Kengät jalassa.

Jotenkin sitä aina keskittyy niin siihen kuinka rankkaa mulla on, kun mun mieheni on niin hajamielinen, mutta sitten kun mää kattelen ikkunasta, kuinka hän eka vie roskat, lähtee töihin, ajaa hetken päästä takasin roskakatoksen viereen, hyppää ulos autosta ja hakee roskikseen heittämänsä eväät mukaansa, niin ei voi oikein sulkea silmiään siltäkään tosiasialta, että on hällä itelläänkin varmaan joskus vähän työlästä. (Ja sitten mää heitin hänelle jääkaappiin unohtuneen, sheikkeriin tehdyn aamupalasmoothien ikkunasta.) On se rakas.

Viikonloppuna kuvailin asioita jotka ilahduttaa mua. Mää oon niin onnellinen, että jossain matkan varrella hyväksyin sen, että joskin musta minimalistinen ja hillitty koti on tyylikäs, niin se ei ole mua. Oli aika jolloin esim. jääkaapin oven oli oltava tyhjä, mua ärsytti jos siinä oli yhtään lappua tai kuvaa kiinni ja jossain mielenhäiriössä L:lle ostamani kirjain-magneetit oli sikinsokin jääkaapin ovea koristaessan huomattavan suuri ärsyke mulle. Nykyään jääkaapin ovessa on kaikkia ihania ilostuttavia juttuja. Mm. kummitytön värittämä kuva, siskolta saatu kirje, pikkuveljen pojille antamia örkkejä ja poikien piirrustuksia. Ja saanen huomauttaa, että yhdessä niistä seisoo kuulemma sateenkaaren päässä äiti. :') Hyvät hyssykät sentään.

Pesin viikonlopun aikana poikien ulkovaatteet ja voi että on ihanaa aloittaa uusi viikko niin, että kaikki haalarit, hanskat ja muut ulkovaatteet on eteisen naulakossa puhtaina roikkumassa. Moinen touhuhan on oikeestaan ihan yhtä turhaa, kuin keittiönpöydän alta imurointi, mutta toisinaan kuitenkin vissiin ihan suotavaa. 

Ollaan A:n kanssa siirrytty keittään kuuden sijaan nykyään kahdeksan kuppia kahvia aamulla. En oo varma onko se noi isommat kahvimukit vai poikien sisäinen herätyskello kumpi siihen on enemmän vaikuttanut, mutta kuusi ei enää tunnu riittävän riittävään santsaukseen. Porukatkin juo nykyään kahvinsa samankokoisista mukeista ja touhuhan menee ihan mahdottomaksi kun mennään sinne kahville. Ekasta pannullisesta kun saa kaikki vaan yhden kupillisen ja sitten kiusaantuneina vilkuillaan toisiamme, kun äiti kysyy, että "-Haluaako joku lisää kahvia?" "En mä... ei mun takia tarvi uutta keittää, mut jos joku muu haluaa, niin kyllä määkin voisin vielä toisen kupillisen juoda." Ihan mahdotonta. 

