Hömpötyksiä.

Heipparallaa!

Alkuun sanottakoon, että kuvat on otettu pokkarilla, joka on viime aikoina ollut pääasiassa L:n käytössä ja vaikkakaan en halua alkaa sormella ketään osoittelemaan, enkä ainakaan katsomaan peiliin, niin nykyään kamera pitää melko kiinnostavaa ääntä. Joskaan se ääni ei varmaankaan selitä kuvien laatua. Eli, kuvat on otettu pokkarilla, älkää tuomitko.

Ai ai, aika kiva olla kotona ja poikien kanssa ihan normaalisti. Kun oli tota syyslomaa, ja sitten heti maanantaina siskon luokse lähtö, niin tuntuu, että siitä on iäisyys kun ollaan oltu kotona ihan vaan näin kolmisin. Kun L huutaa vessasta, että. "Isäääää! Pesemään!", niin tiedän olleeni liian vähän lapsieni kanssa, sillä jostain syystä minä olen lähes aina ollut L:n pyllynpesuun hälyytetty taho. Sikäli se ei ole sanomatta selvää, niin tapa ei johdu siitä, että A jotenkin kavahtaisi liata kätensä, vaan L vaan valtuuttaa minut hommaan, kun päivisin on varmaan tottunut, että se on "Äitin hommia" ja käsi ylös, joka voi rehellisesti sanoa, että alkaisi A:n asemassa ihan hirveästi moista protestoimaan. En minäkään aamulla varsinaisesti loukkaantunut, kun vessaan kaipailtiin isää pesuriksi, eikä minun välitön reaktioni ollut omantunnon tuskat ja murhe siitä, että minut näin sivuutetaan, vaan väkisinkin kulmat kohos ja hymy nousi huulille: "Oho!".

Siskon poikien hoito-keikka meni hyvin. Ja jos en nyt muutenkaan ole mikään valtaisa auktoriteetti ja kurin kautta kasvattaja, niin kun kyseessä on muiden ihmisten lapset, niin lepsuilen vielä tavallistakin enemmän. Ja musta se on ihan ok. Jos meijän pojat on jossain yökylässä, niin mulle on oikeestaan ihan sama, vaikka ne menis nukkuun puolilta öin, söis karkkia iltapalaks ja pullaa päiväruuaks. Ihan sama, sehän vähän kuuluukin asiaan, ja musta on kiva että lapsetkin saa hullutella ja ottaa lomaa rutiineista (jotka kylläkin ovat hyvin tärkeitä yleisesti ottaen), mutta omien lasten kanssa sitä tuppaa aina ajattelemaan hiukan kauaskatsoisemmin ja väkisinkin ajattelee, että jos mää nyt annan pojan valvoa myöhään, niin kinuaakohan se sitä huomen illallakin. En usko, että lapset edes ajattelevat, että sikäli he saavat yökylässä jotain erikois-oikeuksia, niin nämä jatkuisivat kotonakin. Ja tavallaanhan sitten jos niin käy, niin mää oon jo kaukana ja se on sitten vanhempien murhe. :)

Joten tästä voinettekin päätellä, että visiitillä siskoni poikien luokse tuli valvottua, syötyä karkkia, hulluteltua, tehtyä kepposia ja katsottua telkkaria liian paljon. Ja se oli ihanaa. Mulla on tosi harvoin mahdollisuus hoitaa noin toisten lapsia, ettei mun omat pojat oo paikalla ja sehän oli - kerrassaan luvattoman hauskaa. Uskoisin myös, että mun sisko tiesi nämä riskit hyväksyessään mut lapsiaan kaitsemaan. Kun maanantai-iltana (19.30) pääsimme perille oli pojista vanhempi jo nukkumassa ja siskoni nukutti kummipoikaani. Menimme yhdessä siskoni kanssa moikkamaan pojista nuorempaa ja kun siskoni kertoi pojalleen lähtevänsä töihin ja kehotti kaveria alkamaan nukkuun, ehdotin minä hankalahkoa nukutusta ounastellen, että: "-Voisimme tehdä myös niin, että odotetaan, että äiti lähtee töihin ja mennään kattoon Mikkiä, jos ei kerta väsytä.". Sain kummipoikani ylipuhuttua.

Mun siskon pojat on molemmat ihan mahtavia, mutta siis pojista vanhempi, 5 -vuotias on kyllä ihan briljantti. Jätkä pisti mulle ja mun pikkuveljelle (joka siis tosiaan oli myös mukana, kuvissa hänet voi bongata tietokoneen takaa ja sängyllä pötköttämässä .. .. Ai niin! Pikkuveljeni pyysi kertomaan, että hän oli kuumeessa, kun me lähdettiin tälle Batman & Robin -seikkailullemme. Miten kiva/joustava/lojaali hän on?!) jauhot suuhun pariinkin kertaan. Aamulla lähdimme ostoksille, kun pojat oli ihan ok -kuntoisia, muttei kuitenkaan ulos viittinyt heitä viedä. Mun ja mun pikkuveljen suunnistustaidot on käsittämättömän surkeat. Varsinkin mun, myönnetään. Sikäli mää koitan päätellä jotain vaikka ilmansuuntien tai joidenkin muiden maamerkkien mukaan, niin aina menee väärin. Joka ikinen kerta. Arvaaminen tuottaa tulosta huomattavasti paremmin, joskin sekin melko kehnosti. No, aamulla lähdimme tosiaan kaupoille ja takapenkiltä sateli mulle ja veljelleni ajo-ohjeita. Sinänsä loistavaa, että koska vasemman ja oikean osaaminen tuottaa minullekin vaikeuksia, tulivat neuvot vieläpä ilman näitä termejä. "-Tästä suoraan ja sitten ylöspäin. Tästä käännytään liikennemerkin suuntaan. Tästä taas ylöspäin ja nyt aletaankin oleen perillä." Asia vilpitön.

