Vappu!

Mulla on taas jotenkin tosi työlästä ton Italia postauksen valmiiksi saamisessa, mää en jotenkin käsitä, että jos mun pitäis vaan kertoa meijän lomamatkasta, niin miksi asiat höntyilee mun pikkuveljen synttärilahja -ostoksista, avaimella toimiviin vessanoviin ja sitten on jo syvällistä pohdintaa siitä, kuinka mun mielestä elämään kannattaa suhtautua olettamatta mitään ja ilahtumalla kaikesta kivasta/kohteliaasta/rehellisestä/ystävällisestä mitä eteen tulee. Siinä vaiheessa kun aloin avaan kasvatus-ideologiaani (hihhihhi) päätin lopettaa ja palata asiaan, kun jäsentely taas onnistuu. Joten, ei muuta kuin

super-hauskaa vappua!

Valinta oli selvä; pommi-lintu (mustakin toi on paras ja ennen kaikkea hyödyllisin) ja Paa(v)o! Pitäkää hauskaa! 

(P.s. Mulle tuli hyvä mieli kun toivoitte lisää kuvia reissusta. :) )

Tällä välin olen...

-matkustanut ensimmäistä kertaa poikien kanssa lentokoneella.
-todennut iPadin olleen oiva hankinta, ihan jo lentomatkojenkin vuoksi ja pelannut ensimmäistä kertaa Angry Birdsia, jossa olen kokenut sen keltaisen tipun olevan aivan turha ja hyödytön.
-yllättynyt kuinka reippaasti pojat jaksoivat lentomatkat.
-meinannut pudottaa silmät päästäni, kun olen nähnyt melko Suomen kaltaiseksi kuvitelleeni Italian.
-ollut onnellinen, että aurinko on paistanut, vaikka kaikille "hyvää säätä" -toivotelleille olinkin uhonnut, ettei sitä säätä kannata murehtia, kun ei sille mitään mahda ja loma on aina loma, satoi tai paistoi.

-nauttinut, kun L:n serkkupojat ovat nukkuneet viereisessä makuuhuoneessa ja olleet heti aamusta L:n leikkikavereina.

-fanittanut vanhempiani.

-syönyt erilaisia herkullisia pitsoja. Tosi - paljon.

-nauttinut herkullisista cappuccinoista ja koittanut työntää mielestä sen ajatuksen, että olis sitä voinut saada edes yhden kupin juoda ihan rauhakseen.

-ottanut kuvia, sainoisnko jopa, että ihan sikana.
-huokaillen ihastellut taloa, jossa asustimme lomamme ajan.
-suunnitellut melko kattavasti sen, kuinka sitten kun olemme A:n kanssa eläkkeellä me muutamme Italiaan, jonkun vuoren reunalle asustaan niin, että kun juon aamulla parvekkeella kahvia ihan kauimmaisena horistonsissa näkyy kaikkien upeiden maisemien perällä vielä lumiset vuorenhuiputkin. Jossain vaiheessa suunnitelmassani tutustuisin myös paikallisen kahvilan pitäjään ja juttelisin hänen kanssaan aina sujuvasti italiaksi kaikki kuulumiset kun hakisin häneltä herkullista cappuccinoa ja leivonnaisia päivittäin. Niin, kertoisin hänelle aina myös valmistumassa olevan, ehkä viidennen kirjani juonen käänteistä.
-todennut, että mun on kyllä tsempattava elintapojeni kanssa, jotta elän niin vanhaksi, että ehdin saavuttaan kaikki unelmani. Niitä on aika paljon.
-pyöritellyt iloisesti lähes joka ilta parmankinkkua hunajamelonin viipaleiden ympärille ja lähes loukkaantunut, kun joku on kehdannut verrata herkkuani piparkakun ja homejuuston yhdistämiseen.