Kappas, on mua naurattanutkin viikonloppuna. Lähinnä kyllä vaan marisin, kuinka kurjaa on olla taas kipeenä. Mulla on ollut karski päänsärky ja yskä nyt muutaman päivän. Kun meen makaan niin mua yskittää koko ajan, saan nukahdettua joskus puolenyön jälkeen ja herään viiden maissa (ennen poikia, jee, ne nukkuu jo yli viiteen!) taas yskiin niin, että on pakko nousta tai herätän koko jengin. Lauantai-iltana haettiin iso satsi kiinalaista ja mentiin porukoille syömään, L nukahti autoon ja kun herätettiin se mummulaan päästyänne, poika oli ihan surkeena; päähän sattu, ei suostunut syömään mitään (vaikka mummu ja vaari ei oo niin tarkkoja siitä syökö kullanmurut mummulassa jälkkärin ennen pääruokaa, kunhan nyt syövät jotain) ja vaikutti kuumeiselta. Lähdettiin heti syötyämme takasin kotiin, L nukahti taas autoon ja kotona leikittiin taas sairastupaa. (Potilas makaa makkarissa ja puhaltaa pilliin aina tarvitessaan jotain, esim. mehua, seuraa, halin tai peiton paremmin yms, ja koko ajan jonkun "hoitajista" tulee käydä ovella kysymässä "-Onko kaikki okei?") Aamulla L oli taas aika huonovointinen, lääkettä saatuaan heti kuitenkin parempi, mutta kun iltapäivällä alkoi kuume taas nouseen ja pää oli kipeä (ei oo koskaan ennen muuten valittanut päänsärkyä)päätin hiukan googlettaa. Mitäs veikkaatte, että google tarjoaa, kun laittaa hakusanoiksi  "pääkipu ja kuume lapsella". ... Kyllä me sitten kuitenkin koitettiin leikkiä lääkäriaseman leikkipaikalla sen vajaan sadan euron edestä, kun ei sitä aivokalvontulehdusta sitten ollutkaan. ... Huoh. No, mää oon vaan (hysteerinen) ihminen.

L piti punnita, että tiedettiin paljonko tälle tulisi antaa lääkettä ja samaan syssyyn punnittiin sitten pikkuvelikin ja samalla sain todennettua sen, etten ole vain kuvitellut, että "kengät" painaa nykyään melkolailla saman verran kun pojat ripustautuu mun jalkoihin. S:n määrätietoisuus on tuottanut tulosta ja nykyään painikavereilla on vain kaksi kiloa (ja kaksi vuotta) eroa massassa. Veljekset on kyllä niin erilaisia ruokailutottumuksiltaan, että välillä oikein naurattaa, kun L kuorii nakkejaan ja S kerää ennakkoluulottomasti lautaselleen kaikkea mitä pöydästä löytyy hillosipuleista sinappiin. Sympatiseeraan molempia; L:a, sillä oon aika samanlainen tuttuun ja turvalliseen luottava ruokailutilanteissa ja alkaa vähän ahdistaan jos tuputetaan jotain arveluttavaa ja S:a, sillä vaikuttaisi, että vaikkakin hän on perinyt isänsä rohkean tavan tutustua uusiin makunautintoihin, hän ei ole perinyt isänsä aineenvaihduntaa ja ruumiinrakennetta. 

Liittyen löyhästi edelliseen, leivoin eilen A:lle tämän lemppareita; joulutorttuja. Ne on sikäli turvallisia, että niistä saa kivaa fiilistä kotiin, mutta ne ei kiinnostaa syömismielessä juurikaan muita kuin A:ta. 

Kyllähän sitä viikonloppuna oli kaikkea muutakin ilahduttavaa, S:n ysäri-haukkari-paita (eiks oo huikee; haukkari-paita, kuulin sen joku aika sitten yheltä kaverilta ja se nousi heti lemppari sanaksi kuvaan hihatonta), itkettävän ihana whatsapp viesti ystävältä, A:n äitiltään saama orkidea (ei me uskalleta kastella tota, tai koskee tohon tai mitään, kun kerrankin meillä on kukkiva orkidea, eikä vaan sitä orkidearuukusta nousevaa keloa), ihanat vieraat lauantai aamupäivänä, mummun korvaan kuiskutetut jutut sairaalassa, Afrikan tähden pelaaminen L:n kans, A joka kuuli, että sanoin "Haetaanko Makuunista leffa illaks?", vastasi: "-Ei viitti, kun ei siellä oo kuitenkaan mitään kiinnostavaa." ja tämän nousu tilanteen tasalle, kun korjasin, että: "-Eiku mää sanoi, että mää hain jo meille leffan." "-Ai, okei, no joo, tosi kivaa!" ja se, että eilen illalla oli mun vuoro päästä sairastupaan.