Mentiin ostaan pääasiassa jouluvaloja, koska oon nähtävästi päättänyt sabotoida kaikkien läheisteni tyylikästä sisustusta tuomalla mukaan ripauksen... jouluvaloja. Kiertelimme kaupassa ja olo oli jotenkin sen verran höveli, että jossain vaiheessa, kysyin pojista vanhemmalta, että: "-Onkos teillä noita?" (Muistaakseni viittasin johonkin leluun tai lasten sisustus-juttuun.) , johon tämä lapsi totesi: "-Ei me tarvita semmosta, ei kaikkea tarvitse aina olla." Vilkaistiin pikkuveljen kanssa toisiimme ja ennen naurun remakkaa taisi katseissamme vilahtaa epäuskoinen "-Kuka toi luulee oikein olevansa?! Kouluttaako se meitä?". Löydettiin jouluvalot, sinistä ja punaista. Nam. Sen lisäksi ostettiin pojille tikkarit, joita jälleen siskoni pojista vanhempi jaksoi päättäväisesti kutsua "Hömpötyksiksi.". ...

Kaupoilla olon jälkeen mentiin ostaan vielä pikkuveljeni koiralle tuliaisia (Tottakai!). Ahdistusasteikolla 1-10, niin se, että lemmikkitarvike-kaupan (mitä ne nyt onkaan), ovessa lukee "Sulje ovi! Liikkeessä eläimiä vapaana." on ehkä 12. Pojatkaan eivät marssineet liikkeeseen kovinkaan luottavaisina, kun sanoin, että: "Ottakaas kädestä kiinni. Täällä on kaiketi jotain eläimiä vapaana.".

Iltapäivä sujui leppoisasti pikkulegoilla leikkien, Uteliasta Viliä katsellen ja ruokaa tehden/syöden. Päikkäreillekin sain pojat niin helposti, että epäuskoisena kävin poikien unia häiritsemässä pariinkin otteseen availemalla ovia ja tunnustelemalla onko pojat sängyissään. Illalla ajelimme kotiin ja kotona pääsin nauttimaan melkoisen harvinaisesta tilanteesta; siitä, että pojilla on ollut ikävä ja he juoksevat eteiseen antamaan äitille isot halit. Aika magee fiilis.

Sankari.

Uuuh, tulin tässä vielä nopeasti postaamaan, kun S nukkuu ja L on kerhossa, vaikka kiirettä hiukan pukkaa, kun tarvii samalla kiinnittää super-sankarin viittaani ja kiillotella lento-kenkiäni. Kyllä, luit oikein. Hanna, kaikkien sorrettujen puolustaja ja hädässä olevien auttaja, rientää jälleen apuun ja kanssa-ihmisten tueksi. Pistän nyrkin ojoon ja lähden liitelemään kohti sisareni sairaita lapsia, kunhan A saapuu kotiin hoitamaan meidän omia poikia. Otsikossahan se jo ilmi tulikin, sankari. Mitäpä sitä kierteleen.

Mun tää oma pikku perhe on ihana. Sen lisäksi mun isompi perhe, eli vanhemmat ja sisarukset on ihania. Jopa mun sisarusten perheet on ihania ja jottei jäisi siihen, niin myös A:n perhe on ihana. Ystävät ja sukulaiset - ihania hekin. Mää oon varsin onnekkaassa asemassa, että voin elää elämääni niin, että tiedän jos jotain sattuisi, niin lähipiiristäni löytyy useampikin super-sankari, joka liitelisi luokseni auttamaan. Ja on liidellytkin. Joten koen, että on vähintäänkin kohtuullista pyrähtää toisinaan vastavisiitille.

Siinä missä minäkin olen valokuva-näyttelyn tuoksinnassa saanut maistaa mainetta ja kunniaa (...), niin tämä minun pyristelyni tähtitaivaalle ei ole mitään verrattuna sisareni edesottamuksiin ja saavutuksiin. Itsenäisyyspäivän lähestyessä, lähestyy myös sisarellani tiukka, jotakuinkin itse tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolle (köh, köh, kerro, kerro kuvastin, ken on ylpein siskostaan) päättyvä deadline, tai itse asiassa kaksi deadlinea. Sisareni miehen ollessa kertaamassa maanpuolustustaitojaan siskoni lapset sairastuivat vaikeuttaen melko radikaalisti siskoni mahdollisuuksia ompeluun, joten - Tattadadaa - nappaan aisaparikseni, hyvin Batman ja Robin -tyylisesti pikkuveljeni ja iltapäivällä karautamme siskoni luokse valmiina taistelemaan räkää, oksennusta ja kyyneleitä vastaan, aseinamme käsidesi ja valtava itseluottamus, sekä jokunen dvd.

Ja siinä missä Batman ja Robinkaan eivät ole mitään ilman taustajoukkojaan (vai onko?), niin emme ole minä ja pikkuveljenikään. Mihin ihmeeseen ajattelin dumpata omat lapseni tämän sankarillisen ekskursioni ajaksi, saattaa joku ihmetellä. Tässä vaiheessa kuvaan astuu taka-vasemmalta appiukkoni naisystävineen, jotka ovat luvanneet kaitsia poikiani A:n huomisen työpäivän ajan. Huomenna illan tullen minun olisi tarkoitus palata. Ja maailma pelastuu.

Valkoista lohta.

