"-Jaksatko sää nousta?"

On tapahtunut jotain melko rasittavaa ja tarpeetonta, minusta, aiemmin kaikki madot napanneesta aikaisten aamujen pirteästä peipposesta, on tullu aamu-uninen. A-pu-a. Kuinka ihmiset oikein tulee tämmösen piirteen kanssa toimeen? Siis, että joka aamu on sellanen olo, kun uni keskeytettäis ihan kesken ja aivan liian rajusti, kiukuttaa ja tulee sanottua asioita, jotka hävettää jo toisen kahvikupillisen kohdalla. Eilen illalla ajattelin, että olisi kaiketi kohtuullista, jos mää nousisin poikien kanssa aamulla, kun A tuli illalla töistä joskus puoli yhdentoista maissa, mutta ei siinä kauniit ajatuksetkaan auta, kun ärsyttää vaan niin mahdottomasti, kun toinen kysyy tyynyjen seasta, että: "-Jaksatko sää nousta?". Raivotessani tietä läpi peittojen ja tyynyjen lohdullisen pehmeyden kohti kylmää keittiötä, en saanut suustani mitään muuta ulos, kuin, että: "-Mää vihaan mun elämää." Kyllä vain, tahdikasta ja rakentavaa ja ennen kaikkea ah, niin totuudenmukaista. ...  Kun A myöhemmin liittyi seuraamme, hän kiitteli, että olin jaksanut nousta aikaisemmin. "-Joo. Kuulikko sää mitä mää kiukuttelin aamulla?" "-Koitin olla kuuntelematta." "-Ihan hyvä, ei mua kannata kuunnella kun vasta toisen kahvikupin kohdalla.".

Tää on erityisen kurjaa sen takia, että mää oon aikasemmin ollut todella aamuvirkku ja lähes aina hyväntuulinen herätessäni, nykyään mää oon ihan kamala ensimmäisen tunnin. Ja sit jos oikein kiukuttaa, niin se fiilishän jää kiinni, kun takiainen takkuiseen tukkaan. Pojathan herää yleensä kuudelta, se vaihtelee kausittain onko heräämisajankohta viideltä vai kuudelta, nyt se on ollut ehkä pari viikkoa se kuusi. Testailuiden perusteella olis havaittavissa, ettei sitä aamua saa pitkitettyä mitenkään, ei vaikka ulkoitais illalla, pojat menis myöhempään nukkuun tai S nukkuis ihan lyhyet päikyt, hereillä ollaan siitä huolimatta silloin, kun lähes kaikissa naapuriasunnoissa on vielä valot pois päältä. No, asiahan ei russutuksella muutu, mutta pakko oli saada purettua. Mää vaan niin haluaisin sen pirteän herääjän takaisin olemukseeni.

Tänään kun vein L:n aamulla kerhoon, S taas itki ja kiukkus mun sylissä, kun autoin L:a riisumaan ulkovaatteitaan ja laittamaan tossuja jalkaansa, niin yksi kerhonvetäjistä sanoi, että: "-Anna sen mennä vaan, katotaan mihin se menee." Arvata saattoi, että poika juoksi suoraan leikkihuoneeseen, vaihdoimme hiukan ajatuksia kerhonvetäjän kanssa ja hän tuumasi, että mun tarttis jäädä joskus S:n kans leikkiin kerholle L:n kerhon ajaksi, änkyttävä vastaukseni ja kaikumaan päähäni, kun hain S:n leikkihuoneesa ja lähdimme kävelemään kohti ruokakauppaa: "-Joo, mää oon kyllä koittanu tulla joskus hakeen L:a ajoissa, niin että S ehtis leikkiin vähän." Niin, koittanu ja joskus. Totta on, että toisinaan S kyllä ehtii hetken leikkimään leikkihuoneessa ennen kuin L:n kerho loppuu, mutta melko harvoin. Syy siihen on se, että mää haluan omia L:n kerhoajat itselleni, kun hoidettavana on vain yksi lapsi ja usein S vieläpä nukkuu L:n kerhon ajan, jolloin saan tehdä oikeastaan mitä huvittaa. Pakko sanoa, että mieluummin makaan kaikessa rauhassa kotisohvalla ja luen Me Naisia, kun että juoksisin sen ajan kerholla S:n perässä.

