Isojen poikien sänky.

Arvatkaa mitä mää tein sen kaksi päivää, jonka L oli mummulassa? Tattadadaa, mää värjäsin hiuksiani. Keskiviikkona heräsin palavaan tarpeeseen saada jotain "uutta ja kivaa" hiuksiini ja kun L lähti aamutuimaan mummulaan, niin mullahan oli hyvin (paljon liikaa) aikaa käsissäni. Ou nou. Mää oon ajatellut tulleeni vanhaks ja tylsäks, kun nuoruuden blondi-punainen-ruskea-musta-blondi -rumba on päättynyt ja olen nyt jo pitemmän aikaa kulkenut enemmän tai vähemmän samanlaisissa hiuksissa. Ajattelin, että on taas aika okeilla jotain erilaista ja sitä kautta mahdollisesti löytää joku tosi kiva uusi tyyli hiuksiini. Ou nou part 2. Vaalennushan on aina ystävä, oikein semmonen luotto-kaveri. Varsinkin jos päässä on entuudestaan musta tyvi. No, lyhykäisyydessään se meni jotakuinkin näin. Laitoin päähän folioraitoja, S nousi kylvystä ja alkoi kakkaan lattialle, postisetä soitti ovikelloa ja toi paketin, laitoin hiuksiin tuhkanvaalean värin joka tarttui pääasiassa n.1 cm:n tyvikasvuuni luoden erinomaisen korostus-efektin tyveen. Nukutin S:n, laitoin tyveen neutraalin ruskean, jonka levittelin hiljalleen myös latvoihin, saaden aikaiseksi ruskeat hiukset joista kuulsi hiukan läpi punertavuus, joka on minulle hiuksissani kuin, no, punainen vaate. Ei, ei, ei. Lähes poikkeuksetta, kun värjään hiukseni, niin ihmiset sanoo, että "-Joo, kiva tommonen vähän punertava." tai "-Hauskan kuparinen.", ja mullehan se on aika sama, kun kyseiset ihmiset heittelis mua märällä rätillä poskelta toiselle. En halua punertavuutta. Punainen on asia erikseen, mutta punertavat ruskeat on mulla aikas yöks.

Annoin asian hautuani mielessäni yön ylitse, ehkä oppisinkin rakastamaan tätä punertavan ruskeeta väriä, ainakin se oli huomattavasti pehmeämpi kuin se aikaisepi musta. Vaarinikin, joka toisinaan toruu liian mustaa tyveäni, varmaan tykkäisi. Seuraavana päivänä jatkoin projektiani. Tyveen tumman ruskea ja latvoihin ja pituuksiin vaalennusta liukuvärjäten. Ja kas näin, oli tukkani lähes tismalleen samanlainen kuin se oli keskiviikkoon herätessäni. Ja mää olin tyytyväinen. Ehkä mää nyt sitten pitäydyn vaan tässä, kun se omimmalta tuntuu, aika tylsää, mutta menkööt. Postisetä sai torstaina kuulla taas hiukan ajatuksiani hiusteni tiimoilta, olihan hän tosiaan päässyt yhtä projekini välivaihetta todistamaan ja näin ollen minusta tuntui kohtuulliselta jakaa ajatuksiani ja tunnelmiani hänen kanssaan myös projektin loppuvaiheessa. Jopa postisetä oli hämmästynyt kuullessaan lopputuloksen tekemiseen näkemästäni vaivasta. Mutta onhan se nyt hyvä, että on toi tyvikin vaalennettu, koska mikäänhän ei ole niin kurjaa ja hankalasti muotoiltavaa, kuin hyväkuntoiset hiukset. Täysin yliarvostettua.

Mutta siihen mulla on nyt sitten pari päivää mennyt. Sitähän olis joku voinut vaikka luulla, että kun täällä on vain pitkiä päikkäreitä kiskova S mun seurana, niin koti olis siisti ja ruoka haudutettua, ikkunat pesty ja lakanat vaihdettu, mutta ei. Niillä pausseilla jonka hiustenlaitosta otin, en jaksanut tehdä oikein mitään. Kun ei oo semmonen hyvä tempo koko ajan päällä, niin sitä hiukan taantuu ja kaikki tuntuu vähän työläältä. Ja työläästä puheenollen, olin mää sentään torstaina taas reenaamassa. "-Alotetaan sillain hissukseen, kun oot sairastellut." Morjensta morjens. Mää tilasin hienosti jaksetusta reenaamisesta itselleni palkkioksi uuden reeni-paidan, jonka laitoin jo kotona päälleni ja kun pääsin salille olin jo ihan tiltissä pelkästä kävelymatkasta ja mun uusi ihastuttava reenipaitani oli selästä aivan läpi märkä. Mää koitin sitten tulla sieltä pukuhuoneesta tosi tehneen näkösenä ulos, että "Kävin hakemassa vaan lisää juomista, spinningistä tulossa ja tästä taas hommia menossa jatkaan.", mutta en ole ihan varma menikö se läpi, tuskin.