Mää oon vähän herkillä nyt. Asia koskee kasvissyönti (+kala, joka on myöskin lihaa (Moi T!)) -kokeiluani ja eilisiä pikkujouluja, joita vietettiin pihvi-ravintolassa. Hetken aikaa ruokalistaa tutkailtuani päätin ottaa lohi-focaccian. Olin valintaani tyytyväinen, keskustelin ruokavalinnastani jopa vierustovereideni kanssa, joista toinen päätti ottaa saman annoksen. Kun tilauksen aika tuli, sanoin tarjoilijalle ottavani lohi-focaccian. "-Numero viisitoista?" tarjoilija vielä varmisti. "-Joo." vastasin suomatta kysymykselle oikeastaan ajatustakaan. Kun ruuat hetken päästä saapui tuijotin lohtani hieman epäuskoisena. Kun vierustoverini, joka oli tilannut samaisen leivän pisteli ruokaansa menemään mukisematta, ajattelin, että mikäpä tässä, ehkä lohi on jotain erikoisempaa ja tästä syystä valkoista. En päättänyt luottaa varoitus-signaaleja lähettäviin vaistoihini välittömästi, sillä olenhan kerran ollut myös melkoisen tyrmistynyt saatuani eteeni ruokalautaselle ankkaa, joka ei ennakko-oletuksistani poiketen muistuttanut lainkaan kanaa. Syötyäni muutaman palan "lohta", käännyin vierustoverini puoleen ja kysyin: "Onko tää muka lohta?" Vierustoverini katsoi minua hämmentyneesti ja vastasi leivän sisällä olevan kanaa. En ehkä erottaisi Coca Colaa ja Coca Cola Zeroa toisistaan maun perusteella, mutta lohen ja broilerin minäkin uskoin toisistaan erottavani. Ruokalistan numero viisitoista oli siis kana-focaccia. Voi hitsi, voi harmi mua otti päähän. En edelleenkään ymmärrä (ja kaikille teille, ketkä, melko luonnollisestikkin, olettavat minun heiluneen menuni kanssa umpi-tunnellissa tiedoksi, että alkoholin piikkiin ei tätä tapausta voi (valitettavasti) laittaa), kuinka olen voinut keskustella muiden kanssa sujuvasti tilauksestani, niin, että olen koko ajan tarkoittanut lohi-focacciaa, mutta nähtävästi kuitenkin, sekä osoittanut ruokalistasta väärää kohtaa, että kai jopa puhunut kana-focacciasta, sillä olin porukan ainoa, joka oli yllättynyt, ettei lautasellani ollutkaan lohta. Koska minulla ei kuitenkaan ainakaan vielä ole kasvissyöntini taustalla mitään rajuja aatteellisia motiiveja, en kehdannut ruokaa palauttaakkaan, joten söin kana-leipäni, mutta ottipa tiukille, jotenkin harmitti niin paljon, kun olin jo niin lähellä marraskuun loppua ja kokeiluni kunnialla loppuun saattamista. Ruokaa jopa jäi huomattava määrä lautaselleni, joka on selvä osoitus siitä, että jokin on vialla. Ei niinkään ruuassa, vaan minussa. Joten tilasin oluen ja päätin juoda kana-paran pois mielestäni.

Olenko muuten maininnut, että olen molemmissa raskauksissani kerännyt painoa reippaasti yli kahdenkymmenen kilon ja päässyt kiloista eroon karppaamalla? Joten tämä ja se, että taloudessamme on, lapsia lukuunottamatta oltu hiilihydraatti-tietoisia, joskin toisinaan myöskin varsin hiilihydraatti-välinpitämättömiä kolmisen vuotta, huomioon ottaen, on kasvissyönti-kokeiluni melko dramaattinen kelkan kääntö. Eilisestä epäonnistumisestani lannistuneena, päätin jatkaa kokeiluani vuoden loppuun. Ehkä. Jos tässä oikein pahasti suivaannun itselleni, niin taidan kieltää itseltäni jopa joulukinkun. Katsotaan nyt. Mutta näinköhän se on, että kun on jonkun aikaa syömättä lihaa, niin se rupee syystä tai toisesta ellottaan melko voimakkaasti.

Tänään tein maissilastujen kaveriksi tulista paprika-muhennosta, johon olen yleensä laittanut aina jauhelihaa mukaan. A tuijotteli kattilassa jäähtyvää hyytelöhtävää soija-kekoani ja sanoi: "-Hanna hei, meillä olis jääkaapissa jauhelihaa, tehdäänkö vaan siitä ja jätetään se meijän väliseksi asiaksi? Kenenkään ei tarvi tietää.". Tällä kertaa mua ei motivoi juuri lainkaan se, etten kehtaisi myöntää ihmisille epäonnistuneeni kokeilussani (vrt.äänekkäästi hehkutettuun karkkilakkoon, ja kun törmäät Lauantai -pussi kädessä kaupassa ystävääsi), vaan mää nyt ilmeisesti haluan vaan todistella jotain itselleni. Sekin auttaa ulkopuolisten luomien painetten kestämisessä, että en usko, että ketään ihan oikeesti kiinnostaa mun kasvisruokavalio -kokeiluni tippaakaan. (P.s. Tuossa A vetelee mun soijarouhe-paprika-sörsseliä ihan tyytyväisenä.)

Se A:n ja mun perjantainen Wii-iltama oli ihan mieletön suksee. Tosi hauskaa. Vetäsin semmoset 23-09 yöunetkin, mikä osoitti olettamukseni, että heräisin varmaan ilman poikien aikaisia herätyksiäkin jo varhain, täysin vääräksi. S:han oli toisaalla herättänyt äitini neljän maissa uuteen päivään. Ai kun kiva. Welcome and come again. Äitini toteamus, että "-Eihän tuota S:a voi kyllä laskea silmistään sekunniksikaan." lämmitti jostain syystä mieltäni. Ehkä se on kiva, kun joku muukin toteaa pojan olevan aikas vilkkaassa vaiheessa (se on vain vaihe, se on vain vaihe, se on vain vaihe..), niin sitten on vähän niinkuin lupa huokaista välillä itsekin, että "Hittolainen, pysähtyis nyt välillä!" Tällä hetkellä meidän 1,5 -vuotiaallamme erityiset kiinnostuksen kohteet ovat hellannupit, wc/wc:n pönttö, kengät, kaappien availu ja kiipeily.

Eilen oli tosiaan entisen koulu-luokkani pikkujoulut ja hauskaa oli! Olin hieman itsetietoinen tosin, kun muut kertoivat työkuvioistaan ja vaihtoivat kokemuksia alaan liittyvistä asioista, niin minä kerroin kuinka ahdistava kokemus se avainten palauttaminen koululle oli. Hiukan tietty lohdutti (sen liskäksi, että olen saanut pari lasta) se, että mukana oli toinenkin koulun keskeyttänyt. Hän tosin opiskelee tällä hetkellä neljättä vuotta lääkiksessä. ... ... Olipas kiva oikein laittautua ja lähteä kaupungille, L tosin teki aika näpsäköitä kommentteja ulkoisesta habituksestani koko valmistautumis-prosessini ajan, joten säästin punaisten housujen päälle pukemisen melko viime tippaan ja livahdin ovesta ulos, ennenkuin esikoiseni pääsi retostelemaan housu-valinnallani.

