Rullaava lattia.

Ottaen huomioon, että mua on tänään tatuoitu neljä tuntia ja siitä huolimatta päivän kivuliain osuus sijoittuu aamupäivän PT-tunnille, niin on varmaan turha edes sanoa, että mun ja mun PT:n pari viikkoa (viikon?) kestänyt kuherruskuukausi on taas ohitse. Valitettavasti. Aloitin tapaamisemme kertomalla hänelle, kuinka mielettömän kipeet mun etu- ja takareidet oli koko viikonlopun johtuen loppuviikon reenistämme, johon hän totesi, että: "-Okei, tehdään niitä sitten lisää!". Ei. En missään nimessä tarkoittanut sitä. Kommunikaatio-katkos. Jotenkin se meidän sessio kesitikin ihan loputtoman kauan, kun se yleensä menee hujauksessa. Kun saimme sen reisien nujerrus -liikkeen, jossa minun tulee olla soturi (...) loppuun, alkoi joku vielä kamalampi asia, joku mikä sattui mua jalkapohjiin asti. Tämän jälkeen menimme jalkaprässin tapaiseen laitteeseen, mutta raskaampaan. Joskin siinä paino oli minun mielestäni melko vaikuttavissa lukemissa ja päätinkin pitää luvun mielessä, jotta voisin kotona kehuskella A:lle älyttömillä jalkavoimillani, mutta valitettavasti pääni tyhjeni seuraavassa osiossa, kun minua tönittiin ja viskottiin ympäri kuntosalia. Edelleen haluaisin korostaa, että mää oon ihan kiva ihminen, ja musta on melko kohtuutonta, että mun heikkouksia tarvitsee moisilla liikkeillä lähteä korostamaan. Tämän jälkeen mun piti tehdä merenneito-liike. Jossa siis minä olen se merenneito. Mää oon melko varma, että mää olen merenneitona melko sulokas (sulokas?) ja sikäli ottaisin juomapullostani posket täyteen vettä ja ruikkisin sitä huulteni välistä, niin muut salilla olijat tulisivat varmaan suihkulähteelle huokaileen ihastuksesta. Valitettavasti me ei tosiaan reenata peilin edessä, enkä itse pääse tätä kaunista merenneito-liikettäni näkemään, mutta onneksi voin aina kuvitella. Hyvät hyssykät.

Vielä senkin jälkeen, kun olin käynyt kuittaamassa tehdyn reenin papereihin, se PT laittoi mut tekeen vatsoja jumppapallolla, sekin on niin sulavaliikkeistä että. Sit se komensi mut juoksumatolle. Voi pojat. Juoksumatolla kävelykin on mulle aika haastavaa, se on jotenkin niin epäluonnollista (syksyisistä postauksistahan selviää kuinka luonnostaan se ulkona juokseminen multa käy/kävi) ja mulla menee jalat ihan miten sattuu. Mää en muista koko masiinan käyttöohjeista ikinä oikastaan kun yhden asian ja se on se klipsu mikä pitää laittaa paidan helmaan kiinni, joka pysäyttää laitteen jos mää alan valuun liian taakse. Klipsu on ystävä. Selviydyttyäni muutaman minuutin juoksusta hengissä ja osattuani vieläpä pysäyttää laitteen hallitusti olin tietenkin itsestäni äärimmäisen ylpeä ja lähdin nokka korkealla hakeen desinfiointi-ainetta juoksumaton puhdistukseen. Mutta mitä ihmettä? Se tunne mikä mun jaloissa oli kun siirryin juoksumatolta lattialle kävelemään oli kiinnostava. Korkeuksissa oleva nenäni laskeutui hyvin äkkiä tuijottamaan jalkojani, kun koitin saada niitä yhteistyöhön ja tuijotuksen voimalla pysäyttää liikkuvalta tuntuvan lattian. Saatoin näyttää hieman huvittavalta, kun kävelin horjuen kohti pukuhuonetta nostellen jalkojani ja tuijottaen lattiaa vihaisesti.

Aivan mahtavaa, mulla ei ole ollut moneen päivään migreeniä. Whuup whuup! Jostain syystä mua silti kovasti kiinnostais tietää mistä se johtui ja tsempattuani kaikilla päänsärkyä mahdollisesti aiheuttavilla osa-alueilla (hartioitten rentoutus, chili burneista luopuminen, veden juonnin tehostaminen, yhteen tyynyyn siirtyminen, ergo.. ei en mää ergonomiassa oo tsempannu, semmonen jaloilla nostaminen ja selän rasituksen minimointi on nössöille) en ikäväkseni nyt sitten tiedä yhtään mikä pääkivut aiheutti. En silti ole totta tosiaankaan valmis myöskään alkaan asiaa kartoittamaan. Itseasiassa, ehkä olenkin tsempannut myös ergonomian saralla, sillä me ostettiin eilen meille työpöytä. Työpöytä, melko - ergonomista sanoisinko. Ajatushan lähti siitä, että tällä viikolla olen päättänyt tulla kirjailijaksi. Viimeisten viikkojen aikana listalla on ollut myös ainakin valokuvaaja ja perhepäivähoitaja, mutta eilen se oli siis kirjailija. Ja koska minusta tulee kirjailija, tarvitsen myös luonnollisesti kirjoituspöydän, sehän on selvä. Selvää on myös, että aviopuolisoiden tulee tukea toisiaan, joten A oli messissä, kun sanoin, että nyt tarttis kirjoituspöydän. Otimme siis eilen suunnaksi jälleen Ikean (ja lihapullat) ja ostimme uuden työpöydän, laatikoston ja työtuolin. Siinä missä ergonomiakin, myös ylenpalttinen ennakointi on nössöille, ja tästä syystä tajusimme teoriassa hiukan liian myöhään, ettei meillä ole enää farmariautoa, ja tavaran kuljetus on näin ollen hiukan haastavampaa. Myöskään tilaa ei uusille kalusteille kodissamme ollut. Mutta siis - detaileja. A:n isä puolisoineen olivat niin ystävällisiä, että ottivat pojat lyhyellä varoitusajalla hoitoon koko iltapäiväksi, että me saatiin A:n kanssa riehua kotona ja laittaa paikkoja kuntoon.

