Hai-reppu.

"-Äiti, sää oot kasvanu. Sun jalat on kasvanu, sun pää on kasvanu, sun maha on kasvanu ja sun pylly on kasvanu." Mitä ikinä tapahtui klassiselle "Hyvää huomenta!" -päivän aloitukselle?!

Aloin eilen illalla kirjoittaan postausta, mutta kun huomasin kirjoittaneeni useamman kappaleen verran pissaamisesta ja pissasta ylipäätänsä, tuumasin, ettei tämä ehkä ole kiinnostavaa luettavaa ja jätin postaamatta, sillä päivä ei oikeastaan juuri muuta pitänyt sisällään. Liian paljon pissaa, liian väärissä paikoissa. Nyt L:lla on vessan ovessa aarrekartta, johon poika saa merkinnän aina ehtiessään potalle ennen kuin kalsarit kastuvat yhtään ja kahdestakymmenestä onnitumisesta hän saa palkkioksi aarteen. S:lta sain napattua pissat ehkä toista kertaa pottaan, mikä oli päivän onnistuminen. Tai pissat on liioittelua, pissaa on oikea sanamuoto. S oli menossa kylpyyn ja seisoi kylppärin matolla ilman vaippaa ja vaatteita sen hetken kun otin sukat jalastani ja sivusilmällä näin merkitsevien kylmänväreiden vavisuttelevan poikaa, jolloin hyökkäsin kiinni kuin hidastetussa elokuvakohtauksessa ja onnistuin! Sain kuin sainkin napattua tasan puolet matolle ja tasan puolet pottaan, tapahtumaa vierestä seurannut L:kin riemastui hurraamaan ja silittelemään pikkuveljeään ylpeänä.

A:n selkä menee silloin tällöin tosi huonoon kuntoon ja se on viime päivinä taas ollut melkoisen kipeä. Eilen mies meni lääkäriin ja napattuaan kotiin tultuaan lääkärin määräämän pilleri-satsin, kehotin häntä meneen lepäileen joksikin aikaa. Sillä välin me lähdettiin poikien kanssa Anttilaan ostaan L:lle uutta hammasharjaa ja -mukia, S:n työnnettyä aamulla isoveljen hammasvehkeet vessanpönttöön (eilisen postaus -yrityksen kappale nro. 2). L oli päättänyt haluta (loving the attitude: päättänyt haluta) sini-puinaisen hammasharjan. Oon joskus lukenut jostain ettei alle kolme-vuotias osaa tehdä vielä päätöksiä, tähän vedoten olenkin sitten aika tehokkaasti tehnyt aina päätökset L:n puolesta, näissä kuvissa näkyvää hai-reppua lukuunottamatta. Mitä mä haluaisin korostaa, on se, että kun lapsi sitten täyttää kolme, ei päätöksen teko -kyky muodostu sormia napsauttamalla. Hyvänen aika. Pikku hiljaa alan uskomaan, että sikäli annan L:lle mahdollisuuden valita jotain itse, on minun varauduttava siihen valinnan tekemiseen menevään aikaan myös itse, enkä saa hoputtaa, enkä ainakaan tehdä lopulta päätöstä hänen puolestaan, sikäli olen kerran antanut toiselle luvan päättää ihan itse mitä haluaa. Yllättävän raskasta. Ja aikaa vievää. Jos mää itse oon valinnan edessä, niin teen päätöksen yleensä nopeasti, on tosi rasittavaa, jos pohtii ja pohtii ja valitsee lopulta väärin. Jos on tehnyt päätöksen entten tentten -meiningillä ja nopeesti, niin sitten voi jälkikäteen lohduttautua sillä, että teki valinnan nopeasti, jos se vääräksi osoittautuukin. Käytän menetelmää ainakin ravintoloissa, hiusten värjäyksesssä ja no, ostoksilla. Ja okei, ehkä vääriä valintoja tulisi tehtyä vähemmän jos harkitsisi enemmän, mutta silti, mikä on rasittavampaa kuin kuluttaa paljon aikaa hinta- ja tuotevertailuihin ja ihmisten omakohtaisiin kokemuksiin, kun voi kuitenkin käydä ilmi, että valinta oli huono. Mieluummin kuluttaa pohdinta-ajan uimassa/munkilla/puhelimessa ystävän kanssa ja katsoo mitä entten tentten tuo tullessaan. (A on pääsääntöisesti päätöksenteossa samanlainen, joten maltan tuskin odottaa sitä, kun mahdollisesti alamme ostamaan omaa asuntoa... Hometalo kauniilla tapeteilla, here we come!) Juuri äskön puhuin siskoni kanssa puhelimessa ja sanoin varanneeni tatuointi ajan ja sen jälkeen muuttaneeni mielipiteeni siitä minkä kuvan otan. Siskoni halusi tietää millaisen tatuoinnin otan (tai vaihtoehtoisesto halusi vain osoittaa olevansa kiinnostunut), en suostunut kertomaan. Siskoni ihmetteli, että eikö tatuointi kuitenkin ole sellainen asia, jonka ottamisesta on niin varma, että on ihan sama mitä muut sanoo. Itse olen sitä mieltä, että harkinta vaiheessa muiden mielipide vielä vaikuttaa, mutta sitten kun on jo "liian myöhäistä" ja tässä tapauksessa tatuointi on jo otettu, niin muiden mielipiteillä ei ole juuri väliä. Tehty mikä tehty, paras vain rakastaa kuvaa. (Vrt. olet päättänyt antaa lapsellesi nimeksi kauan suunnittelemasi nimen Oona, mummosi kertoo hänellä olleen Oona nimisen lehmän, onko asialla enemmän merkitystä ennen vai jälkeen ristiäisten?) Tätä voinee soveltaa myös elämän muilla osa-alueilla. Ajattelen myös niin, että sikäli tatuointini ovat mummo-iässä suurin murheeni, voin todeta kyllä eläneeni hyvän ja onnellisen elämän. Joka tapauksessa eilen L istui Anttilan lattialla hammasharjahyllyn edessä ja mää hengittelin syvään ja laskeskelin usemmankin kerran kymmeneen. Punasinisen hammasharjan puuttuessa, musta oli kuulemma toinen mahdollinen vaihtoehto. Vähän vähemmän tehdään lapsille mustia hammasharjoja. S:n 1 -v. hammaslääkärissä hammashoitaja kertoi, että lapsille voi ihan hyvin käyttää myös aikuisten hammasharjoja, tärkeintä on vain, että hammasharja on soft. (Huom. Muistaakseni hän sanoi näin.) Olinkin jo valmis ostamaan L:lle aikuisten mustan hammasharjan, vaikka tarkastelinkin harjasosaa hiukan skeptisenä siitä, kuinka se pojan suuhun mahtuisi. Mutta eeeeeiiii, ei se ollut kuulemma hyvä, niinkuin ei ollut kovin moni muukaan harjoista. Sinipunainen, se sen olisi tarvinnut olla. Tavallisten harjojen  vieressä oli lasten sähköhammasharjoja, joista toinen oli muistaakseni Barbie-kuviolla ja toinen - sinipunainen Spiderman. ... "-Nooooo, kai me voidaan se Hämis-harja ostaa, se sit surisee aika kovaa.", jonka jälkeen demonstroin surinaa ja sähköhammasharjan lähestyessä L:n kasvoja pitämäni surina -äänen alati voimistuessa, L (joka pelkää kovia ääniä ja jonka tiedän ja jota tietoa käytin ko. tapauksessa hyväkseni) päätti ettei halua surisevaa harjaa. Lopulta päätös syntyi, kun sain pojan uskomaan, että pinkki on vähän niinkuin punainen.

