Ihmettelyä ja ahdistelua.

Melko kiinnostavaa. Se mun "in the night-time I become Rocky Balboa" alkaa kaiketi meneen vakavaksi, sillä eilen aamulla heräsin erittäin kipeällä ranteella ja mustalla rystysellä varustettuna. Ihmiset tunnetusti tekee mitä kiinnostavampia asioita unissaan, joten käden tilanteen havaittuani hivuttauduin varovasti katsomaan miltä A näyttää, ja kun mitään normaalista poikkeavaa ei näkynyt, huokaisin helpotuksesta, mutta hämmennykseni ei hälvennyt. Aika erikoista.

Ottaen huomioon, että mun habitukseni on mitä on ja aina kun oon jossain vähääkään (Prismaa) fiinimässä liikkeessä asioimassa ja kun sinne tulee mun kierreltyä hetken hyllyjä vartija, niin mun tekis mieli mennä kassalle, antaa mun lompakko pantiks ja sanoo, että mää oon oikeesti kunnollisempi miltä näytän, niin kun olin eilen lähdössä kaupoille kaiken tämän yleis-habitukseni lisäksi ranne siteessä niin, että mustelmainen rystynen kuitenkin näkyi, päätin uhmata rannekipua ja väkertää hiuksiini erittäin herttaisen lettikampauksen ja lisätä poskipunaa vielä kerran sen jälkeen kun normi-meikkaaja olisi jättänyt jo kaksi edellistäkin sutaisua pois. Olin varsin kiitollinen, että viime aikaiset kultasepänliikkeissä käynnit oli jo tässä vaiheessa saatu päätökseen, se olis ollut vähän liian rankkaa.

Mutta siis yhtään en kyllä tiedä mistä moiset vammat oon saanut hommattua. Ottaen huomioon, että ollaan koko viikko vaan sairastettu sisällä niin luulisi, että sikäli olisin käteni satuttanut, se olisi ollut päivän tapahtumarikkain vaihe ja jäänyt näinollen mieleen. Ranne juilii oikein aikakin ikävästi, sillain, että kun se taipuu väärään asentoon ja vihlaisee, niin mun kuvitteeliiset (...) leukaperäkarvat nousee pystyyn, tosi inhottavaa. Ja mullahan jäi tosiaan loppu viikon reenit väliin, kun olin kipeenä ja huomenna olis sitten taas vuorossa aika tiukka maanantai-reeni, jännittää hiukan kuinka jaksan tehdä yhtääm mitään noin muutenkaan, saati sitten tolla kädellä, joka on edelleen huomattavan kipee. Todellakaan en kehtaa soittaa ja perua vedoten ranne-kipuun. Itseinho on kyllä aika kova eteenpäin ajava voima, sillä nyt kun on ollut viikon tekemättä mitään, niin on kieltämättä vähän ällö olo, asiaa ei myöskään varsinaisesti auttanut se, että kun A tuli äskön nauttimasta "Lunta on kauheesti ja sataa edelleen, pakko päästä ajeleen autolla"-ajelustaan hän huikkasi mulle ja pojille, jotka olimme kylppärissä suihkussa ja kylvyssä melko massiivisen, joskin kauniilla ajatuksella varustetun möläytyksen. Mieltä ja sydäntä lämmittävien hellittelysanojen murun ja mussukan yhdistelmästä muotoutui, ei niin mieltä lämmittävä tervehdys: "Moikka mursukat!". "-Jees, moi.". Mitä näitä nyt on, millä nainen (ja lapset) haluaa itseään kutsuttavan.

Meillä on täällä taas vähän jännää. S, joka on ollut maanantaista asti flunssassa, alkoi illalla taas oleen melko huonovointinen. Hengitys oli työlästä ja yskä tosi kova, heräili vähintään kymmenen minuutin välein koko illan ja puoli kymmenen maissa soitin sinne lasten polille jossa poikaa viimeksi hoidettiin ja kysyin mitä meijän kannattaisi tehdä ja minne mennä, jos ei olo ala pojalla helpottaan. Saatiin ohjeistukseksi antaa Ventolinea maksimi-annokset ja pari tuntia siitä poika sitten rauhoittui ja sai nukuttua 00-04 ajan heräämättä, samoin kuin määkin. Kun heräsin neljältä, sätin hiukan itseäni, että kuinka olin saattanut mennä niin torkahtaan, enkä valvonutkaan vaan vuoteessani ja odottanut, koska lapsi alkaa seuraavan kerran yskimään ja itkemään ja kun vilkaisin kelloa ja ymmärsin poikien huoneessa olleen hiljaista peräti neljä tuntia, tuli lähdettyä aika rivakasti katsomaan miten pikkukaveri voi. Siellähän se tuhisi, mutta häiriintyi visiitistäni varmaan sen verran, että alkoi taas heräileen.

Nyt oon koko aamupäivän leikkinyt poikien kanssa ja huomannut välillä vain tuijottavani kulmat kurtussa S:n rintakehää ja vatsan liikettä, kuunnellut tämän hengitystä ja ihmetellyt jatkuvaa huohottamista. Äskön laitoin pojan päiväunille ja odottelen nyt, miten makuullaan olo pojalta onnistuu. Yleensä hengitys on kaverilla aina makuuasennossa huomattavasti vaikeampaa. Nyt on kuitenkin rennompi olo, kun on päiväsaika, jotenkin tuo yöaikaan sairastaminen, mitä se yleensä juurikin on, on musta stressaavampaa. Nyt pääsee ainakin helpommin lääkäriin ja voi soitella (siskolta ja äitiltä sympatiaa) neuvoja, jos on jotain kysyttävää. Ja ennenkaikkea, ei tarvi mennä lauantai yönä ison sairaalan ensiapuun. No mutta, katsotaan mitä tästä tulee, toivottavasti tuo kotilääkitseminen nyt riittäisi, jotenkin kuitenkin tuo, että lapsi on jo paranemaan päin, kun sitten alkaa voimaan taas huonommin on musta aina huono merkki. Olen tosin ekspertti mitä tulee huonojen merkkien löytämiseen. Sellaista tänne, toivottavasti seuraavassa postauksessa voin kertoa jälleen nöyrästi maksimoineeni tilanteen. Rauhaisaa sunnuntaita!

Edit:// Huonosti sujui päikkärit, varasin iltapäivälle lääkäriajan. :(