Aaa, oonko mää muistanut kertoo, että yksi syy miksi se spinning on musta niin kivaa on se, että sen vetäjä on tosi hyvä ja jotenkin kannustava. Heti kun mää näin hänet, niin mulle tuli tyypistä hyvä fiilis. Vähän mulla on ollut sellanen olo, kun tietäisin hänet jostain, mutta en oo yhtään saanut päähäni, että mistä. No, viime kerralla hän sitten ohimennen mainitsi olevansa oikealta ammatiltaan lääkäri. Jouduin hakeen vähän tahtia uudestaan polkimiin, koska mulle tuli jostain syystä (synnytys, synnytys, synnytys) hiukan kiusaantunut olo uudesta informaatiosta. Kyllä mää oon melko varma, että hän on sitten jostain lääketieteellisestä kohtaamisestamme tuttu, mutta toivon jonkun verran ettei se olis synnyttämiseen liittyvää.

Mun piti viettää yhden ystäväni kanssa viime viikonloppuna yhteis-synttäreitä, mutta ei me sitten jaksettukaan. Sitten ajattelin, että jos olis eilen mennyt käymään jossain, mutta ei siitäkään tullut mitään, kun kärsimättömyys ja uteliaisuus vei voiton. Kärsimättömyys ja uteliaisuus kohdistuivat S:n uuteen sänkyyn. Viime viikonloppuna tulin ajatelleeksi, että S voisi pikku hiljaa siirtyä pois pinnasängystään. Kaveri ei ole vielä osoittanut pienintäkään kiinnostusta laidan yli kiipeämiseen ja vaikka S:n tasapaino onkin aika timanttinen, niin epäilen vahvasti, että sinä päivänä, kun hän olisi hoksannut pääsevänsä sängystä pois ominavuin, hän olisi saattanut tehdä sen pää edellä. Koska halusin syvästi, että poikien sängyt olisivat samanlaiset, menin katsomaan vieläkö L:n sänkyä olisi myynnissä ja olihan sitä, vieläpä viime maanantaihin asti tarjouksessa. Aika hyvä säkä! Toimitusaika oli vajaan viikon, mikä onkin mulle aikalailla maksimi, se on niin kurjaa, kun menee ostaan jotain ja kuvittelee lähtevänsä kaupasta sen hankintansa kanssa ja sitten kuuleekin, että toimitusaika on jonkun kolme viikkoa. Se on ainakin mulle yllättävän raskasta. Eilen A saapui sängyn kanssa kotiin ja puntaroin hetken mitä tekisin. En kuitenkaan tohtinut jättää A:ta yksin opettaan S:a nukkuun uudessa sängyssään, mutta sängyn jättäminen laatikkoon odottaan seuraavaa päivää tuntui aivan kohtuuttomalta, joten kärsivällisyys ja uteliaisuus vei voiton.

Illalla olin täällä ihan nais-soturina. Huoh. Vitsi mää kyllästytän joskus itseeni. Puhuin A:lle lyhyillä, napakoilla lauseilla: "-Siirry." "-Anna mä hoidan." ja olin niin tosissani, että voi pojat. A:lla ei luonnollisesti ollut mitään sitä vastaan, että halusin välttämättä hoitaa homman yksin himaan ja näyttää S:lle kuka määrää kaapin paikan. Koska olin ottanut S:lta pahasti turpaani jo iltapuuro -matsissa (Poika ei oo suostunut syömään iltapuuroonsa yhtään varmaan viikkoon, ei siis millään, lusikallistakaan. Aaargh miten rasittavaa!) oli motivaationi nyt aikalailla tapissaan. Kun S ensimmäistä kertaa ilmestyi huoneensa ovelle ihan, että "Ga-ga! (Määhän pääsen tuolta sängystäni ite pois!)" marssi paikalle päättäväinen äiti, silmissään voittajan katse. Ja kaksikymmentä minuuttia myöhemmin oli voittaja selvillä ja S unessa sängyssään. Jee! Ja tokihan nais-soturin tulee olla skeptinen ja epäluuloinen ympäristöään kohtaan ja tästä syystä olinkin varautunut katkonaiseen yöhön ja ympäri asuntoa juoksenteleviin pikku jalkoihin, mutta ei. Jätkä nukkui 12 tuntia keskeytyksettä. Tiedän sen olevan alku-huumaa ja yleensä hommat menee aina näin, että "Sehän meni paljon paremmin kun oletin!" ja sit alkaa alamäki (äh, nais-soturin skeptisyyden rippeet seuraa näköjään aamuun asti), mutta wautsi mikä yö!