Kaksintaistelu.

Ehkä muistattekin, kun taannoin kuvailin minkälaisia tuntemuksia luistinten jalkaan laitto saa mussa aikaiseksi. Tuskastumista, niskojen narinaa, käsien väsymistä ja holtittomuutta, ärtyneisyyttä, hikoilua ja jos minulla olisi silmälasit ne valuisivat aivan varmasti hikipisaroiden vuoksi nenänvarttani alaspäin uudestaan ja uudestaan. Sanoisinko jopa, että tilanne aiheuttaa minussa kokonaisvaltaista tuskastumista. Luistinten laitto ei suinkaan ole ainut asia, joka minussa saa aikaan moisen reaktion. Vastaavaan tilaan minut saa mm. verhojen kiinnitys klipsuilla, lampun vaihto, sängyn alta imurointi ja silittäminen. Sitten on vielä yksi asia, joka laukaisee tuskastumisen niinkin voimakkaasti, että jo se laite, jolla toiminto suoritetaan, saa minut lähes pakokauhun valtaan. Meillä ei kotona edes ole tätä laitetta, jotta kodissamme olisi mahdollisimman stressitön ilmapiiri. Eilen kohtasimme tämän laitteen kanssa ensimmäistä kertaa vuosiin. Ottaessani kaapin ovenkahvasta kiinni, pärähti taustalla soimaan lännen elokuvien kaksintaisteluista tuttu musiikki (didudii). Avatessani kaapin päätin olla näyttämättä pelkoani, jompikumpi tästä selviäisi hengissä ja minullakin oli mahdollisuus, oli vain me kaksi; minä - ja ompelukone.

Kun olimme aamulla lähdössä vanhemmilleni tekeen ruokaa ja syömään sunnuntai-lounasta yhdessä, A kysyi, kuin ohimennen, mutta spontaaniksi kysymykseksi liian tarkkaan sanojaan painoittaen, että: "-Hanna, jos mää jään poikien kanssa ulos leikkiin, niin voisitko sää korjata noi mun housut?". Pysäytin liikkeeni kesken ja käänsin katseeni mieheeni, niin tuttuun ja turvalliseen ja yht'äkkiä kuitenkin niin vieraan tuntuiseen. Joku painoi pause-nappulaa, kelasi 10 sekuntia taaksepäin ja painoi uudestaan play-nappia, kuin varmistaakseen, että kuulin oikein: "-Hanna, jos mää jään poikien kanssa ulos leikkiin, niin voisitko sää korjata noi mun housut?.

Koska kysymys oli hämmentävyydessään samaa luokkaa kuin se, että A olisi kysynyt, että: "- Onkos sulla Hanna vielä se Kaija Koon cd tallella, jos otettais se autoon matkamusiikiksi?" ja luottamuksen osoituksena sitä luokkaa, kuin, että jos A kehottaisi mua taskuparkkeeraamaan auton rotvallin viereen sillä välin kun hän kävisi ostamassa vahaa uusiin, juuri asennettuihin kesävanteisiin, niin ymmärrätte varmaan, että minulla oli vain yksi mahdollinen vastaus. "-Joo.". Ja jo sen sanomisen hetkellä, tunsin käsieni hikeentyvän ja niskassa ensimmäiset merkit jännittyneisyydestä.

Vanhemmillemme päästyämme avasin kodinhoitohuoneen oven täynnä uhmaa, vain löytääkseni edestäni rasittavan, joskaan ei millään muotoa rasittavuudessaan ompelukoneen tasolle pääsevän mankelin, tuijottavan silmiini. "Ei, en etsi sinua, jonka sukulaisen syövereistä kerran revimme A:n kanssa kaksin lakanaani, sinä saat jatkaa eloasi rauhassa." "-Hu huu, ompelukoneee, missä oleeet?". Ja kolmannen oven kahvalle käden asettaessani tiesin, että tämä se on, nyt se alkaa. Ja siellähän se oli.

A:n lempparihousujen tasku oli siis kulunut puhki, ja se tarvitsi paikata. Nostin ompelukoneen keittiön pöydälle, sain johdot laitettua oikein. Ompelukoneessa näytti olevan musta lanka valmiiksi laitettuna, se kelpasi minulle enemmän kuin hyvin, vaikkakin A:n housut ovat maastonvihreät. Juuri kun olin tekemässä ensimmäisen polkaisun, huomasin murheekseni, että lanka ei ollutkaan neulassa. Silloin se iski, käsien tärinä, niskan narina, hiki, ärsytys ja tuskastuminen. Taittelin lankaa, pyöritin, nuolaisin, leikkasin, mietin, että muistaakseni joskus on ollut sellaisin alumiinisia langan pujotus vempaimia olemassa, ja sitten kun sitä vähiten odotin, lanka pääsi lävitse maailman pienimmästä neulanreiästä. And so the journey began. Suunnilleen vaaksan korkuinen lankarulla tippui koko ajan ompelukoneen päältä ja mietin, että kuinka typerää voi olla, että lankarullan pidike on sentin korkuinen, kunnes viidettä kertaa lankarullaa tappiin asetellessani tajusin tapin nousevan. Se helpotti. Kerran lanka karkasi neulasta, mutta sain se takaisin paikoilleen suhteellisen kivuttomasti. Alalankaa tuijotin pelokkaasti koko prosessin ajan, sillä jos se katoaisi peli olisi menetetty. Erityisen ylpeä olin itsestäni, kun keksin leikata palan "turhaa" taskuosuutta pois ja käytin sitä kangaspalaa paikkana.

Lopputuloksen nähdessään, tai ehkä vasta taskun toimivuutta kokeillessaan A oli varsin vakuuttunut, "-Tosi hyvä!". Äitini ei pystynyt pidätteleen hymyään "-No, eihän se sieltä näy." hän totesi lohdullisesti. Nyt voimmekin sitten jäädä odottelemaan työkseen ompelevan siskoni kommenttia kommenttiboksiin. Toki kaikki muutkin saavat ihastella ja huokailla kuinka nähtävästi minä pystyn ihan kaikkeen. Itsehän olen lopputuloksesta äärettömän ylpeä.

Edit:// Kommentti on saapunut. :)