Mutta nyt se on sitten ohi, syysloma nimittäin. Kenelläkään meistä ei ole muistikuvia siitä, mitä me olemme kuluneen viikon aikana tehneet, paitsi (ainakin) kolme neljästä muistaa sen jäätelöannoksella käymisen. Mukavaa on ollut huomata, kuinka A, joka tämän syysloman aikana on päässyt harvinaislaatuisesti osallistumaan perus-arkeemme aamusta iltaan viikon ajan, on tuskastellut kuinka hänestä tuntuu, että vaikka kuinka yrittäisi siivota ja pitää keittiötä kunnossa, on anarkia hetkessä taas valloillaan. Olen saanut tästä huomiosta jonkun verran tyydytystä. Huomenna sitten paluu arkeen, muistelisin sopineeni yhtä jos toista ensi viikolle, mitään en ole tietenkään kirjoittanut ylös, joten katsotaan mitä viikko tuo tullessaan. Itse epäilen vahvasti ainakin yhtä tupla-buukkausta. Tsemppiä alkavan viikon askareisiin!

P.s. Jos ei ole vielä tullut selväksi, niin mun mies on melkoisen kiva tyyppi. Syysloman loppumisestakin hän on pyrkinyt tekeen mulle mahdollisimman helpon kasvattamalla itselleen lomaparran ja -viikset. Huomen-aamun odotettu partakoneen laulu on melko kiva porkkana syysloman päättymiseen.

Lomalla ainakin kalastetaan ja lasketellaan.

Mää en kestä. A vei eilen mut mun sukulaisperheen luokse leikkaileen perheen miesväen hiuksia ja kun hyppäsin pois kyydista ja menin ottamaan takakontista laukkuani A pisti painaen kaasua. Mitä mä teen? Koitan tietty avata paniikissa takaluukkua, osittain saadakseni takakontista tavarani, mutta myös huutakseeni A:lle, että: "Pysähdy nyt hyvä mies!", juoksen auton perässä ja renkkaan nappia, joka ei kuitenkaan aukea. (Jännä kuinka auton ollessa käynnissä takaluukun saa avattua, mutta auton liikkuessa ei.) Lopulta annan otteen kirvota sen verran pakotettuna, että jokin muljahtaa selässä. Kaivan taskusta (Onneksi ei ollut laukussa!) puhelimeni ja soitan A:lle. Harmi kun en ole vieläkään saanut talletettua niitä Suosikit -numeroita puhelimeeni, niin soitankin A:n sijasta minulle tuntemattoman Miian puhelinvastaajaan. Uudemmalla yrityksellä saan A:n kiinni. Odottaessani vesisateessa A:ta tulevan takaisin autoineen, takakontteineen ja ennen kaikkea tavaroineni, viheltelen vaivaantuneesti ja huomaamattomasti skannaan sukulaisperheeni naapurustoa katseellani: "Kuka näki? Näkikö kukaan?". Mua on naurattanut tapahtuma aika paljon ja sanoin A:llekin, että sikäli olisin lentänyt turvalleni roikkuessani takakontissa kiinni, niin en olisi kyllä kovinkaan montaa minuuttia voinut kirkkain silmin syyttää A:ta tapahtumasta. Irrota otteesi hyvä ihminen! Irrota otteesi. It's not worth it. Kun kummisetäni tuli sattumalta ovesta ulos, minun seistessäni pimeässä pihassa vesisateen rummuttaessa maata, pysyi miehen ilme ihailtavan seesteisenä minun sanoessani: "Moi! Mää odottelen A:ta. Se lähti ajaan kun mää koitin ottaa kamppeitani takakontista."

Jos nyt kesälomalleen toivookin aina kaunista säätä, niin syyslomallahan kuuluukin sataa. Tavallaan vois sataa jo luntakin, mutta vesikin käy. Pääasia, ettei ulos ole pakko mennä ja vesisade on muistuttamassa tästä ihanasta viikon kestävästä etuoikeudesta. Tämän päivän ohjelma on jäätelöannos jossain vaiheessa. Mun vanhemmat sanoivat joku aika sitten ottavansa molemmat pojat joku päivä yökylään ja huomenna se päivä koittaa. Mitäkö me sitten ollaan A:n kanssa päätetty tehdä tällä yhteisellä ajallamme? Ravintolaan? Yökerhoon? Elokuviin? Ei. Me pelataan kotona Wii:llä ja syödään herkkuja. Miksi lähteä kotoa pois, kun kerrankin saadaan olla täällä kaksin. Meillä on ollut varsin hauskoja yhteisiä hetkiä Ps2:sen kanssa Olympialaisia pelaten sillon kun odoteltiin L:a syntyväksi, mutta sen jälkeen ei olla paljon pelailtu. Mitään pelikonsoliakaan meillä ei enää ole, mutta A kävi eilen hakeen (sinne sillä taiskin olla sillon kiire kun mää jäin roikkuun takakontin nuppiin) sen Wii:n sukulaisperheeltään lainaksi. Tarvihan sitä eilen illalla heti testata. Ja olisittepa nähneet L:n ilmeen, kun hän yhdeksän maissa kurkkasi varovasti huoneestaan, että: "Mää en saa unta." ja saikin perus "Takaisin sänkyyn, nyt täytyy nukkua." -kehoituksen sijaan salaperäisen kutsun: "Tuu L kattoon, tuu kattoon mitä me pelaillaan." Olipas se hauskaa, L:kin pääsi kokeileen pelaamista ja suostui muutaman pelin jälkeen meneen hyvillä mielin nukkuun.

Tänä aamuna meillä oli tarkoitus eka siivota yhdessä ja mennä sitten ulkoileen, mutta koska ulkona sataa railakkaasti, päätimme laittaa S:n sänkyynsä aamunokosille ja kaivaa Wii:n taas esiin. Ihan super-hauskaa! Suosittelen pariskunnille miekkailun ja nyrkkeilyn sijaan esim. tandem -pyräilykilpailuja. A: "Mun äänimerkista oikea jalka polkaisee, nyt, nyt, nyt.." ja tiimi toimii! (Hävittiin, mutta yritettiin tosissamme.) Tämmöstä kuherruskuukauttahan tämä pelailu on alkuun; jousiammunnassa ja keilailussa hurrataan toiselle napakympista ja kaadosta, mutta odottakaas vaan perjantai-iltaan kun kisat alkaa toden teolla. "Sun rykiminen häritsi mun keskittymistä! Mää haluan ampua uudestaan!".

Katsokaas muuten kenen ottama kuva oli lehdessä. Kröhöm, kröhöm. Useampikin taisi ehdottaa, että siihen aikaisemmin mainitsemaani näyttelyyn mun kannattaisi laittaa "ehdokkaaksi" se silloinen banneri-kuvani L:sta ja nähtävästi joku oli ollut sitä mieltä, että kuvani oli näyttelyssä kuvaamisen arvoinen. Koen itseni tavallaan jo ehdaksi julkkikseksi/taiteilijaksi/artistiksi ja on hyvä, että tapahtuu postauksen alun kaltaisia insidenttejä, jotka omalta osaltaan pitävät jalkani maan pinnalla. Sekin auttaa, ettei minua oltu mainittu kuvan yhteydessä lainkaan. :)

Mahtavaa viikon jatkoa, ootte kivoja kun käytte tätä lukemassa!

Loma-kankeus.

Syyslomamme ensimmäinen päivä oli raskas. Loman alkuun luodut odotukset johtivat melkoiseen pettymykseen. Olimme päättäneet hoitaa loman ensimmäisenä päivänä asioita, jotka täytyy pääsääntöisesti tehdä klo 9-17 välillä ja joiden toteuttaminen tavallisena arkipäivänä, kun A on töissä, on lähes mahdotonta. Koko aamupäivä meni säheltäessä, pitäis ehtiä sinne ja tuonne ja L pitää saada kahdeksitoista kerholle (En ollut tajunnut perua kerhoa perjantaina, enkä sitten kehdannut maanantaina enää perua.) ja sitä ennen pitäis syödä ja mitäs me nyt tehdään kun kaikkiea ei ehditä ja mitä me syödään ja mistä L:lle eväät ja huh. Mun asiani oli viedä pukukaapin avaimet entiselle koululle ja kulku..lämyskä myös. Se jostain syystä jännitti mua aika paljon, tiedättekö sen kun alkaa jännittään ja sitten tulee sitä semmosta jännittynyttä venyttelyä ja on vähän kylmä ja mahaan sattuu ja ai kamala. Ajattelin mennä vielä tarkistaan onko pukukaappiin jäänyt mitään, mutta arvatenkaan kulkulämyskäni ei enää toiminut ja valo vilkutti punaista. Melkoisen rikollisen näköisenä kipitin kansliaan (ei se kanslia oo, mutta joku keskus kuitenkin) selittään, että "Mää vaan koitin, en mää oo varastamassa mitään, eikä tää oo mikään kadulta löytynyt lämyskä vaan mun ikioma, tai oli, nyt mä oon jo entinen." Se avainten palautus ei mennyt yhtään niinkuin luulin, paikka oli väärä ja täti liian tehokas mun herkkään hetkeeni nähden; "Nimi tohon, mikä luokka? Tilinumero tohon, selvästi." Kädet tärisi kun irrotin lämyskää ja avainta muista avaimistani, luokan koodi ei meinannut tulla millään mieleen, hermostuneesti kikatellen koitin selittää, että siitä on jo melkein neljä vuotta aikaa kun oon viimeksi täällä ollut ja hyvä kun osasin luokan koodin edes silloin, sitten vaan laitoin kynän paperille ja annoin koodin nousta esiin jostain aivojen nurkasta ja nousihan se. Tai ainakin joku melko samantapainen. Sitten tarvi alkaa antaan jo tilinumeroa, jota en todellakaan muista ulkoa, en edes ensimmäistä numeroa. Vedin kukkarostani kaikki kortit tiskille, ei meinannut löytyä millään ja sitten kun löysin pankin lapun, muhun iski epävarmuus, että se on mun entisen tilin numero ja kaivoin toisella kädellä taskusta kännykkää, jolla soitin A:lle, että mikä meijän tilinumero on ja toisella kädellä pidin korttipinoa tippumasta pöydältä. ("Kirjoita selvästi" virkailija taisi sanoa pariin otteeseen ja soitti minulle sitten tänään päivällä, että mikäs tuo toiseksi viimeinen numero on.) Sitten vaan: "Maksu tulee tilille varmaan joukuussa." "Okei. - - - Moi." Missä kädenpuristus ja "Kiitos näistä vuosista"-toivotukset? Ei missään. Joskaan missään ei myöskään ollut "Senkin vätys. Koulun-keskeyttäjä!" -katseita, että sikäli positiivista. Mutta siinä se sitten oli.

Kaupan kautta äkkiä kotiin, L:lle jotain syömistä ja eväät reppuun, samalla A laittoi eteisen lattialle ulkovaatteita valmiiksi, jotta poika voi juosta ruokapöydästä suoraan haalariinsa ja A lähteä heittään häntä kerholle. Kiire, kiire, kiire, vaikka pitäis olla lomalla ja rento. Kun A tuli viemästä L:a kerholle, mää sanoin meneväni päikkäreille, vaikka oltiin puhuttu, että A lähtis viemään mun kännykkää huoltoon. Mää olin vaan niin väsynyt, kun olin edellisyönä valvoskellut ja noussut poikien kanssa taas viiden maissa. Menin sänkyyn, villapaita päällä ja nukahdin samantien, musta on ihanaa nukkua peiton alla päikkäreitä täysissä vaatteissa, se on jotenkin niin kiellettyä - syntisen hyvää sanoisinko. Kun puolentoista tunnin päästä heräsin oli minua vastassa jokseenkin pelokkaan ja pahoillaan olevan näköinen mies. Jotain muutakin A:n katseessa oli, mitä en vielä siinä hetkessä osannut tulkita. "Kävi yks juttu. Sillä välin kun sää nukuit, mää torkahdin sohvalle ja S oli mennyt vessaan ja laittanut sun meikit vessanpönttöön." Ennen kuin ehdin sanoa mitään A lisäsi, että: "Mää tiedän, että tää tulee mulle kalliiksi." Se se oli. Se se oli siinä katseessa mitä en osannut tulkita; Tää tulee mulle kalliiksi. 


