tekstarin.". :) Ihana. Nyt L käy tossa makkarin ovella ihmettelemässä miksi mää oon sairastuvassa kirjottamassa blogiin, kun iskän pitäis olla lepäilemässä. ... Sitä saa mitä tilaa.

(Eiks saanu L mummultaan hauskat saappaat?)

Mutta, mutta, viikko sairastamista, viikko syyslomaa, eli kaksi viikkoa ilman kerhoa ja me ollaan kaikki hengissä ja järjissämme. Whoop, whoop! Nyt pitää vaan tsempata, ettei olla ens viikolla kerholla sen tavallisen vartin sijaan puoltatuntia liian aikaisessa. Mää oon ihan mahdoton tässä mun (alitajuntaisessa) myöhästelyn vastaisessa kampanjassani. Ja koska vastareaktio on lapsuudessa koettuihin juttuihin toisinaan melko vahva (Ei taas mitään kauheen syvällistä mielessä, vaan esim. lapsuudessa juotujen kotitekoisten mehujen sijaan, aikuisiällä on appelsiinimehu maistunut.), niin saanen epäillä, että pojat ottaa jossain vaiheessa takasin sen kaiken bussin, neuvolantädin, muiden kerholaisten, iskän (kröhöm, yksi porukasta ei osallistu kampanjaan), kaupan aukeamisen ja oikeastaan kaiken sovitun odotteluun käytetyn ajan. Ehkä top 10:ssä kaikkien perinteisten kiusaamiseen, kohteliaisuuteen ja hyviin käytöstapoihin liittyvien fraasien rinnalla mulla keikkuu "Myöhästely on toisten ihmisten ajan varastamista.". Mahdollisesti tulee oleen S:n ensimmäinen kokonainen lause.

Hauskaa viikonloppua!

Tappelupukarit.

Nyt on turpaanveto* käynnistynyt, with full force. Tuntuu, että pojat tervehtiikin toisiaan eteiskäytävän raitilla tavatessaan tuuppamalla toisen seinää vasten tai oikaisemalla käden tai jalan toisen suuntaan toivoen täys-osumaa. Ihan mahdotonta! L hyvin, hyvin harvoin pistää lyöden ketään kaveriaan tai ketään muutakaan - kuin pikkuveljeensä. S, joka on koko pienen ikänsä keskityynyt haastavan kombinaation, massan kasvattamisen ja ketteryyden, kehittämiseen on tehnyt sotamaalauksen ja on nyt valmiina taistoon.

 

 

Olen erotuomarin roolissa joutunut viime aikoina virittämään uhan astimis ja oikeudentunnon -sensorini äärimilleen, pyrkimyksissäni ennakoida vaaratilanteet ja mahdolliset ärsytyksen aiheet ja eliminoida ne luomasta kitkaa velikultien välille. Näitä ärsytyksen aiheita voivat olla muun muassa, toisen valitsema väärä iltasatu, toisen väärä liike kesken leikin, toisen kävely telkkarin edestä kesken ohjelman, toisen naama, toisen laulu, toisen tanssi, toisen kävely ja toisen presenssi (aka. läsnäolo, mutta kaipasin voimakkaampaa sanaa).

 

 

Pitkään aikani kului pienen, hauraan vastasyntyneen S:n suojelemiseen, mutta salakavalasti tästä pienestä matolla potkijasta on kasvanut nyrkit yhteen puristava ja hampaansa teroittanut mammanpoika. Yhdistelmistä pettävin. Toki itsekin muistan käyttäneeni aseenani isoveljeä vastaan sitä, että olin nuorempi ja pienempi, (Muistan hyvinkin, sillä eräässäkin kohtauksessa hypin ärsyttääkseni Aamulehden päällä, kun isoveljeni yritti lukea sitä ja tuota, epäilen ettei hän lukenut Aamulehteä ihan pikkupoikana.) joskaan en ole ihan varma onko S (vielä) varsinaisesti sisäistänyt tätä taktiikkaa, mutta sen vaikutelman hän kuitenkin antaa. Hyvin vahvasti. Äidin luokse on helppo juosta hakemaan turvaa, vaikka olisi tehnyt mitä, kun toinen on kuitenkin isompi.

