Hömpötyksiä.

Heipparallaa!

Alkuun sanottakoon, että kuvat on otettu pokkarilla, joka on viime aikoina ollut pääasiassa L:n käytössä ja vaikkakaan en halua alkaa sormella ketään osoittelemaan, enkä ainakaan katsomaan peiliin, niin nykyään kamera pitää melko kiinnostavaa ääntä. Joskaan se ääni ei varmaankaan selitä kuvien laatua. Eli, kuvat on otettu pokkarilla, älkää tuomitko.

Ai ai, aika kiva olla kotona ja poikien kanssa ihan normaalisti. Kun oli tota syyslomaa, ja sitten heti maanantaina siskon luokse lähtö, niin tuntuu, että siitä on iäisyys kun ollaan oltu kotona ihan vaan näin kolmisin. Kun L huutaa vessasta, että. "Isäääää! Pesemään!", niin tiedän olleeni liian vähän lapsieni kanssa, sillä jostain syystä minä olen lähes aina ollut L:n pyllynpesuun hälyytetty taho. Sikäli se ei ole sanomatta selvää, niin tapa ei johdu siitä, että A jotenkin kavahtaisi liata kätensä, vaan L vaan valtuuttaa minut hommaan, kun päivisin on varmaan tottunut, että se on "Äitin hommia" ja käsi ylös, joka voi rehellisesti sanoa, että alkaisi A:n asemassa ihan hirveästi moista protestoimaan. En minäkään aamulla varsinaisesti loukkaantunut, kun vessaan kaipailtiin isää pesuriksi, eikä minun välitön reaktioni ollut omantunnon tuskat ja murhe siitä, että minut näin sivuutetaan, vaan väkisinkin kulmat kohos ja hymy nousi huulille: "Oho!".

Siskon poikien hoito-keikka meni hyvin. Ja jos en nyt muutenkaan ole mikään valtaisa auktoriteetti ja kurin kautta kasvattaja, niin kun kyseessä on muiden ihmisten lapset, niin lepsuilen vielä tavallistakin enemmän. Ja musta se on ihan ok. Jos meijän pojat on jossain yökylässä, niin mulle on oikeestaan ihan sama, vaikka ne menis nukkuun puolilta öin, söis karkkia iltapalaks ja pullaa päiväruuaks. Ihan sama, sehän vähän kuuluukin asiaan, ja musta on kiva että lapsetkin saa hullutella ja ottaa lomaa rutiineista (jotka kylläkin ovat hyvin tärkeitä yleisesti ottaen), mutta omien lasten kanssa sitä tuppaa aina ajattelemaan hiukan kauaskatsoisemmin ja väkisinkin ajattelee, että jos mää nyt annan pojan valvoa myöhään, niin kinuaakohan se sitä huomen illallakin. En usko, että lapset edes ajattelevat, että sikäli he saavat yökylässä jotain erikois-oikeuksia, niin nämä jatkuisivat kotonakin. Ja tavallaanhan sitten jos niin käy, niin mää oon jo kaukana ja se on sitten vanhempien murhe. :)

Joten tästä voinettekin päätellä, että visiitillä siskoni poikien luokse tuli valvottua, syötyä karkkia, hulluteltua, tehtyä kepposia ja katsottua telkkaria liian paljon. Ja se oli ihanaa. Mulla on tosi harvoin mahdollisuus hoitaa noin toisten lapsia, ettei mun omat pojat oo paikalla ja sehän oli - kerrassaan luvattoman hauskaa. Uskoisin myös, että mun sisko tiesi nämä riskit hyväksyessään mut lapsiaan kaitsemaan. Kun maanantai-iltana (19.30) pääsimme perille oli pojista vanhempi jo nukkumassa ja siskoni nukutti kummipoikaani. Menimme yhdessä siskoni kanssa moikkamaan pojista nuorempaa ja kun siskoni kertoi pojalleen lähtevänsä töihin ja kehotti kaveria alkamaan nukkuun, ehdotin minä hankalahkoa nukutusta ounastellen, että: "-Voisimme tehdä myös niin, että odotetaan, että äiti lähtee töihin ja mennään kattoon Mikkiä, jos ei kerta väsytä.". Sain kummipoikani ylipuhuttua.

