Puolitoista tuntia ja neljä kuppia kahvia.

Ai että, ihana bloggaus hetki, ihan niinkuin ennen vanhaan; L ja A nukkuvat vielä, S katsoo telkkaria ja mää kannoin tietokoneen keittiöön ja kahvi (porisee? Sanotaanko sitä porisemiseksi silloinkin, kun sen keittää ihan vaan tavallisella kahvinkeittimellä? Ei, nyt musta tuntuu, että se on "porisee liedellä" tms. ) tippuu selän takana. Nykyään en juurikaan hakeudu näihin tilanteisiin, niiden hekumallisuudesta huolimatta, sillä nämä hetket sijoittuvat pääsääntöisesti varsin aikaiseen ajankohtaan.

S on taas sekoittanut rytminsä. Se on ollut yksi tämän viikon kurjista jutuista. Kurjia juttuja on ollut jokunen ja ne yhdessä ovat muokanneet musta päivien saatossa varsinaisen marmattajan. S siis herää viiden maissa nykyään. Taas. Hyvät hyssykät sentään. Ja koska L on ollut koko viikon kipeä (toinen kurja asia) ja yskinyt öisin paljon, on yötkin ollut katkonaisia. Ja mun maailmani on taas järkkynyt, kun S on heräillyt öisin itkeen isoveljen yskinnän vuoksi. Mitä ihmettä? Eihän nuorempien sisarusten kuuluisi havahtua mihinkään mitä niiden ympärillä tapahuu. Niidenhän kuuluisi tottua meteliin ja mekkalaan jo kohdussa. Minä sanon: kohdussa!

Ollaan oltu melkein koko viikko sisällä, koska L "ei voi mennä ulos kipeenä". Sanojensa vakuudeksi hän on hengaillut sisälläkin kaulahuivissa, hanskoissa ja pipossa. Koko kulunut viikko on ollut yhtä "Äiti! Äiti! Äitiii!! Tää legorakennus meni taas rikki! Tuu auttaan!" S ehtii paikalle ekana ja saa köniinsä. Mää meen paikalle ja vinkkaan, että ilman hanskoja rakentaminen voisi olla helpompaa ja saan henkisesti köniini. Kaikki on pilalla, kaikki on tyhmiä ja itkettää niin, ettei yskimisestä tule loppua ja sillä välin kun rauhottelen L:a S joko lukitsee itsensä vessaan ja tyhjentää jonkun mun hoitoaineen tai rasvan lattialle tai syö kaikki omenat, vaikka yksi niistä on luvattu L:lle. -episodia.

Oon varmasti keksinyt tämän viikon aikana sisäleikkejä enemmän kuin keskiverto pitkän, kylmän talven aikana, mutta silti olen kokenut, että olen hyvinkin puutteellinen äiti, tylsä, tyhmä ja mielikuvitukseton ja liian vähän läsnä. Torstaina ajattelin, että L on jo sen verran terve, että voidaan mennä kuntosalille ja pojat tohtii jättää leikkipaikalle. Olin itse onnellinen, että pääsisin reenaan, siitä kun järkytyksekseni on alkanut saamaan ihan oikeasti uutta puhtia ja energiaa päivään. Kohti kuntosalia kävellessä työnsin sinnikkäästi mielestäni sen tosi asian, että kurkku ja pää tuntui jännältä. Jätettyäni pojat leikkipaikalle ja vaihdettuani (jumppa-vaatteet! Kuka näkee mielessään kiiltävää trikoota? Hiuspannan pitämässä kurissa krepattuja, löysähköllä donitsilla yhteen nivottuja kutreja ja säärystimet?) sali-kamppeet päälleni, marssin spinningiin hakeen alkulämmöt. Jees. Alkulämmöllä tarkoitan hengästymistä lämmittely-kappaleessa, hien tippumista nenänpäästä ekassa nousussa ja loppuvaiheen hervotonta kiintopisteen hakemista katseellani, jotta ei lähde taju. Kotiäiti -vuosien tuoman tehokkuus-ajattelun myötä tuumasin tottakai kuitenkin, että kun tänne nyt on tultu, niin reenataan joka tapauksessa. Kunnes mikään rauta ei noussut. Ihan uskomatonta. Tiputin painoja, vähensin toistoja, tuijotin kahvakuulan numeroa vihaisesti, ikään kuin se aukoisi mulle päätänsä, sillä eihän se voinut pitää paikkaansa, etä paino joka normaalisti heilahtaa suht kevyesti (Kuka näkee mut nyt jumppa-vaatteissa heilauttamassa kahvakuulaa kevyesti? Ah. Hyvää viikonlopun alkua sulle.) tuntui nyt järkäleeltä joka ei hievahda. Eka vähän itketti, sitten alkoi kiukuttaan, mutta kun mitään muutosta ei tapahtunut kiukullakaan, luovutin. Henkisesti olin 126 kiloinen bodari-äijä, joka salihousujen puntit lepattaen lyö vihaisesti ovenpieleen nyrkillä ja murahtelee kirosanoja harmistuneena, kun reeni ei kulje, mutta oikeesti kipitin ponnari heiluen, silmät kiiltäen ja posket punaisena hehkuen takaisin pukukoppiin.

Illan tullen kurkku- ja pääkipu voimistuivat, samoin kuin harmistus, sillä perjantaina oli tiedossa yksi kiva juttu jota olin odottanut kovasti. Huolestutti, että se peruuntuisi jos tulisin kovin kipeäksi. Ilokseni kuitenkin kotiäiti -vuosien tuoma tehokkuus-ajattelu (Mistä näistä tietää? Mää vaan roiskasen väliviivan johonkin väliin ja toivon parasta.) pitää sisällään myös sen, ettei mikään tauti tule niin voimallisena, että se kaataisi sänkyyn, vaan korkeintaa aiheuttaa ylimääräisiä vilunväreitä sateisen puiston reunalla seistessä. (Ai että musta olis ihanaa sairastaa joskus kokonainen päivä pientä vilustumista peiton alla villasukat jalassa maaten, teetä juoden ja lukien kirjaa, oih.) No mikäs se perjantain kiva juttu sitten oli?

No, eräänä kesäisenä iltapäivänä leikin pihassa poikien kanssa kun puhelimeni soi. Eräs sukulaiseni soitti ja sanoi: "Olis yksi semmonen juttu, ja mulle tuli mieleen, että Hanna varmaan tykkäis." Kun selvisi, että "semmonen juttu" olisi vähävaraisille tarkoitettu tapahtuma, jossa eri alojen ihmiset tarjoaisivat palveluitaan ilmaiseksi niille, keillä ei olisi varaa palveluihin muuten, olin maailman otetuin. Kuinka hyvältä voikaan tuntua, että joku yhdistää mut hyväntekeväisyyteen. Siis että; Hanna varmaan tykkäis auttaa. Siinä hetkessä tiesin, että jotain on tullut tehtyä oikein. Eilen sitten olin lääkäreiden, sairaanhoitajien, käsi- ja jalkahoitoja tekevien ammattilaisten, hierojien sekä monen muun vapaaehtoisen joukossa parturi-kampaajien piirissä (jokusen vuoden jälkeen) leikkaamassa niiden ihmisten hiuksia, joilla ei ole rahaa mennä kampaajalle. Onnellisuuden määrä oli puolin ja toisin paikka paikoin suorastaan liikuttava. Vähätellä ei voi sitäkään tosi asiaa, että A piti työlistoja ja aikataulujaan uhmaten lähes koko eilisen päivän "vapaata" töistä ja hoiti poikien kanssa niitä juoksevia työasioita mitä pystyi, että mää pääsin osallistuun tapahtumaan. (Rakkautta.) Aurinko paistoi ja mää pääsin ilahduttaa ihmisiä ja antaan vielä kaikille lahjan lähteissä, sen sijaan, että olisimme menneet kassalle rahastamaan. Voi vitsi, nytkin alkaa vähän itkettään. Harva asia olisi voinut välittömästi kuitata kaikki menneen viikon murheet, mutta tämä toimi.