 

 

 

Nykyään, kun joudun todistamaan veljesten välisiä kahnauksia, en oikein tiedä kenet napata selkääni ja juosta vuorelle turvaan. Siinä missä L on isompi, S on hävyttömämpi. Vaikka L olisi kuinka vihainen tämä ei pure, kun taas S - voi purrakin. Ei tämä kaikki minulle yllätyksenä tullut, niinkun sanottua, olen itsekin ollut antamassa ja vastaanottamassa iskun jos toisenkin (lapsina, selvyyden vuoksi vain. Aletaan muuten vaikuttaan ehkä todellisuutta kiinnostavammalta sakilta.) sisarusteni kanssa kahinoidessa. Yllättävää on ehkä kuitenkin se, miten läsnä nyrkin heilautuksen* uhka on koko ajan, se on vähän niinkun ihmisen perusilme, eli jos ei naura tai itke on kasvoilla perusilme. Jos pojat ei leiki tai nuku on ilmassa satuttamisen uhka. (Oikeastaan on kyllä leikkiessäkin.) Toimivimmaksi taktiikaksi olen havainnut heidän kiireisenä pitämisensä, huomaamattoman hivuttautumisen heidän väliinsä ja tottakai, jokusen kerran on tullut mainittua, että satuttaminen on väärin. Myös se on yllättävää, kuinka usein saavun mäiskinnänsä huolestuneena paikalle lopettamaan taistelun ja molemmat pojat katsovat kesken painin mua hölmistyneenä, että "-Mitä ihmettä? Homma on ihan hallussa.".

*käytän termejä turpaanveto ja nyrkin heilautus löyhästi, lähinnä kuvaan niillä yleistä nujakointia, painia ja tuuppimista.

(On meillä kivaakin.)

Puolitoista tuntia ja neljä kuppia kahvia.

Ai että, ihana bloggaus hetki, ihan niinkuin ennen vanhaan; L ja A nukkuvat vielä, S katsoo telkkaria ja mää kannoin tietokoneen keittiöön ja kahvi (porisee? Sanotaanko sitä porisemiseksi silloinkin, kun sen keittää ihan vaan tavallisella kahvinkeittimellä? Ei, nyt musta tuntuu, että se on "porisee liedellä" tms. ) tippuu selän takana. Nykyään en juurikaan hakeudu näihin tilanteisiin, niiden hekumallisuudesta huolimatta, sillä nämä hetket sijoittuvat pääsääntöisesti varsin aikaiseen ajankohtaan.

S on taas sekoittanut rytminsä. Se on ollut yksi tämän viikon kurjista jutuista. Kurjia juttuja on ollut jokunen ja ne yhdessä ovat muokanneet musta päivien saatossa varsinaisen marmattajan. S siis herää viiden maissa nykyään. Taas. Hyvät hyssykät sentään. Ja koska L on ollut koko viikon kipeä (toinen kurja asia) ja yskinyt öisin paljon, on yötkin ollut katkonaisia. Ja mun maailmani on taas järkkynyt, kun S on heräillyt öisin itkeen isoveljen yskinnän vuoksi. Mitä ihmettä? Eihän nuorempien sisarusten kuuluisi havahtua mihinkään mitä niiden ympärillä tapahuu. Niidenhän kuuluisi tottua meteliin ja mekkalaan jo kohdussa. Minä sanon: kohdussa!

Ollaan oltu melkein koko viikko sisällä, koska L "ei voi mennä ulos kipeenä". Sanojensa vakuudeksi hän on hengaillut sisälläkin kaulahuivissa, hanskoissa ja pipossa. Koko kulunut viikko on ollut yhtä "Äiti! Äiti! Äitiii!! Tää legorakennus meni taas rikki! Tuu auttaan!" S ehtii paikalle ekana ja saa köniinsä. Mää meen paikalle ja vinkkaan, että ilman hanskoja rakentaminen voisi olla helpompaa ja saan henkisesti köniini. Kaikki on pilalla, kaikki on tyhmiä ja itkettää niin, ettei yskimisestä tule loppua ja sillä välin kun rauhottelen L:a S joko lukitsee itsensä vessaan ja tyhjentää jonkun mun hoitoaineen tai rasvan lattialle tai syö kaikki omenat, vaikka yksi niistä on luvattu L:lle. -episodia.