Hammasharja-kauppojen jälkeen ajattelin viedä pojat vielä puistoon hetkeksi, jotta A saisi lepäillä rauhassa ja pojat pysyisivät hereillä iltatoimiin asti. Kaupungin suosituimmassakin puistossa saa muuten olla aika rauhakseen syysiltana klo.18-19. Tai saa ja saa, vaikka mun kevyt erakkoluonteeni (Voikohan ihminen olla vähääkään erakkoluonne jos haluaa asua keskustassa..? Ehkä semmonen inasen masokistinen erakko..?) aina hiukan iloitseekin tyhjästä puistosta, niin kyllä mää nykyään silti petyn enemmän tai vähemmän kun L:lle ei oo leikkikaveria. Ja mun yksityisyyden kupla (joka on just tosi vahva, ottaen huomioon esim. melko avoimen tapani kertoa elämästäni julkisessa blogissa) rakoilee jopa niin pahasti, että huomaan kaipailevani seuraa myös itselleni, ihan tuntemattomista ihmisistä. Aika villiä ja epätyypillistä.

Saavuimme hiljaiseen kotiin ja aloin tekeen iltatoimia. Tein kaiken oikein iloisesti ja hyväntuulisesti, ennalta ehkäisten kaikki mahdolliset konfliktitilanteet, onhan se nyt mukava A:n (ja silloin kun minä olen lepäilevänä osapuolena niin minun) kuunnella makuuhuoneesta, kuinka kotona hommat sujuu hyvällä fiiliksellä, ei tule edes huono omatunto omasta velttoilusta, kun toisilla kuulostaa olevan niin mukavaa. Puolisokaan ei taida olla karheana, vaikka joutuu tekeen kaiken yksin, kun kuulostaa niin hyväntuuliselta, ompa mukava makoilla ja levätä. Kun olin hassutellut ja ilakoinut pojille puhtaat univaatteet päälle, syöttänyt puurot, muistanut antaa d-vitamiinit (!) ja pessyt L:n hampaat uudella pinkillä ja S:n vanhalla pöntössä käymättömällä vihreällä hammasharjalla, menimme yhtenä onnellisena seurueena toivottamaan isälle hyvää yötä. Ja isä nukkui. Oli nukkunut koko ajan, aina siitä lähtien kun olimme lähteneet Anttilaan. Kiva tietty, että oli saanut lepäiltyä (mahto olla hyviä pilsuja), mutta määhän olisin ihan yhtä hyvin voinut kiukutella ja komentaa läpi iltatoimien, kun ei kerta kukaan ollutkaan kuulemassa. ;) Mitä tästä opimme? Epätietoisuus lisää hyväntuulisuutta. Mukavaa viikonjatkoa!

P.s. L:n hammasharja ja -muki olivat unohtuneet pesukoneen päälle, mistä S oli saanut napattua ne, ja viskattua vessanpönttöön. A nukkui ajan 17.30-6.00, josta oli kuitenkin ollut jalkeilla pari tuntia yöllä, unen hetkellisesti loputtua. L tykkää hai-repustaan, niin kovin, että minäkin olen alkanyt sitä pitämään kelvollisena reppuna.