-vieraillut aivan valtavassa Gardaland huvipuistossa, ollut vaikuttunut ja sanonut aamupäivän aikana: "-Tää on varmaan yks mun elämäni onnellisimmista päivistä.", iltapäivällä olenkin sitten jo itkenyt ja palellut paahtavassa auringonpaisteessa ja tuntenut oloni erittäin huonovointiseksi. Silti mielessä on onneksi vahvemmin se hyvä ja onneksi myös pidempi osio päivästä.

-ihmetellyt kuinka sitä on joskus pystynyt meneen kaikkiin villeimpiinkin laitteisiin, kun nykyään hymy on tiukahko niissäkin laitteissa joissa olen vain pitämässä huolta vain alle yksimetrisestä lapsestani.

-kokenut Cliffhanger-hetken, kun S:n -melko tärkeä - tutti tippui ulottumattomiimme matkatessamme koko perheen voimin lentokone-laitteessa.

-ihastellut, kuinka S on oppinut sanom.. tai no.. ääntämään Paa(v)o (Pesusieni) ja Hi(p) hi(p) hu(rr)aa! Suluissa olevat osiot vielä puuttuvat.

-meinannut pakahtua innosta, kun huvipuistossa käyskennellyt Kapteeni Koukku sattui bongaamaan juuri häntä suuresti ihailevan L:n ja piipahti pojan luona. Tapahtuma on tehnyt suuren vaikutuksen ja siitä on kerrottu eteenpäin. Useammallekkin. "-Mää näin ihan oikean Kapteeni Koukun!"

-nukkunut hyvin ja nukkunut kehnosti.

-myöntänyt rehdisti itselleni ja muille, että välillä loman aikana kävi kyllä mielessä, että "hitsi kun sais välillä maata vaan lepotuolissa" ja potenut tietty heti perään hiukan huonoa omaatuntoa ja lähtenyt kiltisti kipittään ympäriinsä kirmailevan S:n perässä.

-kyllä lepäillyt kaikessa rauhassa lepotuolissakin.

-juonut aamulla kymmenkahveen aikaan valkoviinia viinitarhan katveessa isäni seurassa.

-koittanut tarmokkaasti saada hanasta sopivaa vettä, kun se täytyi balansoida kuumaa ja kylmää vettä säätelemällä. Voi S raasua, ilmankos kakat tuli loman aikana harvakseltaan.

-ihmetellyt, kuinka ajellessamme autolla alas melkoisen korkealta vuorelta pyöräili meitä vastaan jatkuvasti pyöräilijöitä, jotka juttelivat toisilleen/pyöräilivät siellä hitsin vuoristossa/olivat elossa ja pakonomaisesti siirtänyt katseeni heidän pohkeisiinsa. 

-päättänyt, että mun on lopetettava itseni tituleeraaminen virtuoosiksi, vaikka pitäisinkin itseäni kohtalaisen hyvänä spinningissä.

-ajatellut kauhunsekaisin tuntein tämän viikon PT tuntia ja päättänyt, että jos mää joudun meneen ens tapaamisessa kehonkoostumusmittaukseen, niin perun koko sopimuksen, koska se nyt vaan olis aika julmaa.

-miettinyt hiusten leikkaamista polkkapituisiksi.

-saanut käsivarsiini melko vaikuttavat "kuka saa syksyyn mennessä t-paidasta tulleet rusketusrajat tasattua"-kilpailuun osallistujat.

-ollut sievoisessa paniikissa Bergamon lentokentällä.

-töninyt ihmisiä vahingossa etuillessani turvatarkastusjonossa ja kammennut itseni korkean aidan yli, samalla kun isäni ja A hoitelivat aidan yli myös L:n ja S:n vaunuineen.

-ollut omaan makuuni aivan liian lähellä lentokoneesta myöhästymistä.

-ollut ehkä elämäni top 10 stressaantunein ja myös elämäni top 10 ylpein A:sta.

-sanonut kotona A:lle, että: "-Se oli hyvä kun sää sanoit siellä kentällä, että nyt et Hanna itke."