Ei kai siinä sitten, orastava päänsärky muuttui hieman voimakkaammaksi, kun menin tarkastelemaan tuhoja, jotka oli melkoisen mittavat. Homma oli onneksi niin tasapuolisesti kaikkien vika; miksi olin jättänyt meikit pesukoneen päälle, ihme jos A:ta väsytti, kun oli ollut puoli kahteen asti yöllä töissä ja S, mistäpä hän sen tietäisi, että meikit on äidille melkoisen tärkeät, joten asiasta ei voinut kantaa kaunaa oikein kellekkään. Kun A sitten lähti L:n kerhosta haettuaan viemään puhelintani huoltoon päätin laittaa hänelle varapuhelimellani viestin, että käy kaupassa. Muuten hyvä, mutta varapuhelimessani ei ollut kaikkia numeroita, tai itseasiassa siellä ei ollut "Suosikit" -numeroitani, eli niitä mitä eniten käytän. A:n numeron onneksi muistan ulkoa. Melkein oikein. Eilen on saanut joku ihminen varmaankin melkoisen hämmentävän "Käy samalla kaupassa." -viestin.

Sain lopulta lähetettyä viestin myös A:lle, joka sitten soittelikin saadakseen tarkennusta siihen mitä kaupasta pitäisi tuoda, mutta varapuhelimestani oli valitettavasti kaiutin rikki, ja se on muuten ihan hyvä puhelin, mutta sillä ei voi tehdä puheluita. Onneksi hätä ei ole tämän näköinen ja varapuhelimissa löytyy, joten ei muuta kuin uutta kehiin illan tullen. Edelleenkään minulla ei ole "Suosikit" -numeroitani ja kun tänä aamuna koitin soittaa siskolleni, ettei me lähetäkkään ajeleen heidän luokseen kylään, kun S vaikuttaisi olevan tulossa kipeeksi, eikä muutenkaan huvita, niin puhelimestani ei löytynyt siskoni numeroa ja unohdin koko asian. Kun siskoni sitten soitti, suunnilleen, että "Joko ootte tulossa?", niin kerroin, ettei me tullakkaan. Ai kun kiva, siellä he olivat siivonneet koko aamun ja suunnitelleen iltaruokiaan meijän mukaan yms. Ihan oikeesti. Voi pojat.

Tänään meijän porukka päätti mennä markettiin ja kaikki sai päättää lemppari ruokansa ja jälkkärinsä, paitsi S, joka ei osaa mielipidettään vielä kertoa. Tai sikäli S saisi päättää hän todennäköisesti söisi pelkkää juustoa, sillä aina juustopaketin nähdessään poika tulee repiin housunlahkeesta; "Tää! Tää! TÄÄ!". L halusi lihapullia ja makaronia ja kun tiedustelin, että haluaako hän äidin vai kaupan tekemiä lihapullia vastasi poikani, että: "Äidin tekemiä." I did not see that one coming. Sillä kommentilla pelastui marketti-reissu. A halusi mun kasvisruokaani ilmeisen kyllästyneenä syödä pihviä ja lankkuperunoita ja mää tein itselleni sushia, mitä oon syönyt nyt koko kuukauden, mutta nyt tein tällä kertaa myös California rollseja, eli niitä mitkä on tehty "väärinpäin" ja niissä on seesaminsiemeniä kyljessä. P.s. Mää onnistuin tekeen niitä! S söi lihapullia, mutta makaronit ei nykyään enää kelpaa, vaan kieli tulee poikkeuksetta tyrmäävästi suunsuulla  (meinasin kirjottaa ovensuulla, eli siitä tämä uusi sanakeksintöni suunsuulla) vastaan.

Tänään se loma on tuntunut alkaneen. Ensinnäkin peruttiin L:n tämän viikon kerhot, koska on melko rasittavaa, jos kesken loman on päiviä, jolloin koko päivänä ei oo mitään muuta, paitsi kerho klo.12-15., ei olla otettu paineita tekemättömistä asioista, vaan ollaan vaan oltu ja tehty kivoja juttuja. A halusi mennä kirjastoon (musta tosin kivoista jutuista on melko pitkä aasin silta kirjastoon) ja vaikka normaalisti olisin lähettänyt miehen kyseiseen paikkaan yksinään tai jomman kumman pojan kanssa, nyt mentiin koko porukka. Välitön marketti -efekti. Mää en vaan tajua. Eka luin L:lle Pekka Töpöhäntää, mutta päätin sitten lähteä hakemaan itsellenikin jotain lukemista. Mielessä oli jo eräs kirjailijakin, jota en mitättömän pienen katu-uskottavuuteni vuoksi todellakaan kehtaa kertoa. Ei löytynyt ei. Päädyin siihen, että koko kirjastosta ollaan päätetty poistaa suomennettu kaunokirjallisuus. Marssin A:n luokse ja sanoin, että: "Missä täällä on ulkomaalaisten kirjoittajien kirjat?" Ihan noissa viereisissä hyllyissä." oli A:n vastaus. "Eikä ole, siinä on vaan suomenkieliset teokset!" "Haluatko sää muka englannin kielisiä kirjoja?" "No joo joo, kun ei tää kirjailija (sori, mää en pysty kertoon sitä) satu kirjottaan suomeksi." oli mun nokkela vastaus. A johdatti mun kirjailijan teoksen luoksi; "Tossa." "Eikä! Tää on englanniksi!" Tässä vaiheessa A:n ilme oli jo hyvinkin hämmentynyt ja hän tavallaan taisi luovuttaa asiani suhteen, jolloin itse ymmärsin yskän. Hyllyjen päässä oleva teksti "Suomenkielinen kaunokirjallisuus." ei tarkoita, että kyseinen kaunokirjallisuus olisi vain suomalaisten kirjailijoiden kirjoittamaa, siellä on suomennoksia myös. Aika paljonkin. Ja mää mielestäni tutkailinkin sitä Suomenkielisen kaunokirjallisuuden -osastoa, mutta mun silmiin osui vain ja ainoastaan suomalaisten kirjailijoiden kirjoja. Parempaa puolustusta mulla ei ole. En sitten lainannut mitään, vaikka lopulta löysinkin haluamani kirjat.Fiilis meni, minkäs teet.(Ja ne numero-koodit. ... Mää oon voimaton kun mun pitää toimia toisten ihmisten logiikan mukaan.) Samaan syssyyn voisin kertoa, että aamuisella marketti-käynnillämme ei ekasta kaupasta löytynyt merilevälevyjä, joten jouduin piipahtaan toisessa marketissa, kun miesväki odotti autossa. On jälleen haasteen aika: Menkää markettiin ainoana tavoitteenanne löytää seesaminsiemenet ja merilevälevyt mahdollisimman pian. Kellottakaa vaikka suorituksenne. Itse etsin vain välittömästi käsiini työntekijän, joka johdatti minut oikeille apajille, muuten olisikin voinut tovi vierähtää. Ja mitä mahtavuutta, kauppoihin on tullut myyntiin tulppaaneita!!! A:kin arvas heti tokana, mistä oli kyse, kun innosta hehkuen kerroin, mitä olin kaupassa nähnyt. Ekana A epäili, että "Joku amerikkalainen tuote." ??!!