Oon varmasti keksinyt tämän viikon aikana sisäleikkejä enemmän kuin keskiverto pitkän, kylmän talven aikana, mutta silti olen kokenut, että olen hyvinkin puutteellinen äiti, tylsä, tyhmä ja mielikuvitukseton ja liian vähän läsnä. Torstaina ajattelin, että L on jo sen verran terve, että voidaan mennä kuntosalille ja pojat tohtii jättää leikkipaikalle. Olin itse onnellinen, että pääsisin reenaan, siitä kun järkytyksekseni on alkanut saamaan ihan oikeasti uutta puhtia ja energiaa päivään. Kohti kuntosalia kävellessä työnsin sinnikkäästi mielestäni sen tosi asian, että kurkku ja pää tuntui jännältä. Jätettyäni pojat leikkipaikalle ja vaihdettuani (jumppa-vaatteet! Kuka näkee mielessään kiiltävää trikoota? Hiuspannan pitämässä kurissa krepattuja, löysähköllä donitsilla yhteen nivottuja kutreja ja säärystimet?) sali-kamppeet päälleni, marssin spinningiin hakeen alkulämmöt. Jees. Alkulämmöllä tarkoitan hengästymistä lämmittely-kappaleessa, hien tippumista nenänpäästä ekassa nousussa ja loppuvaiheen hervotonta kiintopisteen hakemista katseellani, jotta ei lähde taju. Kotiäiti -vuosien tuoman tehokkuus-ajattelun myötä tuumasin tottakai kuitenkin, että kun tänne nyt on tultu, niin reenataan joka tapauksessa. Kunnes mikään rauta ei noussut. Ihan uskomatonta. Tiputin painoja, vähensin toistoja, tuijotin kahvakuulan numeroa vihaisesti, ikään kuin se aukoisi mulle päätänsä, sillä eihän se voinut pitää paikkaansa, etä paino joka normaalisti heilahtaa suht kevyesti (Kuka näkee mut nyt jumppa-vaatteissa heilauttamassa kahvakuulaa kevyesti? Ah. Hyvää viikonlopun alkua sulle.) tuntui nyt järkäleeltä joka ei hievahda. Eka vähän itketti, sitten alkoi kiukuttaan, mutta kun mitään muutosta ei tapahtunut kiukullakaan, luovutin. Henkisesti olin 126 kiloinen bodari-äijä, joka salihousujen puntit lepattaen lyö vihaisesti ovenpieleen nyrkillä ja murahtelee kirosanoja harmistuneena, kun reeni ei kulje, mutta oikeesti kipitin ponnari heiluen, silmät kiiltäen ja posket punaisena hehkuen takaisin pukukoppiin.

Illan tullen kurkku- ja pääkipu voimistuivat, samoin kuin harmistus, sillä perjantaina oli tiedossa yksi kiva juttu jota olin odottanut kovasti. Huolestutti, että se peruuntuisi jos tulisin kovin kipeäksi. Ilokseni kuitenkin kotiäiti -vuosien tuoma tehokkuus-ajattelu (Mistä näistä tietää? Mää vaan roiskasen väliviivan johonkin väliin ja toivon parasta.) pitää sisällään myös sen, ettei mikään tauti tule niin voimallisena, että se kaataisi sänkyyn, vaan korkeintaa aiheuttaa ylimääräisiä vilunväreitä sateisen puiston reunalla seistessä. (Ai että musta olis ihanaa sairastaa joskus kokonainen päivä pientä vilustumista peiton alla villasukat jalassa maaten, teetä juoden ja lukien kirjaa, oih.) No mikäs se perjantain kiva juttu sitten oli?

No, eräänä kesäisenä iltapäivänä leikin pihassa poikien kanssa kun puhelimeni soi. Eräs sukulaiseni soitti ja sanoi: "Olis yksi semmonen juttu, ja mulle tuli mieleen, että Hanna varmaan tykkäis." Kun selvisi, että "semmonen juttu" olisi vähävaraisille tarkoitettu tapahtuma, jossa eri alojen ihmiset tarjoaisivat palveluitaan ilmaiseksi niille, keillä ei olisi varaa palveluihin muuten, olin maailman otetuin. Kuinka hyvältä voikaan tuntua, että joku yhdistää mut hyväntekeväisyyteen. Siis että; Hanna varmaan tykkäis auttaa. Siinä hetkessä tiesin, että jotain on tullut tehtyä oikein. Eilen sitten olin lääkäreiden, sairaanhoitajien, käsi- ja jalkahoitoja tekevien ammattilaisten, hierojien sekä monen muun vapaaehtoisen joukossa parturi-kampaajien piirissä (jokusen vuoden jälkeen) leikkaamassa niiden ihmisten hiuksia, joilla ei ole rahaa mennä kampaajalle. Onnellisuuden määrä oli puolin ja toisin paikka paikoin suorastaan liikuttava. Vähätellä ei voi sitäkään tosi asiaa, että A piti työlistoja ja aikataulujaan uhmaten lähes koko eilisen päivän "vapaata" töistä ja hoiti poikien kanssa niitä juoksevia työasioita mitä pystyi, että mää pääsin osallistuun tapahtumaan. (Rakkautta.) Aurinko paistoi ja mää pääsin ilahduttaa ihmisiä ja antaan vielä kaikille lahjan lähteissä, sen sijaan, että olisimme menneet kassalle rahastamaan. Voi vitsi, nytkin alkaa vähän itkettään. Harva asia olisi voinut välittömästi kuitata kaikki menneen viikon murheet, mutta tämä toimi.