-huomannut omaavani kyvyn jonka voimalla voisin tehdä listauksia elämästäni nähtävästi loputtomiin, mutta ehkä tähän on jo syytä lopetella. Kai kaikki sanoo "-Jee!"jos mää laitan myöhemmin vielä (aika paljon) lisää kuvia?

"-Jaksatko sää nousta?"

On tapahtunut jotain melko rasittavaa ja tarpeetonta, minusta, aiemmin kaikki madot napanneesta aikaisten aamujen pirteästä peipposesta, on tullu aamu-uninen. A-pu-a. Kuinka ihmiset oikein tulee tämmösen piirteen kanssa toimeen? Siis, että joka aamu on sellanen olo, kun uni keskeytettäis ihan kesken ja aivan liian rajusti, kiukuttaa ja tulee sanottua asioita, jotka hävettää jo toisen kahvikupillisen kohdalla. Eilen illalla ajattelin, että olisi kaiketi kohtuullista, jos mää nousisin poikien kanssa aamulla, kun A tuli illalla töistä joskus puoli yhdentoista maissa, mutta ei siinä kauniit ajatuksetkaan auta, kun ärsyttää vaan niin mahdottomasti, kun toinen kysyy tyynyjen seasta, että: "-Jaksatko sää nousta?". Raivotessani tietä läpi peittojen ja tyynyjen lohdullisen pehmeyden kohti kylmää keittiötä, en saanut suustani mitään muuta ulos, kuin, että: "-Mää vihaan mun elämää." Kyllä vain, tahdikasta ja rakentavaa ja ennen kaikkea ah, niin totuudenmukaista. ...  Kun A myöhemmin liittyi seuraamme, hän kiitteli, että olin jaksanut nousta aikaisemmin. "-Joo. Kuulikko sää mitä mää kiukuttelin aamulla?" "-Koitin olla kuuntelematta." "-Ihan hyvä, ei mua kannata kuunnella kun vasta toisen kahvikupin kohdalla.".

Tää on erityisen kurjaa sen takia, että mää oon aikasemmin ollut todella aamuvirkku ja lähes aina hyväntuulinen herätessäni, nykyään mää oon ihan kamala ensimmäisen tunnin. Ja sit jos oikein kiukuttaa, niin se fiilishän jää kiinni, kun takiainen takkuiseen tukkaan. Pojathan herää yleensä kuudelta, se vaihtelee kausittain onko heräämisajankohta viideltä vai kuudelta, nyt se on ollut ehkä pari viikkoa se kuusi. Testailuiden perusteella olis havaittavissa, ettei sitä aamua saa pitkitettyä mitenkään, ei vaikka ulkoitais illalla, pojat menis myöhempään nukkuun tai S nukkuis ihan lyhyet päikyt, hereillä ollaan siitä huolimatta silloin, kun lähes kaikissa naapuriasunnoissa on vielä valot pois päältä. No, asiahan ei russutuksella muutu, mutta pakko oli saada purettua. Mää vaan niin haluaisin sen pirteän herääjän takaisin olemukseeni.

Tänään kun vein L:n aamulla kerhoon, S taas itki ja kiukkus mun sylissä, kun autoin L:a riisumaan ulkovaatteitaan ja laittamaan tossuja jalkaansa, niin yksi kerhonvetäjistä sanoi, että: "-Anna sen mennä vaan, katotaan mihin se menee." Arvata saattoi, että poika juoksi suoraan leikkihuoneeseen, vaihdoimme hiukan ajatuksia kerhonvetäjän kanssa ja hän tuumasi, että mun tarttis jäädä joskus S:n kans leikkiin kerholle L:n kerhon ajaksi, änkyttävä vastaukseni ja kaikumaan päähäni, kun hain S:n leikkihuoneesa ja lähdimme kävelemään kohti ruokakauppaa: "-Joo, mää oon kyllä koittanu tulla joskus hakeen L:a ajoissa, niin että S ehtis leikkiin vähän." Niin, koittanu ja joskus. Totta on, että toisinaan S kyllä ehtii hetken leikkimään leikkihuoneessa ennen kuin L:n kerho loppuu, mutta melko harvoin. Syy siihen on se, että mää haluan omia L:n kerhoajat itselleni, kun hoidettavana on vain yksi lapsi ja usein S vieläpä nukkuu L:n kerhon ajan, jolloin saan tehdä oikeastaan mitä huvittaa. Pakko sanoa, että mieluummin makaan kaikessa rauhassa kotisohvalla ja luen Me Naisia, kun että juoksisin sen ajan kerholla S:n perässä.