Mutta nyt nukkuun, ihanaa, kun loma-fiilis on löytynyt. Nyt vaan sormet ristiin, ettei tuo S ole tulossa kipeäksi. Niin ja koska "Sakset"-temppu on jo aika laimea, niin tässä on mun ja L:n uusin temppu. Pretty cool.

Ville Vallaton ja kaverit.

Moi!
Homma on karannut käsistä. "Hommalla" viittaan jouluvaloihin. Siinä missä pistin siniset valot kiertoon, ostin tilalle vihreitä. Oltiin L:n kanssa kaksin jouluvalo-ostoksilla ja ehdotin, jos oltais ostettu vihreitä ja punaisia samaan kippoon, mutta jopa L:n mielestä se oli kyllä liikaa. Entiselle vähäeleisyyden, rauhallisen ja valkoinen-tummanruskea -liiton kannatajalle (käyttäisin sanaa minimalistinen, mutta se on jotenkin vähän liian hieno sana, tavarattomuus ja värittömyys oli minulle ennen kova juttu, jostain syystä pyrin siihen, että koti näytti siltä kuin siellä ei asuisi kukaan.) kaikki nämä kuluneen vuoden tuomat muutokset kotimme sisustuksessa ja ulkonäössä on hämmentäviä. Värejä, värejä, värejä. Ja tykkään kodistamme enemmän kuin koskaan, se on kodikas ja ripaus mauttomuutta on aina tervetullutta.

  Olen toisinaan hiukan ihmetellyt, tai en niinkään ihmetellyt kun itseasiassa jopa harmitellut, ettei L ole koskaan erityisesti kiintynyt mihinkään pehmoleluunsa. L:lla ei ole koskaan ollut mitään unirättiä, ei tuttia, ei tärkeetä vilttiä, ei pakottavaa tarvetta ottaa omaa tyynyään mukaan yökylään (tätä koitin kyllä sportata vähän väkisin jossain vaiheessa) eikä mitään pehmolelua, joka olisi tuki ja turva. Jotenkin mulla on semmonen fiilis, että yleensä lapsilla on joku lemppari-juttu, mitä ne roudaa mukanaan paikasta toiseen. Toisinaan olen kyllä ollut ihan helpottunutkin, ettei L vaadi kaikkialle mukaansa itsensä kokoista pehmonallea, niinkuin eräät kaverit lähipiiristä. Tai no okei, nyt lapset ovat kasvaneet jo pehmoleluistaan ohi, mutta pitkään näytti siltä, että nalle vie poikaa, eikä toisinpäin. Perjantaina L kuitenkin halusi hylkeensä mukaan yökyläreissulle, ja minä, tottumattomana seuraamaan tälläisten välttämättömyyksien mukana oloa, unohdin sen lauantai aamuna poikaa hakiessa kyläpaikkaan. Hyvänen aika, kun lauantai-iltana nousi äläkkä, kun hyljettä ei löytynytkään repusta. Ja nukkuahan ei siis voinut kuvitellakkaan ilman hyljettä. Missään ei ollut hyvä ilman huomattavan nopeasti erityisen tärkeäksi muodostunutta hyljettä. "Mulla on hyljettä kova ikävä." kuului värisevällä äänellä sängyn pohjalta. "Käykä koira? Käykö pelle? Käykö pupu? Käykö Vaavi? Käykö kilppari?" "Ei. Hylje tai kissa." Sitten käytiin A:n kanssa vuoronperään naaraamassa kissaa pimeästä poikien huoneesta, jossa S oli jo nukkumassa. Kissaakaan ei tietenkään löytynyt. Sunnuntai aamuna olimmekin sitten puoli yhdeksän maissa jo hyljettä hakemassa.

Tulee mieleeni eräs muukin asia, jota hartaasti toivoin, ja sen toiveeni toteutuessa, huomasin itseäni toruvaan sävyyn ajattelevani, että "Sitä saa mitä tilaa." Oli nimittäin aika, jolloin koin esikoiseni olevan heittopussi, tönitty ja puolustuskyvytön. Muistan kristallin kirkkaasti kuinka seisoin eräässä tietyssä puistossa ja ajattelin, että "Saisipa tuo lapsi hiukan omaa tahtoa ja pitäisi puolensa." Huomaamattani taisin heittää samalla lantin melkoisen tehokkaaseen toivomus-lähteeseen, sillä minusta tuntuu vahvasti, että välittömästi näin toivottuani poikani, joka ennen vastaan mukisematta luovutti kaikki lelunsa puiston muille lapsille heidän tullessa leluja lainaamaan, nappasikin lapiostaan kiinni ja sanoi tiukasti: "Se on mun!" Nyt parahin toivomus-lähde, toivonkin nöyrästi, että taika jo raukeaisi. Epäilen vahvasti taian raukeavan samoihin aikoihin kun uhmaikä taittuu.

