Pikkuasiat häissä.

Moooooi! Voi että mulla on hyvä mieli! Ne lauantaiset hääkuvaukset meni tosi hyvin ja mää oon ollu niin otettu palautteesta. Ehkä hääparin hyväksynnän jälkeen eniten on mieltä lämmittänyt mun isän sunnuntainen soitto, että miten hän pääsisi näkeen kuvia (minähän kuljin/kuljen isäni jalanjäljissä hääkuvaus-polulla) ja pian sen jälkeen kun olin joitakin kuvia sähköpostilla laittanut, soitti eka äiti, että hyviä oli ja sitten vielä iskä halus puhua mun kanssa ja kommentit ja sanavalinnat oli sitä luokkaa, että meinas alkaa kurkussa kuristaan. (Kun puhun "meinas", niin kaikki varmaan ymmärtää, että tavallaan ei vaan meinannut.) Koska lupaa kuvien julkaisuun en kysellyt muilta kuin morsiamelta, on kuvat nyt fiilis painotteisia. Vaikka lemppari kuvaa on ehkä vaikea ja tarpeetonta valita, nousi mulle semmoiseksi eräs kuva morsiamen kahdeksan vuotiaasta sukulaispojasta, joka niin reippaasti tuli mun jutulle. Istahti viereen rapulle, jutteli, kyseli, tuijotti silmiin ja oli niin mahtava, että hyvänen aika. Kun kysyin, että saanko ottaa hänestä kuvia, poika vastasi "-Joo." ja heitti naamalleen mitä hurmaavimman poseeraus-hymynsä. Pari kuvaa otettuani totesin hänelle, että  "-Kai sää tiedät ettei sun tarvi hymyillä jos et halua. Oot vaan.". Ja sitten tuli se huikea otos, jossa nuori herra tuijottaa vakavalla naamalla läpi kameran linssin. Ei mitään vaivaantuneisuutta, ei kiusaantunutta hymyä, ei ajatustakaan sille miltä minä nyt näytän, katsoi vain. Ai että. Mutta tosiaan, sitä en viitsi julkaista, kun en ole lupia kysellyt. Kuinka niin tarinani jää hiukan loppuhuipennusta vaille? :D Tässä kuitenkin häätunnelmia olkaa hyvät.

Listalle "Asioita joita rakastan kuvata." voi täten lisätä lasten varpaiden lisäksi, rukoukseen ristityt kädet, kädet käsi kädessä ja verhot. :) Ja kyllä, kuvasin mää muutakin kuin detaileja, joskin pikkuasiat on lemppareita.