Kohinan turvin.

Tämän päivän kohokohta on ollut se, kun A:n tultua töistä kotiin menin suihkuun, laitoin oven perässäni lukkoon ja pistin pään suihkun alle niin, etten kuullut mitään ääniä muualta asunnosta. Ja tämä on ollut parempi päivä kuin eilinen.

 



 

 

 

 

Onneksi lähden tästä tuota pikaa elokuviin ja huomenna on jo varmasti parempi meininki.

 

P.s. Kuvasarjan toka kuva on mahdollisesti kaikkien aikojen lempparein kuva itsestäni. Ok, ok, mua ei juuri näy, mutta - no, ehkäpä juuri siksi. Fiilis on kuitenkin hyvin Hannamainen.

Kaakaota ja keksejä.

Kun keskiviikko-aamuna tuntuu, että on maanantai-aamu (ilman lämmintä vettä, kiva pikku bonus sen maanantai-fiiliksen saavuttamiseen), niin viikko menee kyllä ohi hujauksessa. Mun ja L:n alkuviikon juna-taxi-bussi-laiva-auto -seikkailu oli ihan huikee. Ihan kerrassaan. Ei olisi varmaan paremmin voinut edes mennä, meillä oli ihanaa yhdessä hengailua kaikessa rauhassa, ihania (oikea sana on kai keskusteluita, mutta kuulostaa jotenkin vähän liian asialliselta) juttu-tuokioita ja hykerryttävää yhteisymmärrystä esikoiseni kanssa. Sitä voi sitten synkata kahdella tyypillä hienosti, kun ei tarvitse keskittyä mihinkään muuhun. En ottanut kameraa reissuun mukaan ollenkaan, ei sillä että mää kokisin sen mukana kantamisen olevan mistään pois, muuta kuin siitä, että kameran takia pitää ottaa mukaan kaikkialle reppu tai iso laukku ja laivalla se ei ole näppärä. Mää oon monesti kuullut (tai lukenut) ihmisten puhuvan, että jos vain keskittyy kuvien ottamiseen, niin ei ehdi nauttiin siitä hetkestä, mutta mulla se menee niin, että kuvien kautta pystyn elään sen hetken ja fiiliksen uudestaan ja uudestaan. Ja koska mulle oikeastaan tärkeintä kuvaamisessa on tunnelman ja fiiliksen tallentaminen kuvaksi, niin mun on kuvatessakin vähän niinkun pakko olla jutussa mukana, no - tunteella. Mää oon niin onnellinen, että oon kaivanut kameran esiin joskus silloinkin kun se on tuntunut syystä tai toisesta hiukan hankalalta ja räpsinyt meneen, niin nyt mulla on super-tärkeitä kuvia joiden kautta nostaa vedet silmiin, hymy huulille tai pala kurkkuun muistellessani koskettavia/hauskoja/ihania/huolettomia/iloisia/raskaita/onnellisia hetkiä, jotka oon kameran(kin) kautta kokenut. Semmosia hetkia ja tunteita joita en koskaan halua unohtaa. Mutta siis, kännykkä on pullollaan kuvia laivareissusta, mutta en ole vielä opetellut kuinka ne siirretään sieltä koneelle. :)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään kun olin lähdössä hakeen poikia kerhosta sain ajatuksen ja lämmitin vielä kaakaot termariin ja kaivoin kaapeista loput keksit mukaan; kaakao-retki. Joskus noina kerhopäivinä ajattelee, että nyt kun ne kerhontädit ja -sedät on viihdyttänyt poikia, niin tullaan sen jälkeen vaan kotiin notkuun ja odotteleen A:ta kotiin, mutta nyt tuumasin, että kun pojat ovat jo kerholla syöneet lounaan, niin voidaan ihan hyvin jäädä vielä ulos leikkiin, vaikka S:n päikkyaika hiukan päälle puskeekin. (Ja sitten kun se päiväunirytmi vähän sekoittui, niin nukuttamisten epäonnistuttua S simahti pitkällä iltapäivästä olkkarin lattialle, osa porkkanaa kädessä ja osa suussa. Kaivoin porkkanan palat suusta pois ja jätin tyytyväisen pojan ottamaan iltapäivänokoset olohuoneen matolle.) Vettä satoi, joten tarvittiin jotain extraa motivaatioksi, tässä tapauksessa kaakaota ja keksejä. Sateen suojaa tarjonnut (betoni-) miljöömme olisi muuten saattanut olla hiukan karuhko, mutta onneksi (...) Naapurin Rouvan poppoo oli unohtanut joltain reissultaan retki-vilttinsä suojapaikkaamme ja sehän loi juuri mukavaa tunnelmaa syksyiseen eväsretkeemme.