S oppi rakentaan dubloilla! Jotenkin noi dublot on nyt koko ajan tapetilla. L oli tosiaan pe-la yön kaverillansa yötä ja A oli perjantaina illalla reeneissä, joten me oleiltiin S:n kanssa kaksin kotosalla. Jossain vaiheessa kiinnitin huomiota epäilyttävään hiljaisuuteen poikien huoneessa ja kun menin katsomaan, perus "Mitä sää rikot?"/"Missä sää oot kakalla?" -mentaliteetilla, niin löysinkin ihanan pojan rakentamasta ihka ensimmäistä torniaan. Voi että. Oli hieman suloista kuinka poika painoi leuat jännittymneinä ja käsi täristen palikoita kiinni toisiinsa, nyt kun oli ymmärtänyt, ettei tornista saa juuri kahta palikkaa korkempaa vaan latomalla paloja päällekkäin, vaan ne tarvii myös painaa kiinni toisiinsa. Maailman suloisinta. Ja sikäli olette pistäneet merkille, että S:lla on usein saappaat tai kengät jalassa sisäkuvissakin, niin olette aivan oikeassa. Meillä muilla ei ole, että se ei ole mikään elämäntapa -valinta, mutta se on pienempi paha kuin jatkuva itku, mikä siis seuaa jos S ei kenkiä jalkaansa saa. Sikäli koitan kenkiä jotenkin piilotella, poika väsymättömästi tutkii asuntomme jokaisen kolkan kenkien löytämisen toivossa ja vetää alas kaiken tielleen osuvan, joten olen tuumannut, että poika saa toisinaan (toisinaan on 1-5 kertaa päivässä) marssia sisällä saappaissaan, olkoot. Koitankin pitää nyt saappaita vain sisäkäytössä, jopa L on melkoisen ihailtavasti suonut pikkuveljelleen tämän etuoikeuden vaatimatta kenkiä myös omiin jalkoihinsa.

Oltiin eilen Joulun avauksessa. Sattuipa muuten Joulun avaus -päivälle melkoisen kiva sää, ihana pikku pakkanen ja auringonpaiste, mää tykkään. Myönnettäköön, että mulla taisi olla jouluparaatin suhteen omat ennakko-odotukseni, joka sisälsi Joulupukin -muoreineen ja tonttuineen, joten olin melko häkeltynyt kun vastaamme käveli Ville Vallaton frendeineen. Lapset tykkäs ja oli vaikuttuneita, joten mikäpä siinä. Alkaa muuten olla päätösten aika mitä tulee Joulupukkiin, tai siihen mitä me sanotaan L:lle. Meillä ei oo mun lapsuudessa ollut koskaan Joulupukkia (käsittääkseni yhtä isoveljelleni traumaattista joulua lukuunottamatta, josta mää en kuitenkaan muista mitään), enkä ole kaveria koskaan kaipaillutkaan. Itseasiassa meijän isä on usein ollut muille Joulupukkina ja me ollaan jeesailtu kun iskä on levitellyt punaa poskiinsa ja asetellut partaansa, jokseenkin haastavaa olisikin sen jälkeen kertoa lapsille Korvatunturilta saapuvasta Joulupukista, kun iskä vetelee punaista takkia harteilleen. A:lla sen sijaan on Joulupukki-meininkejä ollut ja hänen mielestään ne on ollut kivoja. Mää en halua opettaa L:a uskoon Joulupukkiin, siis sillain, että Joulupukilta toivotaan kaikki Lelulehden lahjat, ja petytään kun saadaan vaan kolme niistä ja tontut kurkkii kesän lopusta alkaen ikkunasta käyttäytyykö lapset ja vain kiltit saa jouluna lahjoja ja sitten, vääjäämättä petytään jossain vaiheessa karvaasti, kun selviää, että äiti ja isä on valehtelijoita ja Joulupukki on koko ajan ollut oma eno. No joo, kyllä mää tiedän, että monille Joulupukki on ollut kiva juttu, mutta jotenkin, mää en halua tehdä siitä kovinkaan isoa numeroa. MUTTA sais Joulupukki olla kuitenkin jonkun verran kuvioissa, ehkäpä niin, että Joulupukki auttaa lahjojen jakamisessa tms. Mää haluan lahjojenkin olevan niiltä, ketkä ne on pojille antanut. Jos mummo on keksinyt ostaa L:lle Salama -kuvioiset pitkät kalsarit, niin haluan mummon saavan tunnustusta hyvästä ajatuksestaan, samoin kun haluan L:n jeesaavan mua lahjojen ostamisessa kavereilleen ja serkuilleen ja voivan vaikka myöhemmin sanoa, että "Se oli mun idea!". Jälleen kerran, raastavan suuria ongelmia. By the way, propsit niille, jotka saa Joulupukin meneen läpi lapsilleen, musta alkoi just tuntuun, että siinä on aika kova homma. Varsinkin kun on mun kaltaisia ihmisiä, joiden lapset tulee sanoon, että "Ei Joulupukkia oo oikeesti olemassa, se on satua.", pahoittelut tästä, mää koitan vaikka sanoo L:lle, että jätetään tää Joulupukki asia meidän väliseks. :)

Kattokaa nyt, taaaaas me nähtiin julkkiksia, ja taaaaas L jääty. :) Keikan ajan L oli kyllä ihan messissä ja lauloi mun harteilla iloisesti "Mikä se on? Mikä se on? Mikä, mikä, mikä se on..", mutta Kukun (Mimin?) välittömässä läheisyydessä alkoi hiukan ujostuttaan.
Mutta, mutta, meillä alkaa nyt syysloma-viikko, jee! Koskakohan A herää, mies kun tuli eilen töistä puoli kahden maissa yöllä, ettei tarvitse mennä sentään ainakaan syysloman ensimmäisenä päivänä töihin hoitaan pakollisia asioita. Mukavaa viikon alkua!