Homma on karannut käsistä. "Hommalla" viittaan jouluvaloihin. Siinä missä pistin siniset valot kiertoon, ostin tilalle vihreitä. Oltiin L:n kanssa kaksin jouluvalo-ostoksilla ja ehdotin, jos oltais ostettu vihreitä ja punaisia samaan kippoon, mutta jopa L:n mielestä se oli kyllä liikaa. Entiselle vähäeleisyyden, rauhallisen ja valkoinen-tummanruskea -liiton kannatajalle (käyttäisin sanaa minimalistinen, mutta se on jotenkin vähän liian hieno sana, tavarattomuus ja värittömyys oli minulle ennen kova juttu, jostain syystä pyrin siihen, että koti näytti siltä kuin siellä ei asuisi kukaan.) kaikki nämä kuluneen vuoden tuomat muutokset kotimme sisustuksessa ja ulkonäössä on hämmentäviä. Värejä, värejä, värejä. Ja tykkään kodistamme enemmän kuin koskaan, se on kodikas ja ripaus mauttomuutta on aina tervetullutta.
Olen toisinaan hiukan ihmetellyt, tai en niinkään ihmetellyt kun itseasiassa jopa harmitellut, ettei L ole koskaan erityisesti kiintynyt mihinkään pehmoleluunsa. L:lla ei ole koskaan ollut mitään unirättiä, ei tuttia, ei tärkeetä vilttiä, ei pakottavaa tarvetta ottaa omaa tyynyään mukaan yökylään (tätä koitin kyllä sportata vähän väkisin jossain vaiheessa) eikä mitään pehmolelua, joka olisi tuki ja turva. Jotenkin mulla on semmonen fiilis, että yleensä lapsilla on joku lemppari-juttu, mitä ne roudaa mukanaan paikasta toiseen. Toisinaan olen kyllä ollut ihan helpottunutkin, ettei L vaadi kaikkialle mukaansa itsensä kokoista pehmonallea, niinkuin eräät kaverit lähipiiristä. Tai no okei, nyt lapset ovat kasvaneet jo pehmoleluistaan ohi, mutta pitkään näytti siltä, että nalle vie poikaa, eikä toisinpäin. Perjantaina L kuitenkin halusi hylkeensä mukaan yökyläreissulle, ja minä, tottumattomana seuraamaan tälläisten välttämättömyyksien mukana oloa, unohdin sen lauantai aamuna poikaa hakiessa kyläpaikkaan. Hyvänen aika, kun lauantai-iltana nousi äläkkä, kun hyljettä ei löytynytkään repusta. Ja nukkuahan ei siis voinut kuvitellakkaan ilman hyljettä. Missään ei ollut hyvä ilman huomattavan nopeasti erityisen tärkeäksi muodostunutta hyljettä. "Mulla on hyljettä kova ikävä." kuului värisevällä äänellä sängyn pohjalta. "Käykä koira? Käykö pelle? Käykö pupu? Käykö Vaavi? Käykö kilppari?" "Ei. Hylje tai kissa." Sitten käytiin A:n kanssa vuoronperään naaraamassa kissaa pimeästä poikien huoneesta, jossa S oli jo nukkumassa. Kissaakaan ei tietenkään löytynyt. Sunnuntai aamuna olimmekin sitten puoli yhdeksän maissa jo hyljettä hakemassa.
Tulee mieleeni eräs muukin asia, jota hartaasti toivoin, ja sen toiveeni toteutuessa, huomasin itseäni toruvaan sävyyn ajattelevani, että "Sitä saa mitä tilaa." Oli nimittäin aika, jolloin koin esikoiseni olevan heittopussi, tönitty ja puolustuskyvytön. Muistan kristallin kirkkaasti kuinka seisoin eräässä tietyssä puistossa ja ajattelin, että "Saisipa tuo lapsi hiukan omaa tahtoa ja pitäisi puolensa." Huomaamattani taisin heittää samalla lantin melkoisen tehokkaaseen toivomus-lähteeseen, sillä minusta tuntuu vahvasti, että välittömästi näin toivottuani poikani, joka ennen vastaan mukisematta luovutti kaikki lelunsa puiston muille lapsille heidän tullessa leluja lainaamaan, nappasikin lapiostaan kiinni ja sanoi tiukasti: "Se on mun!" Nyt parahin toivomus-lähde, toivonkin nöyrästi, että taika jo raukeaisi. Epäilen vahvasti taian raukeavan samoihin aikoihin kun uhmaikä taittuu.
