Maailman ärsyttävin keijukainen.

Moikka! Oon ollut ihan super-huonolla tuulella viime päivinä. Ihan - todella. Enkä mää keksi mitään kirjotettavaa. A tekee semmosta 15-16:n tunnin työpäivää ja mua ärsyttää kun se ei oo täällä jeesaamassa mua tai pitämässä mulle seuraa iltaisin, vaikka tiedän, että se on niin paljon töissä siksi, että pystyis aloittaan lomansa maanantaina. Mulla on ollut muutenkin vähän huono fiilis ja sitten L sanoo asioita kuten: "-Mää näin semmosta unta, että sää oot äiti vähän tyhmä." ja "-Musta sää oot äiti maailman ärsyttävin keijukainen.". Ihan kivasti ilmaisee kuitenkin asiansa, joka kaunopuheisuudesta huolimatta tulee silti selväksi. S roikkuu koko ajan puntissa ja sanoo: "-Anna! -Anna!" ja jos ei oo mussa kiinni, niin on avaamassa jääkaapin ovea tai sammuttamassa multa valoja kun koitan meikata kylppärissä ja joudun töhertään ripsaria pesukoneen valossa. Ahdistaa käydä esikoiseni kanssa seuraavanlaisia keskusteluita: "-Miks sää äiti itket?" "-Mää mietin taas sitä mun ystävääni. Sitä joka on kipee." "-Onko sillä sama tauti kun mulla, flunssa?" "-Ei. Se on vielä aika paljon kipeempi." "-Onko sillä huono olo?" "-On." "-Oksentaako se?" "-Varmaan." "-Onko sillä merilevä-rokko?" Vastasin "-Joo." kun ei tehnyt mieli opettaa nelivuotiaalle sanaa syöpä. Mietityttää, että voisko se joskus olla kirpputorien kapeilla käytävillä sen vastaantulijan vuoro väistyä, eikä aina mun. Ja jos mää hymyilen ja väistän, niin voisko se toinen edes hymyillä tai kiittää. Tekis mieli sanoa niille puiston äideille, jotka vaan katsoo hiukan vakavana mua ja toisiaan, että "-Naurakaa nyt hyvät ihmiset vaan mukana ja myötäilkää. Mulla on kurja päivä ja mää maksimoin kaiken. Play along people, nyt ei oo hyvä hetki tuomita, vaikka mää sanoisin tai tekisin mitä, nyt mää haluan vaan päästä mahdollisimman helpolla niin, ettei mulle tulisi siitä maailman surkein äiti -oloa." Rasittaa kaivaa tukkeutuneesta vessanpöntöstä paljain käsin S:n kakkaa. Ja syödä sen jälkeen herneitä, kun edes Rexonan Lime Time (toimii yleensä!) käsisaippua ei häivytä kakan hajua käsistä. Paljon kivempi oli kaivaa sieltä se vesi-ilmapallo jonka S oli sinne tunkenu ja sitten vetänyt vessan. Ärsyttää negistellä, kun se vie energiaa tuhat kertaa enemmän kuin olla hyväntuulinen ja iloinen.

Onneks sentään Oktonautit on alkanu taas tuleen telkkarista! Ja ens viikolla alkaa A.n loma!

Edit:// Totaaaa, mun äiti oli lukenu tän postauksen ja soittanu mun pikkuveljelle, että mene viihdyttään Hannaa, ja sit äiti soitti mulle ja sit mun pikkuveli tulikin jo tänne. Aatelkaa jos mulla olis oikeesti joku hätä, kuinkahan nopeesti ne sit toimis?! <3

Telttailua.

Joulua lukuunottamatta mulla on suuria orientoitumisvaikeuksia juhlia samalla teemalla kahta päivää putkeen, joten eilen iltasella A vei jo pojat pihalle leikkiin ja mää siivosin. Oli kiva laittaa sitten pojat nukkuun, kun koti oli siisti. Koko tuon ajan kun laittelin noita meijän roadtrip kuvia tänne, A oli moottoripyörällä omalla roadtripillään, joten kun ollaan oltu oikeastaan viikko erillään, niin ihan jo tommonen lasten hoito kaksin tuntuu aika leppoisalta. Oli muuten loisto-idea (itseltäni) julkasta noita omia reissukuvia A:n reissun ajan, niin ei päässyt katkeruuden tunteita nouseen pintään sitäkään vähää, mitä olisi saattanut nousta, joe en olisi itse ottanut - meinasin kirjottaa irtiottoa arjesta, mutta huomasin välittömästi termin jostain syystä ärsyttävän mua - asiakseni järjestää itselleni omaa hauskaa retkeä.