Tänään ajatus jäi kytemään mieleeni ja tunsin tutun huonon omantunnon pistoksen jossain rinnan kohdalla. S rukka joutuu istua tönöttään vaunuissa, kun vois olla leikkimässä isoilla leluröykkiöillä. Niinpä haettiin kaupasta kerhonvetäjille munkit, kirjoitettiin mukaan kortti ja painuttiin ruokakaupasta takaisin kerholle. Samainen kerhonvetäjä tuli hetimmiten kerholla vastaan: "-Ai te tulitte sit nyt heti?" "-Joo, mää mietin, että sää oot kyllä ihan oikeessa. Tossa on munkkeja perjantain piristykseksi. Siinä lukee aurinkoista viikonloppua, kun en huomannut, että sillä välin kun oltiin kaupassa oli alkanu sataan lunta." Ja niin me mentiin leikkimään, voi pojat S oli tohkeissaan, ihana! Eikä mun mitään perässä tarvinnu juosta, kun toinen vaan tutkaili tohkeissaan kaikkia leluja. Hetken päästä meiltä tultiin kysyyn, että: "-Kai te syötte meijän kans?" "-No, siis, jos se sopii." Ja niin me jonkun aikaa leikittyämme liityimme kerholaisten ruokapöytään, semmosen polvenkorkuisen pöydän ääreen missä on pienet puiset tuolit ympärillä. Ruuaksi oli perunoita ja lihakastiketta, kurkut oli paloiteltu pieniksi ja maito juotiin metallisista desin mitoilta näyttävistä mukeista. Ihan super-suloista.

Huomiotta ei voi jättää sitäkään asiaa, kuinka ihanaa oli seurata L:n menoa muitten kerholaisten joukossa, siis mää olin ihan yhtä hymyä, kun kuuntelin mitä lauluja salista kuului, kuinka L meni käsipesulle ja nappasi paperitelineestä niin ison pojan elkein käsipaperin itselleen, kuinka tämä jutteli ja söi kavereittensa kanssa. Tosi hauskaa! Se tunnelma on tuolla kerholla jotenkin niin kotoisa, siis että ei tuu mieleenkään esimerkiksi kantaa reppuaan ja tavaroitaan koko ajan mukana, vaan tavarat jää minne jää, niinkuin näkyi kerhonvetäjienkin kännyköitä jätettyinä sinne tänne. Semmonen hyvntahtoinen ja luottavainen fiilis. Pidän kovasti. Hiukan ennen kerhon päättymistä S:lta tuli kakat ja kun en ollut suunnitellut minnekkään jääväni, niin eihän mulla ollut vaihtovaippaa mukana. Kun menin ohjaajilta kyseleen, että sattuisko kerholla oleen yhtään vaippoja, niin suunnilleen ennenkuin nämä ehtivät sanomaan kieltävää vastausta, alkoi eteisessä lapsiaan hakemaan tulleiden vanhempien laukkujen vetoketjut laulamaan: "-Käykö kolmonen?" "-Mulla olis 7-12 kilosille tarkotettuja?" "-Kiitos kaikille, mää otan vaikka tän.". Aikamoista, tosi kiva aamupäivä ja vaihtelussaan voitti kyllä sen Me Naisten lukemisen. Arvatenkin lähdön hetkellä S makasi kaarena lattialla lätäkköjen kasvaessa silmien alle, mutta oli se sen arvoista!

Älkää ihmetelkö jos ei musta kuulu hetkeen, on vähän menoa, palailen siihen sitten myöhemmin!