No sano sää.

Kuvitelkaa mielessänne talvinen maisema, runsasluminen pelto jonka keskellä seisoo berhandilainen (se koira, kyllä) hengitys pakkasilmassa höyryten, kieli hiukan läähätyksestä ulkona. Sitten kuvitelkaa, kuinka se jo hiukan jahtaamiseen kyllästynyt koira äkkää taas saaliinsa toisella puolen peltoa, kääntää hidastetusti päätään kohdistaen katseensa saaliiseensa, murahtaa matalasti ja ampaisee upottavassa lumessa saaliinsa perään, jo väsyneenä, mutta päätäväisenä.
Se berhandilainen olen mää. Hidastetusti, upottavasti ja nääntyneenä, lumi pöllyten ja huohottava hengitys höyryten ruopaisin tänään pihan poikki, kun saaliini, S, koitti avata sisäpihamme portin ja karata tielle. Ja nimenomaan koitti avata oven. Siitä syystä, että avaaminen jäi vain yritykseksi, eikä mitään vahinkoa, tai edes sen suuntaista päässyt tapahtumaan, mua on hiukan huvittanut se episodi jälkikäteen. Juttelin nimittäin samaan aikaan meidän naapurin mummon kanssa ja vilkuilin S:n edesottamuksia ja kun huomasin S:n puuhat ovella, huusin, hidastettuna tottakai ei:tä ja lapseni nimeä, samalla halkoen hankea rytmikkäästi harppoen. Mää en saa sitä hyvällä tahdollakaan Baywatch -kohtauksen omaiseksi pelastus-operaatioksi, vaan se on just se berhandilainen. Pahus. Naapurin mummokin saattoi hiukan yllättyä mun - reaktiostani ja juostessani kuulin takaani: "-Okei, no niiin, selvä sitten, sun tarvii - mennä. no niin, hei vaan." Ja kun palasimme S:n kanssa takaisin oli mummo tipotiessään.

Lapsethan osaavat sanoa asioita melko lyhyesti ja ytimekkäästi, suoraan asiaan mennen ja kaunistelematta. Joskus asia on bussissa kanssa matkustajalle tokaistu: "-Sää arvelutat mua", joskus päiväkotiryhmän nähdessä iloinen huomio: "-Katso, munapäitä!" ja joskus vain rehellinen tokaisu epäreilulle äidille: "-Nyt musta tuntuu, etten mää oikein tykkää susta.". Vaikkakin kaikki nämä ennalta mainitsemani asiat ovat saaneet mut tunteen pientä epämukavuutta, ovat ne kuitenkin sellaisia, jotka eivät laita valvomaan öisin, sen sijaan eilen L sanoi jotain, mikä jäi vaivaamaan. Kesken kerhoon lähdön, turhautunut L huusi eteisen lattialla vastahakoisesti pukeutuessaan, että: "-Mää en kestä tätä!" jolloin kysyin, hiukan välinpitämättömästi, että: "-Ai mitä?" ja vastaus oli osuva ja napakka ja rehellinen: "-Tätä menemistä!". Otin happea sanoakseni jotain sen suuntaista kuin: "-No ihan sama, mutta nyt on mentävä tai myöhästytään.", mutta puhalsinkin ilmat pihalla ja sanoin: "-Olipa hyvin sanottu.".

Oli miten oli, parhaita asioita mun mielestä kotiäitiydessä on se, ettei kukaan ole laatimassa aikatauluja ja tehtäviä mulle ja pojille, me voimme päättää itse mitä tehdään. Jos ei kuitenkaan ole ikinä mitään ohjelmaa, niin tulen hulluksi, kerta kaikkiaan. Tai en välttämättä, mutta en ole erityisen kiinnostunut ottaan selvääkään. Joten on L:n kerhot kolme kertaa viikossa, joiden uskon olevan L:lle kiva juttu, on kavereita, ohjattua toimintaa ja ryhmässä olemista, samaan aikaan me hengaillaan kuopuksen kanssa kaksin. Sitten on ne mun salit, jolloin pojat on kuntosalin leikkipaikalla, se on mulle niin kiva juttu, etten oo valmis luopuun siitä hevillä, se on mulle ja pojille myös hyödyllinen juttu, koska mun vointi on liikunnan myötä parempi. Leikkipaikka on kiva, vetäjät hauskoja ja pojat saa olla siellä yhdessä, joten en usko, että kukaan varsinaisesti kärsii niistä keikoista. Joten joo, menemistä on ja niin on olemistakin, mun mielestä tällä hetkellä ihan kivassa suhteessa. Niin tai näin, menemistä on kaikkina muina päivinä, paitsi keskiviikkona, joten L:n huomio ei ollut täysin sivuutettavissa oleva. (Kunnes muistin, että tulee pääsiäisloma ja kaksi kerhoa peruuntuu ja sikäli olisin sen tajunnut siinä hetkessä, olisin saattanut ignoorata pojan turhautumisen.)

Mitä sitten tein, tehdäkseni lapselleni selväksi, että hänet on kuultu? Pyysin häntä kuvailemaan hänen lempi-päivänsä ja sen pohjalta suunnittelemaan meidän seuraavan päivän, tyhjänä ammottavan keskiviikon, sellaiseksi minkälaisen päivän hän haluaisi viettää. Hiljaa mielessäni toivoin, että päivä ei pitäisi sisällään uimista eikä sirkushuveja tms. Ja lähes yhtä yllättävää kuin oli sekin, että kun L sai mummun kanssa valita kaupasta mitä tahansa syömistä itselleen, tämä valitsi Saarioisten makaronilaatikon ja Viiliksen, oli sekin, mitä L halusi lemppari-päivänään tehdä. Se piti nimittäin sisällään menemistä. Me mentiin eväsretkelle, mukaan piti olla mehua ja kananmunavoileipiä. Sen jälkeen me mentiin kotipihaan leikkiin dinosauruksia. Sen jälkeen me tultiin kotiin syömään L:n lempiruokaa, jota hän "on aina toivonut", eli perunoita ja jauhelihakastiketta. Ja sitten poika nukahti sohvalle. Kuin pieninä piristävinä varikkopysähdyksinä toteuttaessani L:n kohtalaisen pyyteetöntä, joskin sääolosuhteista johtuen melko raskasta toivepäivää, tuumasivat kaksi mummoa minulle, toinen työntäessäni vaunuja ylämäkeen ja liukastellessani juuri auratulla kävelytiellä, että: "-Kyllä toi on varmaan rankkaa, mahtaa käydä ihan työstä!" "-No joo, ei tässä mitään! (Älä!)" ja toinen pihassamme, "-Ei tota pihassa seisomistakaan varmaan aina jaksais." "-No joo, ei tässä mitään! (Älä!)".

 

Se vielä täytyy sanoa, että tänään L oli eteisessä haalari päällä odottamassa aika kauan, ennekuin sain mut ja S:n valmiiksi. "-Mennään jo, mennään eväsretkelle!" "-Ihan kohta, odota nyt hetki.". :)