Juhannusaatto oli kyllä varsin onnistunut, ehkä siksi koinkin, ettei juhannuspäivänä enää oikeastaan pysty pistään paremmaksi, joten saatoimme suosiolla heittäytyä viettämään perus-sunnuntaita, mutta jo lauantaina. Perjantai aamuna tunnelma kotosalla oli ihanan iloinen, kaikilla saattoi olla jonkun sortin jälleennäkemisen riemua ja muutenkin tunnelma katossa. Aurinko paistoi, äitin tekemä sienisalaatti odotteli jo ja ajellessamme hiljaisilla teillä mummollaan avasimme auton ikkunat ja popittelimme (pääasiassa S:n kanssa) ihan kympillä mitä soveliattomimpia kappaleita pienten ihmisten korville. S nauroi ja nyökytteli päätänsä tahdikkaasti; " Wiggle, wiggle, wiggle, wiggle, wiggle, yeah! Wiggle, wiggle, wiggle, wiggle, wiggle, yeah! Wiggle, wiggle, wiggle, wiggle, wiggle, yeah! Wiggle, wiggle, wiggle, wiggle, yeah, yeah! Do the wiggle man, I do the wiggle man, Yeah! I'm sexy and I know it."

Syötyämme herkullisia grilliruokia (okei, okei, osan noista maisseista mää tavallaan liekitin hiukan turhan napakoiksi, mutta jos kaikkien maissinpalojen keskiarvoa aatellaan, niin ne oli ihan sopivia) ja sitä äitin tekemää sienisalaattia (rakastan), me lähdettiin S kans ihastuttavalle juhannuskävelylle maalaismaisemiin. (Siis S oli pakko saada nukkuun ja mää lähdin nukuttaan häntä vaunuihin, maha oli täynnä, neule päällä oli turkasen kuuma ja varpaaseen tuli rakko, mutta ihmiset rakkaat, tehkää elämästänne elokuvaa vaikkei se sitä olisikaan! No harm in that.) Noi Teutonian melko iäkkäät mummula-rattaat jos mitkä luo oivan tunnelman kunnon nostalgia-pyrähdykselle, ihanat! Mulla oli tietty ihan hyvänä vaihtoehtona sekin, että olisin mennyt takapihalle heilutteleen vaunuja edestakaisin, hätistellyt samalla hyttysiä ja katsellut kuinka muut leikkii lasten kanssa tai lekottelee pihatuoleissa, mutta päätin ottaa mukaan kameran, sitoa neuleen n. 15 vuotta täysin aliarvostettuna olleella tavalla vyötärölle ja pistää kukan korvan taakse ja lähteä rauhallisesti käppäilemään lenkkiä, ajatuksena enemmänkin kulkea se lenkki, kuin saada S nukahtaan mahdollisimman pian.

Iltapäivän aikana tehtiin yksi visiitti joka kruunasi koko juhannusaaton, mutta jonne en ottanut kameraa mukaan, onneksi. Sen tunnelman ja ihastuttavuuden koittaminen saada kuvaksi olisi saattanut olla mulle niin tärkeetä, että olisin mahdollisesti unohtunut kuvaamaan ladon seinän reiästä tulvivaa auringonvaloa, jossa heinien pölyhiukkaset tanssahtelivat kilpaa ehkäääää... useammaksi tunniksi. Mentiin siis mun enon maatilalle katsoon parin päivän ikäisiä kananpoikasia, istuskeleen Tomi Traktorin päälle, kiipeileen omasta lapsuudestani tuttuun "majaan" (parvelle?), jossa isänikin on aikoinaan hengaillut (hetekalla iloisesti pomppimisen sijaan käsittääkseni tosin ampunut pikkuikkunoista jotain (lintuja?) veljensä kanssa, mutta ei paneuduta siihen), pomppiin heinäpaalien päälle, soittaan pihan ruokakelloa ja makoileen riippukeinussa. Voi juku. Kuten sanottua, onneksi ei ollut kameraa mukana, tipuistakin olisi ollut varmaan joku 68 otosta.

Mikä on väärin yllä olevassa kuvassa? Kaksi vuotiaan ei tulisi skoolata. No joo, tuodakseni elämään juhlan tuntua valitsin äitin (mittavasta!) kertakäyttöastia valikoimasta limsamukeiksi pikarit ja kyllästyttyäni S:n "-Anna! Anna!" -pyyntöihin päätin antaa pojan maistaa limppaa, L:kaan kun ei ole limsaa kerran maistettuaan toista kertaa pyytänyt. Väärin. S diggas, todellakin. Vielä limpparin makuakin parempaa taisi olla mahtipontinen kippistely ja hörppäisyn jälkeinen ähkäisy.

Mää oon kuluttanut aika moniakin hetkiä elämässäni miettien sitä oonko enemmän äitin vai iskän tyttö, enkä ole oikein päässyt lopputulemaan, sillä olen hyvinkin vahvasti tietyissä asioissa molempia. Juhannuksena oli taas yksi tilanne joka kuvastaa hyvin sitä, mikä mussa ja mun isässä on hyvin samanlaista. Minä: "-Voi vitsi, eiks teillä oo telttaa, mää haluaisin nukkua L:n kans ens yön teltassa." Iskä: "-Mää voin lähtee ostaan, vois sille olla muulloinkin käyttöä." Ihan huikeeta. Ei ehkä täysin tarpeellista/pakollista/vaadittavaa/ehkä edes lainkaan noteerattavaa, mutta iskä innostu ja ymmärsi, että nyt vähän niinkun tarttis päästä telttaan nukkuun. :) Ehkä meissä on isän kans eniten samaa se, että me tehdään aika paljon asioita ihan vaan siksi, että se saattais olla kivaa ja meillä on sellanen fiilis. Ja se on tehtävä tietty heti. Siinä missä ymmärretään jos toinen haluaa välttämättä nukkua teltassa, ymmärretään myös toisiamme, jos toiselle tulee pakottava tarve heittää mikro parvekkeelta koska se temppuilee. (No ei tietenkään. ....)