Eilisen päivän aikana A osoitti kyllä rakkautta ja luottamusta mua kohtaan häkellyttäviä määriä, aina sen koko kirjoituspöytä-hankkeeni alusta alkaen. Se kuinka A luuli mun touhuavan jotain omiani poikien huoneessa ja kun kerroinkin kokoavani laatikostoa, oli vastaus vain nopean henkäyksen jälkeinen: "-Tota.. okei.". Se kuinka A kokosi pöydän mun mielestä väärin päin, ja kun hetken vaikutti ettei päätyjä saa enää vaihdettua, kertoi ohimoille ilmestyvät hikipisarat mielestäni ainoastaan rakkaudesta. "Saako ne vaihdettua?", johon sain vastaukseksi tukahdutetun: "-Pakko.". Rakkautta. Päätyjen oltua jo onnellisesti minun haluamallani tavalla, kertoi A niiden muutaman epätoivon minuutin aikana suunnitelleensa, että sikäli homma ei olisi onnistunut, olisi tämä käynyt hakemassa poikien haku -reissulla uuden pöydän. Kuten olen toistuvasti sanonut, olen ihmisenä varsin rennon letkeä. Elämänkumppanina eritoten.

Viikonlopun aikan tein myös yhden asian, josta olen hiukan haavellut jo jonkun aikaa, mutta mitä en ole oikein tohtinut tehdä. Ei se periaatteessa ole mitään kummempaa, mutta sen verran erikoinen juttu, että olen siitä aina jänistänyt vaikka se mielessä onkin ollut. Kuvasin nimittäin isovanhempiani. Juuri niitä omasta mielestäni kauniita mustavalkokuvia, joista kirjoitin aiemmin. Leikkasin eka heidän hiuksensa ja sen jälkeen kysyin voisinko kuvata heitä yhdessä ja erikseen. Se oli ihanaa, musta tuntu että mummu ja vaarikin tykkäs ja voi että, mieluusti näyttäisin täälläkin sen kuvan, jossa mummu heittäytyy aivan leikkisäksi ja nauraen nojaa vaarin olkapäähän, vaarin hymyillessä hämmentyneenä, mutta en todellakaan ala selittään mummulle ja vaarille mikä on blogi, saatika kyseleen lupaa heidän kuvansa julkaisuun, mutta uskokaa kun sanon, se on ihana.

Tapahtumien täyteisen viikonlopun aikana olin myös kaason ominaisuudessa Häämessuilla. Se oli ihan kiinnostava kokemus, täytyy tosin sanoa, että vaikkakin olen valokuvaamisesta kovin kiinnostunut, niin siinä vaiheessa kun hääpuku-muotinäytöksen jälkeen lavalla aletaan opettamaan kuinka otetaan pikku-tuhmia huomenlahjakuvia (todellakin viittasin kun kysyttiin, onko paikalla joku joka ei tiedä mikä on huomenlahjakuva) olin tulevan morsiamen ja toisen kaason kanssa hieman vaivaantunut. Ja sikäli joku on kiinnostunut, niin huomenlahjakuva on käsittääkseni siis morsiamesta otettu rohkeahko kuva, jonka tämä antaa miehelle hääyönä. ... Niin. Mikäs minä olen neuvomaan, mutta... niin. Häämessujen jälkeen lähdettiin kaupoille, kun kerta tyttöporukalla oltiin liikenteessä. Eka Giganttiin ja sitten Verkkokauppaan. :)

No mutta, nyt tästä on tainnut tulla jo ihan mahdoton oikeassa aikajärjestyksessä lukemiseen soveltuva teksti, joten lopetan. Moi!

Kuvat on siitä, kun taannoin pelattiin naapurin H:n kanssa tämän synttärilahjaksi saamaa lasten aliasta. Ihan mahtava! H ja L arvaili tosi hyvin kun selitin sanoja ja H selittikin tosi hienosti ja kun L alkoi selittään, että: "Tämä on sellainen hämähäkki, jolla on monta jalkaa." vilkastiin vaan H:n kanssa toisiamme, että menkööt, "Hämähäkki?" "Oikein!!!".