Kivaa ja vähemmän kivaa.

Moronmoro!

Mulla on toisinaan hiukan hankaluuksia tämän tekstin tuottamisen kanssa ja pääasiallinen ongelma siinä on usein se, etten oikein tiedä minkä lähestymistavan kerrontaani ottaisiin. Raato-rehellisen? Positiivisiin asioihin keskittyvän? Arjen yksityiskohtaisen kuvailun? Välillä on hankala päättää. Ehkä satunnaista dramaattisen musertavaa ja sielua puristavaa elämän ahdinkoa kuvailevaa paatosta lukuunottamatta omimmalta tuntuu kuitenkin positiivisiin asioihin keskittyvä lähestymistapa. Koska kuitenkin olen erittäin paljon muiden ihmisten ajatuksia, mielipiteitä ja tuntemuksia miettivä henkilö, huomaan aika usein pohtivani, että noinkohan ihmisiä rasittaa ylenpalttinen ihanuuteen keskittyminen. (Mulla aina joskus käy mielessä, että ihan kuin olisi jotenkin siistimpää olla itseään ja tekemisiään mollaava negistelijä, kuin elämän kauneutta huokaileva iloinen ihminen? Eiks oo älytöntä? Onko kukaan muu miettinyt tätä?) Koska kuitenkin kirjotan tätä blogia lähtökohtaisesti siitä syystä, että musta on kiva kirjoitaa ja kiva kuvata, niin ehkä sitten vaan kirjoitan jatkossakin siihen tyyliin mikä musta itsestäni tuntuu kivalta. Syy miksi tätä olen nyt enemmän miettinyt, on se, että toisinaan pelkistä kivoista asioista kertominen tuntuu kovastikkin epärehelliseltä. Vaikka musta on hyvä idea keskityä kaikkeen positiiviseen ja koittaa löytää ihania juttuja vähän kaikesta, niin olen kuitenkin sen verran avoin tyyppi, että haluaisin tavallaan kertoa täällä kaikesta muustakin, kaikesta surullisesta ja kaikesta väsyttävästä. Jakaa vertaistukea ja oikeastaan myös saada sitä. Siinä on vain se huono puoli, (sen lisäksi, että sitten jäisin vellomaan niitä asioita ja sekin aikani minkä saan raavittua blogin kirjoittamiseen menisi asioiden murehtimiseen ja maksimaalisen tunnekuohun kasvattamiseen todennäköisesti korvissa pauhaavan tunnelmaan sopivan sydäntä riipivän taustamusiikin säestämänä) että en voi enkä halua kirjoittaa tänne muiden henkilökohtaisista asioista. Ja mun tapauksessa se on oikeastaan aina niin, että ne asiat jotka mun mieltä painaa on periaatteessa muiden asioita. Se on ehkä se mun yksi ja ainoa piirre, jonka lasken lukeutuvan hyvinkin vahvasti yksiin mun parhaista ja yksiin mun huonoimmista piirteistäni; toisten ihmisten asioiden miettiminen. Mulla on toisinaan hieman kuluttavakin tapa omia "muiden" murheet omikseni ja pyöritellä niitä mielessäni ja koittaa keksiä ratkaisuja asioihin. Murehtia etukäteen ja murehtia jälkikäteen ja miettiä mitä pitäisi sanoa tai tehdä ja miettiä mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Ja vaikka tässä kirjoittaessanikin mietin, että "Miksikös tämä olikaan musta mun hyvä piirre?", niin ihan oikeasti olen kyllä sitä mieltä, että maailma olisi parempi paikka kun ihmiset koittaisi eläytyä toistensa tilanteisiin ja omia vähän niitä muidenkin murheita, eikä vain miettiä, että "Ei ole mun asiani.". Siksi laitoinkin "muiden" lainausmerkkeihin, kun mihinkä se raja sitten pitäisi vetää, että mitkä on muiden murheita? Milloin on ok ajatella, ettei toi asia kuulu mulle, kun se kuitenkin koskettaa sua ja huomaat toisen ahdingon/surun/avuntarpeen? Tämmöstä kevyttä. Joten keskityn positiivisiin asioihin, sillä jos johonkin, niin ainakin omaan asenteeseeni pystyn vaikuttaan. Ja jos hyvä säkä käy, jollekkin muullekkin tulee mun jutuista hyvä mieli.

Aamulla oli ehkä maailman kaunein sää. Hengitykset höyrys ja aurinko paistoi. L kertoi kuinka mummu oli tehnyt viikonloppuna miniruisleipiä ja niitä oli saatava kotonakin. Myöhemmin päivällä, L:n jäätyä kerholle S nukahti sopivasti vaunuihin ja menin mun pikkuveljen kanssa sushi-buffettiin (oi oi oi) syömään. Pahus, nyt ei oikein irtoa muuta, harva asia vaikeuttaa positiivista suhtautumista elämään niinkuin valvotut yöt. Pojat kyllä nukkuu, kun kävivät räjäyttämässä unirytminsä uusiksi viikonloppuisella yökyläilyllä mummulla ja vaarilla. 

Edit:// Tai esim. terapia-blogi. Nukuin viime yön kuin tukki. Tietty. :)