Markettiin ja takas.

Olen viimeksi tainnut mainita meijän perheen marketti-reissuista silloin, kun A vielä toivoi, että hän saisi mennä poikien kanssa kolmistaan markettiin ja mää jäisin kotiin hankaloittamasta kaupassa asiointia. Pikku hiljaa olen kuitenkin lähtenyt mukaan opettelemaan asiallista marketti -käyttäytymista ja ostoslistassa pitäytymistä. En tiedä sitten olenko vakuuttanut A:n säyseällä ja määrätietoisella käyttäytymisellani vai oliko se oletettavasti hieman ahdistava: "-Neljä -vuotias L poika odottaa isäänsä info-pisteen luona." -kuulutus, joka sai A:n lopulta nöyrtymään ja eilen hän jopa toivoi minua mukaan markettiin, (vaikka lupauduin pitämään toisen pojista siivous-kaverinani kotona,) sillä tiimi-työskentelymme marketissa on nykyään jo jopa toisiinsa tukeutuvaa.

Joten nyt arvostaisin ihan kauheesti, jos laittaisit taustalle soimaan Survivorin Eye of the tigerin.

Kaikki lähtee liikkelle jo marketin parkkihallista. Hidastetusti - tottakai. A sanoo koodi-sanan (parkkipaikan eläin -tunnuksen) takana istuvalle esikoiselle: "-Jänis." "-Jänis." takapenkiltä toistetaan ja näinollen pienen lapsen harteilla lepää tunnuksen muistaminen. Sitten aukeaa ovet. Autosta noustessa ilmeet ovat vakavat ja keskittyneet, kun toisiimme katsomatta otamme takapenkilta kumpainenkin ennalta sovitun lapsen, onnekkaampi on pääsääntöisesti se, kumpi saa ottaa mukaansa pojista vanhemman. Kaikella rakkaudella.

Käydään hakemassa ostoskärryt, toivotaan ettei kumpikaan pojista huomaa autokärryjä, lapsi rukat kun eivät vielä ole ymmärtäneet, että nämä reissut eivät ole mitään huviajeluita eikä aikaa ole tuhlattavaksi maailman kankeimpien autokärryjen kanssa mutkissa venkslaamiseen. Sitten katsotaan toisiamme silmiin, henkäistään ja lähdetään. Liukuportaiden yläpäästä saattaa joku nähdä määrätietoisen seurueen nousevan kohti määränpäätään, rystyset valkoisena kädet puristuvat kärryjen ohjaustankoon, katse on luja ja ilme armoton.  "-Tästä?" on viimeinen kysymys mtä enää esitetään, ainoa asia mikä on epävarmaa. "-Joo, alotetaan tästä päästä."

Oi niitä aikoja, kun homma oli vielä niin lapsellista, että toinen kaivoi esille käsinkirjoitetun kauppalistan, nykyään kun lista löytyy kännykästä, jostain sellaisesta ohjelmasta, jolla vaikka maidon saa merkittyä kauppalistaan ottamalla jääkaapista lopussa olevan maitotölkin kyljestä viivakoodilla tunnuksen, jolloin maito ilmaantuu listaan. (Sori, mutta nyt on pakko; WTF?!) Näppärä ohjelma jokatapauksessa, kun kaupassa voi aina kuitata valitun tuotteen kerätyksi kärryyn jolloin se poistuu listasta, näin ollen ei pääse tapahtumaan sitä kamalaa katastrofia, että vahingossa skippaa kauppalistasta yhden rivin ja kotona ollaan sitten, että: "-MITÄ?! Sää et ostanu talouspaperia?! Se oli just se kaikista tärkein! Nyt meet sit Siwaan." "-Mut.." - "-Siwaan!" tms. kohtuullista.

"-Me haetaan vaipat. Hakekaa te vishy." Seuraavalla hyllyrivistöllä taas uudet ohjeet: "-Me haetaan säilykkeet, hakekaa te paahtoleipä ja ruispalat." Ainut syy, miksi vielä ei olla päästy kahteenkymmeneen minuuttiin (eilen meni 28min. autosta autoon) johtuu siitä, että välillä on haparointia sen suhteen, että olemme hyllyrivistöjen väärissä päissä ja koitamme katseilla kertoa, että siirrytäänkö kohtaamaan hyllyn toiselle puolelle, vai nähdäänkö näiden hyllyjen välissä uutta ohjeistusta varten. Muutenkin edelleen olis hiukan petrattavaa siinä, ettei tulisi niitä heräteostoksia tehtyä, jolloin toinen ei sitten löydäkkään toista, kun tämä on juustojen sijaan keksi-hyllyllä. Onneks on S, joka jakelee hyvin äänimerkkejä suunnistusta helpottamaan ja huutaa poikkeuksetta niiden kahden perheenjäsenen perään jotka eivät ole näköpiirissä.

Mää en ole niitä tyttöjä, jotka tykkää komentelevista miehistä, mutta marketissa A saa olla röyhkeä ja vaan tuumata (ostoslistaansa) puhelintansa vilkaisten, että: "-Appelsiinimehua." ja minä menen. Kulmat kohoaa jo kysyvästi tässäkin kun ajattelen, jos hän tuumaisi joskus samaan tapaan kotisohvalta. Mutta marketissa ei ole aikaa "antaisitko" tai "hakisitko" alkusanoille, marketissa toimitaan. (Mää inhoan juoksuttamista, yllättävän paljonkin siihen nähden, että harrastan sitä kuulemma itse aika paljon. Eli vois kai sanoo, että inhoan mun juoksuttamista. Musta se vaan ei oo iso vaiva (tai juoksuttamista), että jos toinen on lämmittämässä teetä, niin sanoo, että "-Lämmitätkö mulle kans?". Musta itsestäni se on jopa ihan kivaa, jos voi (kauniisti pyydettäessä) jeesata toista ja tehdä iltapalaleivät toiselle samalla kun väsää itselleenkin. Kyllä se ainakin aina sen voittaa, että toinen tulis siihen viereen touhuaan omiaan ja no, tielle. Mutta siis, marketissa A saa juoksuttaa mua kaikkien niiden lämmitettyjen iltateiden (taivuta ite iltatee paremmin) edestä.)

Kassalle jonottaessa ja tavaroita pakatessa mää keskityn yleensä lasten viihdyttämiseen, koska A:lla on huomattavasti pidemmän marketissa käynti -historiansa vuoksi jo selvät rutiinit, kuinka niissä tilanteissa toimitaan ja kun olen pari kertaa koittanut mennä jeesaileen pakkaamisessa, olen saanut tukahdetun, hiukan häpeilevän ja anteeksi pyytävänkin "Ei noin, kun siä on vaan vihanneksia." -kommentin jälkeen sellaisen mielikuvan, että teen tärkeämpää työtä, kun pidän huolta, ettei pojat kiipeä tai tipu kärryistä alas. Ja homma on paketissa, helpottuneina sladitellaan ostoskärryjen kanssa viimeiset mutkat ja pakataan porukka autoon.

Mutta että näinkin rentoa sakkia. Tehokasta viikkoa kaikille!