Aika jännittävää toi teltassa nukkuminen, näin niinkun vanhemmiten. Imin yön (valoisina) tunteina itseeni rohkeutta vieressäni levollisesti nukkuvasta lapsesta ja psyykkasin itseeni: "Ei tää mua koskaan lapsenakaan jännittänyt, miksi nyt mitään tapahtuis, kun ei sillonkaan koskaan tapahtunut. Nuku Hanna. (Mikä toi oli? Lintu. Okei. Nuku!)" Oli aika vilpoista, mutta ei se mitään. Aamulla heräsin kun L tuumasi vierestä, että: "-Eiköhän äiti nousta jo?". Se oli kyllä hieno kokemus mulle ja L:lle, (A ja S:kin nukkuivat hyvin lähellä mutta sisätiloissa) niin tärkeä, että L vaikuttaisi taas haluavan pitää sen meidän kahden salaisuutena. 

Aamulla oli ihanaa kun A kurkki meitä keittiön ikkunasta ja oli taas sellainen "mää pakahdun ylpeydestä, pakahduks sääkin?" -hetki, millaisia on kun oma lapsi esim. taputtaa muiden mukana kevätjuhlassa, uskaltautuu meneen yksin huvipuiston laitteseen ja kulkee ekaa kertaa reppu selässä (kääntyy/konttaa/kävelee/hymyilee/huokaisee/puhuu/laulaa/katsoo/hengittää/puklaa/röyhtäisee/mitä näitä nyt on), kun L kömpi reippaasti ulos teltasta ja marssi mummulan takapihalle puskapissalle. Reipas poika, uskalsi nukkua teltassa.

Loppu.

Jossain vaiheessa matkaa päätimme huristella yöksi mökillemme. Meilkeinpä matkanvarrelle sattui appiukkoni ja tämän puolison kesämökki, joten päätimme piipahtaa sen kautta jos he vaikka sattuisivat oleen mestoilla ja olivathan he. Tuli ihan älyttömän hyvä mieli, kun tuntui, että toiset ilahtuivat meijän yllätys-visiitistämme ihan huomattavasti. Matka meijän mökille meinikin aika pitkälti seuraavanlaisia ajatuksia vaihdellen: "-Vitsi ne on kivoja." "-Niin on. Ihan sairaan kivoja." "-Niin ja hauskoja!" "-Ne on kyllä tosi hauskoja, voi että ne on kyllä kivoja.". Ja indeed, he ovat kyllä niin kivoja ja hauskoja ja sikäli he ilahtuivat kyläilystämme, niin me vasta ilahduimmekin.

Tuolla se huuteli "Tse lehmän tse":tä hetken, muttei saanut lehmiä harmikseen liikkeelle. Peksi oli (jostain syystä) odottanut kovasti lehmien näkemistä reissullamme ja kun ne sitten sattuivat kohdalle, oli Peksi vähintäänkin onnellinen.

Niinkuin kuvasta näkyy illalla saimme seuraamme hiukan lisävahvistusta. Ristiseiskaa oli huomattavasti kivempi lätkiä nelisteen kuin kahdestaan. (Voitto! Voitto!) Musta on muuten tosi ihailtavaa ihmiset, jotka innostuu asioista ja tekee yllättäviä asioita vaikkei ne kauheen järkeviä oliskaan, esim. nämä kaksi Peksin kaveria, jotka ajelivat tunnin ajomatkan illalla mökille vaikka seuraavana päivänä työt alkoi kahdeltatoista. Jos mää olisin Peksi, niin olisin aika otettu. Ja niin hän tais ollakkin.

Seuraavana päivänä katottiin telkkaria, kun iloksemme satoi vettä, joka antoi loisto tekosyyn vaan makoilla, herkutella, paistaa makkaraa ja katsoa telkkaria. Mää en tosiaan ikinä kato TV:tä, joten sekin oli aika hauskaa. Pikkuveli seuras huolestuneena, kun aloin iltapäivän mittaan laittaan kamoja kasaan ja siivoileen. "-Nytkö mennään?" "-Ei, mää vaan laitan vähän paikkoja kuntoon, niin voin makoilla hyvällä omallatunnolla." Perus. :)

Voi että oli kyllä ihan loistava mini-loma, tuntui silloin ja tuntuu edelleen siltä, kuin se olis kestänyt paljon pitempään kuin kolme päivää, niin paljon ehdittiin näkeen ja tekeen. Sovittiinkin samantien, että tästä tehdään joka kesäinen perinne. Ens kerralla uudet musiikit (ja tietty vanhat klassikot) ja uudet kohteet, mutta seura pysyy samana.