S oppi rakentaan dubloilla! Jotenkin noi dublot on nyt koko ajan tapetilla. L oli tosiaan pe-la yön kaverillansa yötä ja A oli perjantaina illalla reeneissä, joten me oleiltiin S:n kanssa kaksin kotosalla. Jossain vaiheessa kiinnitin huomiota epäilyttävään hiljaisuuteen poikien huoneessa ja kun menin katsomaan, perus "Mitä sää rikot?"/"Missä sää oot kakalla?" -mentaliteetilla, niin löysinkin ihanan pojan rakentamasta ihka ensimmäistä torniaan. Voi että. Oli hieman suloista kuinka poika painoi leuat jännittymneinä ja käsi täristen palikoita kiinni toisiinsa, nyt kun oli ymmärtänyt, ettei tornista saa juuri kahta palikkaa korkempaa vaan latomalla paloja päällekkäin, vaan ne tarvii myös painaa kiinni toisiinsa. Maailman suloisinta. Ja sikäli olette pistäneet merkille, että S:lla on usein saappaat tai kengät jalassa sisäkuvissakin, niin olette aivan oikeassa. Meillä muilla ei ole, että se ei ole mikään elämäntapa -valinta, mutta se on pienempi paha kuin jatkuva itku, mikä siis seuaa jos S ei kenkiä jalkaansa saa. Sikäli koitan kenkiä jotenkin piilotella, poika väsymättömästi tutkii asuntomme jokaisen kolkan kenkien löytämisen toivossa ja vetää alas kaiken tielleen osuvan, joten olen tuumannut, että poika saa toisinaan (toisinaan on 1-5 kertaa päivässä) marssia sisällä saappaissaan, olkoot. Koitankin pitää nyt saappaita vain sisäkäytössä, jopa L on melkoisen ihailtavasti suonut pikkuveljelleen tämän etuoikeuden vaatimatta kenkiä myös omiin jalkoihinsa.
Oltiin eilen Joulun avauksessa. Sattuipa muuten Joulun avaus -päivälle melkoisen kiva sää, ihana pikku pakkanen ja auringonpaiste, mää tykkään. Myönnettäköön, että mulla taisi olla jouluparaatin suhteen omat ennakko-odotukseni, joka sisälsi Joulupukin -muoreineen ja tonttuineen, joten olin melko häkeltynyt kun vastaamme käveli Ville Vallaton frendeineen. Lapset tykkäs ja oli vaikuttuneita, joten mikäpä siinä. Alkaa muuten olla päätösten aika mitä tulee Joulupukkiin, tai siihen mitä me sanotaan L:lle. Meillä ei oo mun lapsuudessa ollut koskaan Joulupukkia (käsittääkseni yhtä isoveljelleni traumaattista joulua lukuunottamatta, josta mää en kuitenkaan muista mitään), enkä ole kaveria koskaan kaipaillutkaan. Itseasiassa meijän isä on usein ollut muille Joulupukkina ja me ollaan jeesailtu kun iskä on levitellyt punaa poskiinsa ja asetellut partaansa, jokseenkin haastavaa olisikin sen jälkeen kertoa lapsille Korvatunturilta saapuvasta Joulupukista, kun iskä vetelee punaista takkia harteilleen. A:lla sen sijaan on Joulupukki-meininkejä ollut ja hänen mielestään ne on ollut kivoja. Mää en halua opettaa L:a uskoon Joulupukkiin, siis sillain, että Joulupukilta toivotaan kaikki Lelulehden lahjat, ja petytään kun saadaan vaan kolme niistä ja tontut kurkkii kesän lopusta alkaen ikkunasta käyttäytyykö lapset ja vain kiltit saa jouluna lahjoja ja sitten, vääjäämättä petytään jossain vaiheessa karvaasti, kun selviää, että äiti ja isä on valehtelijoita ja Joulupukki on koko ajan ollut oma eno. No joo, kyllä mää tiedän, että monille Joulupukki on ollut kiva juttu, mutta jotenkin, mää en halua tehdä siitä kovinkaan isoa numeroa. MUTTA sais Joulupukki olla kuitenkin jonkun verran kuvioissa, ehkäpä niin, että Joulupukki auttaa lahjojen jakamisessa tms. Mää haluan lahjojenkin olevan niiltä, ketkä ne on pojille antanut. Jos mummo on keksinyt ostaa L:lle Salama -kuvioiset pitkät kalsarit, niin haluan mummon saavan tunnustusta hyvästä ajatuksestaan, samoin kun haluan L:n jeesaavan mua lahjojen ostamisessa kavereilleen ja serkuilleen ja voivan vaikka myöhemmin sanoa, että "Se oli mun idea!". Jälleen kerran, raastavan suuria ongelmia. By the way, propsit niille, jotka saa Joulupukin meneen läpi lapsilleen, musta alkoi just tuntuun, että siinä on aika kova homma. Varsinkin kun on mun kaltaisia ihmisiä, joiden lapset tulee sanoon, että "Ei Joulupukkia oo oikeesti olemassa, se on satua.", pahoittelut tästä, mää koitan vaikka sanoo L:lle, että jätetään tää Joulupukki asia meidän väliseks. :)
Kattokaa nyt, taaaaas me nähtiin julkkiksia, ja taaaaas L jääty. :) Keikan ajan L oli kyllä ihan messissä ja lauloi mun harteilla iloisesti "Mikä se on? Mikä se on? Mikä, mikä, mikä se on..", mutta Kukun (Mimin?) välittömässä läheisyydessä alkoi hiukan ujostuttaan.
Mutta, mutta, meillä alkaa nyt syysloma-viikko, jee! Koskakohan A herää, mies kun tuli eilen töistä puoli kahden maissa yöllä, ettei tarvitse mennä sentään ainakaan syysloman ensimmäisenä päivänä töihin hoitaan pakollisia asioita. Mukavaa viikon alkua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti