Tappelupukarit.

Nyt on turpaanveto* käynnistynyt, with full force. Tuntuu, että pojat tervehtiikin toisiaan eteiskäytävän raitilla tavatessaan tuuppamalla toisen seinää vasten tai oikaisemalla käden tai jalan toisen suuntaan toivoen täys-osumaa. Ihan mahdotonta! L hyvin, hyvin harvoin pistää lyöden ketään kaveriaan tai ketään muutakaan - kuin pikkuveljeensä. S, joka on koko pienen ikänsä keskityynyt haastavan kombinaation, massan kasvattamisen ja ketteryyden, kehittämiseen on tehnyt sotamaalauksen ja on nyt valmiina taistoon.

 

 

Olen erotuomarin roolissa joutunut viime aikoina virittämään uhan astimis ja oikeudentunnon -sensorini äärimilleen, pyrkimyksissäni ennakoida vaaratilanteet ja mahdolliset ärsytyksen aiheet ja eliminoida ne luomasta kitkaa velikultien välille. Näitä ärsytyksen aiheita voivat olla muun muassa, toisen valitsema väärä iltasatu, toisen väärä liike kesken leikin, toisen kävely telkkarin edestä kesken ohjelman, toisen naama, toisen laulu, toisen tanssi, toisen kävely ja toisen presenssi (aka. läsnäolo, mutta kaipasin voimakkaampaa sanaa).

 

 

Pitkään aikani kului pienen, hauraan vastasyntyneen S:n suojelemiseen, mutta salakavalasti tästä pienestä matolla potkijasta on kasvanut nyrkit yhteen puristava ja hampaansa teroittanut mammanpoika. Yhdistelmistä pettävin. Toki itsekin muistan käyttäneeni aseenani isoveljeä vastaan sitä, että olin nuorempi ja pienempi, (Muistan hyvinkin, sillä eräässäkin kohtauksessa hypin ärsyttääkseni Aamulehden päällä, kun isoveljeni yritti lukea sitä ja tuota, epäilen ettei hän lukenut Aamulehteä ihan pikkupoikana.) joskaan en ole ihan varma onko S (vielä) varsinaisesti sisäistänyt tätä taktiikkaa, mutta sen vaikutelman hän kuitenkin antaa. Hyvin vahvasti. Äidin luokse on helppo juosta hakemaan turvaa, vaikka olisi tehnyt mitä, kun toinen on kuitenkin isompi.

 

 

 

Nykyään, kun joudun todistamaan veljesten välisiä kahnauksia, en oikein tiedä kenet napata selkääni ja juosta vuorelle turvaan. Siinä missä L on isompi, S on hävyttömämpi. Vaikka L olisi kuinka vihainen tämä ei pure, kun taas S - voi purrakin. Ei tämä kaikki minulle yllätyksenä tullut, niinkun sanottua, olen itsekin ollut antamassa ja vastaanottamassa iskun jos toisenkin (lapsina, selvyyden vuoksi vain. Aletaan muuten vaikuttaan ehkä todellisuutta kiinnostavammalta sakilta.) sisarusteni kanssa kahinoidessa. Yllättävää on ehkä kuitenkin se, miten läsnä nyrkin heilautuksen* uhka on koko ajan, se on vähän niinkun ihmisen perusilme, eli jos ei naura tai itke on kasvoilla perusilme. Jos pojat ei leiki tai nuku on ilmassa satuttamisen uhka. (Oikeastaan on kyllä leikkiessäkin.) Toimivimmaksi taktiikaksi olen havainnut heidän kiireisenä pitämisensä, huomaamattoman hivuttautumisen heidän väliinsä ja tottakai, jokusen kerran on tullut mainittua, että satuttaminen on väärin. Myös se on yllättävää, kuinka usein saavun mäiskinnänsä huolestuneena paikalle lopettamaan taistelun ja molemmat pojat katsovat kesken painin mua hölmistyneenä, että "-Mitä ihmettä? Homma on ihan hallussa.".

*käytän termejä turpaanveto ja nyrkin heilautus löyhästi, lähinnä kuvaan niillä yleistä nujakointia, painia ja tuuppimista.

(On meillä kivaakin.)