Epätarkkana pimeässä.

Hmph. Tarvinee kaivaa se mun kuvaustekniikoista kertova kirja taas jostain. Me oltiin poikien kans eilen illalla hauskalla ilta-seikkailulla ja otin paljon kuvia, mutta ne on lähes kaikki enemmän tai vähemmän vinksallaan. Kuvatessani kauniilta näyttävää (ja perjantai-iltana seitsemältä hämmentävän hiljaista) kotikaupunkiamme, pyrähti läheisestä puusta ehkä kahdeksan tuhatta (ehkä vähemmän) lintua lentoon ihan päämme yläpuolelle. Todettu faktahan on, että stressitilanteissa ihminen pystyy tekeen hämmästyttäviä asioita adrenaliinin voimin, niin myös minä, ja maahan kaatumisen ja shokkiin vaipumisen sijaan, koitin räpeltää kameran kanssa ja ottaa vaikuttavia kuvia lintuparvesta, mutta ei. Pimeässä liikkuvan kohteen kuvaaminen on taas hiukan unohtunut. Ja sikäli jäit pohtimaan miksi olisin tuupertunut tajuttomana maahan, niin en välitä linnuista. Ja kun sanon etten välitä, niin tarkoitan, että pääsääntöisesti inhoan. Oon vienyt nyt (hyvänä äitinä, joka ei anna omien pelkojensa rajoittaa lastensa elämää ... "-Älä paina kahta kertaa sen hissin nappia, se voi jäädä jumiiin, ymmärrätkö?!") poikia katsoon sorsiakin ja se on aina niin herttaista siihen asti kunnes sorsat huomaa meijät ja alkaa lähestyä yhtenä rintamana. "-No niin pojat, okei, sanokaa hei hei sorsille.".

A on ollut koko viikon kipee ja päätettiin poikien kans antaa toisen vähän levähtää perjantain kunniaks. L oli ihan tohkeissaan kun touhuttiin täällä A:n hoitokotia ja väriteltiin punaisia ristejä ennenkuin A tuli töistä. Tämän kirjauduttua sisään hoitokotiin ja täytettyä kyselylomakkeen tarpeistaan hoitojakson ajalle, tarjoiltiin ruoka makkariin ja vaikka potilas varmasti arvostikin, että hoitaja L kävi viiden minuutin välein kesken leffan kyselemässä ovelta, että "-Onko sulla iskä kaikki okei?" (Epäilemättä arvosti ihan oikeestikkin, L oli nimittäin suhteellisen hellyyttävä roolissaan.), niin lähdettiin silti hiukan epätyypillisesti poikien kanssa iltasella vielä ulkoilemaan ja jätettiin potilas lepäilemään. "-Äiti, mitä jos iskä tarvii jotain ja me ollaan ulkona?" "-Sovittiin, että se laittaa tekstarin.". :) Ihana. Nyt L käy tossa makkarin ovella ihmettelemässä miksi mää oon sairastuvassa kirjottamassa blogiin, kun iskän pitäis olla lepäilemässä. ... Sitä saa mitä tilaa.

(Eiks saanu L mummultaan hauskat saappaat?)

Mutta, mutta, viikko sairastamista, viikko syyslomaa, eli kaksi viikkoa ilman kerhoa ja me ollaan kaikki hengissä ja järjissämme. Whoop, whoop! Nyt pitää vaan tsempata, ettei olla ens viikolla kerholla sen tavallisen vartin sijaan puoltatuntia liian aikaisessa. Mää oon ihan mahdoton tässä mun (alitajuntaisessa) myöhästelyn vastaisessa kampanjassani. Ja koska vastareaktio on lapsuudessa koettuihin juttuihin toisinaan melko vahva (Ei taas mitään kauheen syvällistä mielessä, vaan esim. lapsuudessa juotujen kotitekoisten mehujen sijaan, aikuisiällä on appelsiinimehu maistunut.), niin saanen epäillä, että pojat ottaa jossain vaiheessa takasin sen kaiken bussin, neuvolantädin, muiden kerholaisten, iskän (kröhöm, yksi porukasta ei osallistu kampanjaan), kaupan aukeamisen ja oikeastaan kaiken sovitun odotteluun käytetyn ajan. Ehkä top 10:ssä kaikkien perinteisten kiusaamiseen, kohteliaisuuteen ja hyviin käytöstapoihin liittyvien fraasien rinnalla mulla keikkuu "Myöhästely on toisten ihmisten ajan varastamista.". Mahdollisesti tulee oleen S:n ensimmäinen kokonainen lause.

Hauskaa viikonloppua!