Tänään ajatus jäi kytemään mieleeni ja tunsin tutun huonon omantunnon pistoksen jossain rinnan kohdalla. S rukka joutuu istua tönöttään vaunuissa, kun vois olla leikkimässä isoilla leluröykkiöillä. Niinpä haettiin kaupasta kerhonvetäjille munkit, kirjoitettiin mukaan kortti ja painuttiin ruokakaupasta takaisin kerholle. Samainen kerhonvetäjä tuli hetimmiten kerholla vastaan: "-Ai te tulitte sit nyt heti?" "-Joo, mää mietin, että sää oot kyllä ihan oikeessa. Tossa on munkkeja perjantain piristykseksi. Siinä lukee aurinkoista viikonloppua, kun en huomannut, että sillä välin kun oltiin kaupassa oli alkanu sataan lunta." Ja niin me mentiin leikkimään, voi pojat S oli tohkeissaan, ihana! Eikä mun mitään perässä tarvinnu juosta, kun toinen vaan tutkaili tohkeissaan kaikkia leluja. Hetken päästä meiltä tultiin kysyyn, että: "-Kai te syötte meijän kans?" "-No, siis, jos se sopii." Ja niin me jonkun aikaa leikittyämme liityimme kerholaisten ruokapöytään, semmosen polvenkorkuisen pöydän ääreen missä on pienet puiset tuolit ympärillä. Ruuaksi oli perunoita ja lihakastiketta, kurkut oli paloiteltu pieniksi ja maito juotiin metallisista desin mitoilta näyttävistä mukeista. Ihan super-suloista.

Huomiotta ei voi jättää sitäkään asiaa, kuinka ihanaa oli seurata L:n menoa muitten kerholaisten joukossa, siis mää olin ihan yhtä hymyä, kun kuuntelin mitä lauluja salista kuului, kuinka L meni käsipesulle ja nappasi paperitelineestä niin ison pojan elkein käsipaperin itselleen, kuinka tämä jutteli ja söi kavereittensa kanssa. Tosi hauskaa! Se tunnelma on tuolla kerholla jotenkin niin kotoisa, siis että ei tuu mieleenkään esimerkiksi kantaa reppuaan ja tavaroitaan koko ajan mukana, vaan tavarat jää minne jää, niinkuin näkyi kerhonvetäjienkin kännyköitä jätettyinä sinne tänne. Semmonen hyvntahtoinen ja luottavainen fiilis. Pidän kovasti. Hiukan ennen kerhon päättymistä S:lta tuli kakat ja kun en ollut suunnitellut minnekkään jääväni, niin eihän mulla ollut vaihtovaippaa mukana. Kun menin ohjaajilta kyseleen, että sattuisko kerholla oleen yhtään vaippoja, niin suunnilleen ennenkuin nämä ehtivät sanomaan kieltävää vastausta, alkoi eteisessä lapsiaan hakemaan tulleiden vanhempien laukkujen vetoketjut laulamaan: "-Käykö kolmonen?" "-Mulla olis 7-12 kilosille tarkotettuja?" "-Kiitos kaikille, mää otan vaikka tän.". Aikamoista, tosi kiva aamupäivä ja vaihtelussaan voitti kyllä sen Me Naisten lukemisen. Arvatenkin lähdön hetkellä S makasi kaarena lattialla lätäkköjen kasvaessa silmien alle, mutta oli se sen arvoista!

Älkää ihmetelkö jos ei musta kuulu hetkeen, on vähän menoa, palailen siihen sitten myöhemmin!