Mun siskon pojat on molemmat ihan mahtavia, mutta siis pojista vanhempi, 5 -vuotias on kyllä ihan briljantti. Jätkä pisti mulle ja mun pikkuveljelle (joka siis tosiaan oli myös mukana, kuvissa hänet voi bongata tietokoneen takaa ja sängyllä pötköttämässä .. .. Ai niin! Pikkuveljeni pyysi kertomaan, että hän oli kuumeessa, kun me lähdettiin tälle Batman & Robin -seikkailullemme. Miten kiva/joustava/lojaali hän on?!) jauhot suuhun pariinkin kertaan. Aamulla lähdimme ostoksille, kun pojat oli ihan ok -kuntoisia, muttei kuitenkaan ulos viittinyt heitä viedä. Mun ja mun pikkuveljen suunnistustaidot on käsittämättömän surkeat. Varsinkin mun, myönnetään. Sikäli mää koitan päätellä jotain vaikka ilmansuuntien tai joidenkin muiden maamerkkien mukaan, niin aina menee väärin. Joka ikinen kerta. Arvaaminen tuottaa tulosta huomattavasti paremmin, joskin sekin melko kehnosti. No, aamulla lähdimme tosiaan kaupoille ja takapenkiltä sateli mulle ja veljelleni ajo-ohjeita. Sinänsä loistavaa, että koska vasemman ja oikean osaaminen tuottaa minullekin vaikeuksia, tulivat neuvot vieläpä ilman näitä termejä. "-Tästä suoraan ja sitten ylöspäin. Tästä käännytään liikennemerkin suuntaan. Tästä taas ylöspäin ja nyt aletaankin oleen perillä." Asia vilpitön.

Mentiin ostaan pääasiassa jouluvaloja, koska oon nähtävästi päättänyt sabotoida kaikkien läheisteni tyylikästä sisustusta tuomalla mukaan ripauksen... jouluvaloja. Kiertelimme kaupassa ja olo oli jotenkin sen verran höveli, että jossain vaiheessa, kysyin pojista vanhemmalta, että: "-Onkos teillä noita?" (Muistaakseni viittasin johonkin leluun tai lasten sisustus-juttuun.) , johon tämä lapsi totesi: "-Ei me tarvita semmosta, ei kaikkea tarvitse aina olla." Vilkaistiin pikkuveljen kanssa toisiimme ja ennen naurun remakkaa taisi katseissamme vilahtaa epäuskoinen "-Kuka toi luulee oikein olevansa?! Kouluttaako se meitä?". Löydettiin jouluvalot, sinistä ja punaista. Nam. Sen lisäksi ostettiin pojille tikkarit, joita jälleen siskoni pojista vanhempi jaksoi päättäväisesti kutsua "Hömpötyksiksi.". ...

Kaupoilla olon jälkeen mentiin ostaan vielä pikkuveljeni koiralle tuliaisia (Tottakai!). Ahdistusasteikolla 1-10, niin se, että lemmikkitarvike-kaupan (mitä ne nyt onkaan), ovessa lukee "Sulje ovi! Liikkeessä eläimiä vapaana." on ehkä 12. Pojatkaan eivät marssineet liikkeeseen kovinkaan luottavaisina, kun sanoin, että: "Ottakaas kädestä kiinni. Täällä on kaiketi jotain eläimiä vapaana.".

Iltapäivä sujui leppoisasti pikkulegoilla leikkien, Uteliasta Viliä katsellen ja ruokaa tehden/syöden. Päikkäreillekin sain pojat niin helposti, että epäuskoisena kävin poikien unia häiritsemässä pariinkin otteseen availemalla ovia ja tunnustelemalla onko pojat sängyissään. Illalla ajelimme kotiin ja kotona pääsin nauttimaan melkoisen harvinaisesta tilanteesta; siitä, että pojilla on ollut ikävä ja he juoksevat eteiseen antamaan äitille isot halit. Aika magee fiilis.