Lomalla ainakin kalastetaan ja lasketellaan.

Mää en kestä. A vei eilen mut mun sukulaisperheen luokse leikkaileen perheen miesväen hiuksia ja kun hyppäsin pois kyydista ja menin ottamaan takakontista laukkuani A pisti painaen kaasua. Mitä mä teen? Koitan tietty avata paniikissa takaluukkua, osittain saadakseni takakontista tavarani, mutta myös huutakseeni A:lle, että: "Pysähdy nyt hyvä mies!", juoksen auton perässä ja renkkaan nappia, joka ei kuitenkaan aukea. (Jännä kuinka auton ollessa käynnissä takaluukun saa avattua, mutta auton liikkuessa ei.) Lopulta annan otteen kirvota sen verran pakotettuna, että jokin muljahtaa selässä. Kaivan taskusta (Onneksi ei ollut laukussa!) puhelimeni ja soitan A:lle. Harmi kun en ole vieläkään saanut talletettua niitä Suosikit -numeroita puhelimeeni, niin soitankin A:n sijasta minulle tuntemattoman Miian puhelinvastaajaan. Uudemmalla yrityksellä saan A:n kiinni. Odottaessani vesisateessa A:ta tulevan takaisin autoineen, takakontteineen ja ennen kaikkea tavaroineni, viheltelen vaivaantuneesti ja huomaamattomasti skannaan sukulaisperheeni naapurustoa katseellani: "Kuka näki? Näkikö kukaan?". Mua on naurattanut tapahtuma aika paljon ja sanoin A:llekin, että sikäli olisin lentänyt turvalleni roikkuessani takakontissa kiinni, niin en olisi kyllä kovinkaan montaa minuuttia voinut kirkkain silmin syyttää A:ta tapahtumasta. Irrota otteesi hyvä ihminen! Irrota otteesi. It's not worth it. Kun kummisetäni tuli sattumalta ovesta ulos, minun seistessäni pimeässä pihassa vesisateen rummuttaessa maata, pysyi miehen ilme ihailtavan seesteisenä minun sanoessani: "Moi! Mää odottelen A:ta. Se lähti ajaan kun mää koitin ottaa kamppeitani takakontista."

Jos nyt kesälomalleen toivookin aina kaunista säätä, niin syyslomallahan kuuluukin sataa. Tavallaan vois sataa jo luntakin, mutta vesikin käy. Pääasia, ettei ulos ole pakko mennä ja vesisade on muistuttamassa tästä ihanasta viikon kestävästä etuoikeudesta. Tämän päivän ohjelma on jäätelöannos jossain vaiheessa. Mun vanhemmat sanoivat joku aika sitten ottavansa molemmat pojat joku päivä yökylään ja huomenna se päivä koittaa. Mitäkö me sitten ollaan A:n kanssa päätetty tehdä tällä yhteisellä ajallamme? Ravintolaan? Yökerhoon? Elokuviin? Ei. Me pelataan kotona Wii:llä ja syödään herkkuja. Miksi lähteä kotoa pois, kun kerrankin saadaan olla täällä kaksin. Meillä on ollut varsin hauskoja yhteisiä hetkiä Ps2:sen kanssa Olympialaisia pelaten sillon kun odoteltiin L:a syntyväksi, mutta sen jälkeen ei olla paljon pelailtu. Mitään pelikonsoliakaan meillä ei enää ole, mutta A kävi eilen hakeen (sinne sillä taiskin olla sillon kiire kun mää jäin roikkuun takakontin nuppiin) sen Wii:n sukulaisperheeltään lainaksi. Tarvihan sitä eilen illalla heti testata. Ja olisittepa nähneet L:n ilmeen, kun hän yhdeksän maissa kurkkasi varovasti huoneestaan, että: "Mää en saa unta." ja saikin perus "Takaisin sänkyyn, nyt täytyy nukkua." -kehoituksen sijaan salaperäisen kutsun: "Tuu L kattoon, tuu kattoon mitä me pelaillaan." Olipas se hauskaa, L:kin pääsi kokeileen pelaamista ja suostui muutaman pelin jälkeen meneen hyvillä mielin nukkuun.

Tänä aamuna meillä oli tarkoitus eka siivota yhdessä ja mennä sitten ulkoileen, mutta koska ulkona sataa railakkaasti, päätimme laittaa S:n sänkyynsä aamunokosille ja kaivaa Wii:n taas esiin. Ihan super-hauskaa! Suosittelen pariskunnille miekkailun ja nyrkkeilyn sijaan esim. tandem -pyräilykilpailuja. A: "Mun äänimerkista oikea jalka polkaisee, nyt, nyt, nyt.." ja tiimi toimii! (Hävittiin, mutta yritettiin tosissamme.) Tämmöstä kuherruskuukauttahan tämä pelailu on alkuun; jousiammunnassa ja keilailussa hurrataan toiselle napakympista ja kaadosta, mutta odottakaas vaan perjantai-iltaan kun kisat alkaa toden teolla. "Sun rykiminen häritsi mun keskittymistä! Mää haluan ampua uudestaan!".

Katsokaas muuten kenen ottama kuva oli lehdessä. Kröhöm, kröhöm. Useampikin taisi ehdottaa, että siihen aikaisemmin mainitsemaani näyttelyyn mun kannattaisi laittaa "ehdokkaaksi" se silloinen banneri-kuvani L:sta ja nähtävästi joku oli ollut sitä mieltä, että kuvani oli näyttelyssä kuvaamisen arvoinen. Koen itseni tavallaan jo ehdaksi julkkikseksi/taiteilijaksi/artistiksi ja on hyvä, että tapahtuu postauksen alun kaltaisia insidenttejä, jotka omalta osaltaan pitävät jalkani maan pinnalla. Sekin auttaa, ettei minua oltu mainittu kuvan yhteydessä lainkaan. :)

Mahtavaa viikon jatkoa, ootte kivoja kun käytte tätä lukemassa!